Kirjoitukset avainsanalla erityisyys

Kuva: Jaakko Kaartinen

Lepäilin työpäivän jälkeen päiväpeitteellä, ja mietin, että jos kertoisin jotain rakastetustani, mitä se olisi. Melkein saman tien ajattelin inspiraatiota. Hän on minun inspiraationi. Innoittajani, innostajani.

Kun ajattelen häntä, voimistun. Kun katselen mielessäni hänen kasvojaan, minun tekee mieli nousta ylös ja alkaa johonkin fiksuun tekemiseen. Kun ajattelen häntä, jaksan nähdä vaivaa ja ahkeroida. Minusta tuntuu, että hän on läsnä siellä, missä olen, ja pitää kättään kevyesti olkapäälläni; se pitää minut liikkeessä ja ajatukset elävinä.

Olen ollut rakastuneena kohta seitsemän vuotta, ja hän on vaikuttanut minuun kaiken aikaa. Vaikutus, inspiraatio; minua kiehtoo tämä voimakas sidos, jonka rakastumisessa on hänestä minuun punoutunut. On nautinnollista ja hienoa olla inspiroituna.

Olen katsellut, miten hänen vaikutuksensa on avannut minun sisälläni ikkunoita ja kokonaisia uusia huoneita. Minä olen kasvanut ja elävöitynyt hänen vaikutuksestaan. Olen sanonut hänelle, että hän on kuin kevät ja kesä minulle. Kuljeskelen kevätkesässä.

Jostain syystä juuri hän kaikista ihmisistä on minulle tällainen. Minua inspiroivat monet vaikuttavat ihmiset, monet läheiset, ystävät ja tutut, mutta hänen vaikutuksensa on aivan omanlaisensa.

Tällaiset kokemukset tekevät rakkauselämästä vähän mystisen. Ei voi olla ihan varma, kulkeeko myyttien maisemissa vai aamumetrossa, kun tuntee itsensä sisällä toisen ihmisen pyörteilevän vaikutuksen. Hieman kuin olisi saanut supervoiman: rullaportaissa nostaa kasvonsa ylös kohti odottavaa valoa, sen sijaan, että tuijottelisi kengänkärkiinsä.

Tekee mieli oppia lisää ja kiinnostua kaikesta uudesta, tehdä jotain hyvää ja kokea maailmaa entistä enemmän. Se inspiraatio on vähän kuin myötätuuli, lämmin ja tukeva myötätuuli.

On kai aika klassinen tapa kuvata rakastettuaan inspiraation lähteeksi. Sitä varmemmin siinä on jotain yleisestikin osuvaa. Se on sitä paitsi ehkä aika viisas kuva suhteesta rakastettuun: oman erinomaisuuden, pätevyyden ja itseriittoisuuden luulojen voi antaa karista toisen edessä, ja avoimin mielin antautua inspiroitumaan. Se, miten toinen itseen vaikuttaa, sitä ei koskaan itse voisi saavuttaa.

Inspiraatio on rakastetun lahja rakastajalle.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Olin tänään esityksessä, jossa piti valita yksi asia, jonka uskoo säilyvän tulevaisuudessa. Ensin ajattelin, että alumiini, mutta sitten sanoin, että rakkaus, koska jos elämä säilyy, tulevaisuudessa, säilyy rakkauskin.

Rakastaminen on paras asia minussa. Ihmisessä on monia hyviä ja ihania puolia. Erinomaisia ominaisuuksia. Kaikenlaisia kyvykkyyksiä. Mutta suurin kaikista on rakkaus. Ehkä sen väkevyyden takia, tai siksi, miten se kykenee muuttamaan todellisuuden toiseksi ja tekemään kaiken sen, mitä rakkaus tekee.

Mikään muu ei kykene siihen, mihin rakkaus kykenee. Ajatelkaapa sitä.

Kaikkien rakkauden variaatioiden ja muotojen joukosta minulle ja rakastetulleni on kehkeytynyt tällainen rakkaus kuin meillä on. Millainen se on? Sellainen, että haluaisin sen säilyvän tulevaisuuteen ikuisesti.

Viime viikonloppuna mietin mökkilaiturilla istuessamme, että on todella harmi, että ihmiselämä on niin lyhyt kuin se on. Koska tämä erityinen rakkauden tunne, jota minä tunnen ihmeelliseen, alati yllättävään, ainutlaatuiseen rakastettuuni, on kerta kaikkiaan ainutlaatuinen sekin. Se on olemassa vain sen aikaa kuin minäkin.

Tämä on minut eläväksi tekevää, kutittavaa, sivelevää, syvää, pyörteilevää, kohisevaa rakkautta, jota minä tunnen. Se on aivan ihmeellinen evoluution välitulos.

On tarvittu lähes ääretön, katkeamaton ketju tapahtumia universumin alusta saakka – alkaen tämän galaksin ja aurinkokunnan muodostumisesta ja elämän ilmaantumisesta maapallolle – jotka ovat johtaneet tähän rakkauteen, jota minä tunnen rakastettuani kohtaan, ja minun kykyyni tuntea tätä rakkautta ja hänen kykyynsä vastaanottaa minun rakkauteni tällaisena kuin se on.

Joten mietin, mökkilaiturilla, kaislikon kupeessa, että koska tämä tuntuu niin hienolta jutulta, olisipa mahdollista säilyttää jotain tästa rakkaudesta ikuisesti.  

Ajattelen, että rakkaus, rakastuminen ja rakastaminen säilyvät tulevaisuuteen.

Tietääkseni alumiinikin säilyy. Alumiinituotteiden pinta oksidoituu jotenkin sillä tapaa, että se lopulta lähes ikuisesti suojaa alumiinia hajoamasta. Siinä säilyy siis ihmisen kädenjälki.

Jospa voisi pakata alumiinisen purkin minun ja rakastettuni rakkaudella. Silloin siinä alumiinipurkissa säilyisi ihmisen kädenjäljen lisäksi myös meidän sydänjälkemme. Purkki säilyisi ehkä läpi sadat tuhannet ja miljoonat vuodet. Se olisi sopivampi kesto sille, mitä olen tässä rakkaudessa löytänyt ja miltä se tuntuu. Kuin Voyager-luotain, se rakkaus-alumiinipurkki matkustaisi läpi avaruuden ikuisuuden kaltaisten välimatkojen, ja oudot uudet tähdet tuikkisivat sille.

Rakastuminen ja rakastaminen ovat suunnattoman arvokkaita asioita. Ne ovat lähes epätodennäköisiä ja saavuttamattomia. Mutta sitten ne yhtäkkiä tapahtuvat! Hän on tässä. Mahdottomasta tulee mahdoton. Love works it’s magic.

 

Terveisin, J

 

 

Kommentit (1)

Vierailija

Kaikkien ulottuvilla se on, tuo rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen. Useat kuitenkin ohittavat, ylittävät tai alittavat mahdollisuutensa tehdä tietoisesti oikeutta tuolle elämää antavalle asenteella , rakkaudelle. Kukin on tässä sidottu kasvamiseensa ihmisenä. Vaatii nöyryyttä tunnustaa tarvitsevansa toista, suostua vastaanottamaan ja uskoa voivansa antaa rakastetulleen jotain merkitsevää.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun ensimmäistä kertaa menimme syömään yhdessä, lounasta, ihastuin rauhalliseen tapaan, jolla rakastettuni ottaa oman aikansa. Minulle jäi vaikutelma, että aika tottelee häntä eikä toisin päin kuten meillä muilla. Ihmettelin, miten hän kykenee siihen. Sittemmin tajusin, ettei kyseessä ole mikään temppu, vaan se, millainen hän on. Hän ottaa aikansa itselleen. Se on jonkinlaista sisäistä itsemääräytymisen halua ja kykyä, joka vaikuttaa minusta aika harvinaiselta.

Se sama asia tekee minuun vaikutuksen yhä. Hänen persoonansa tekee minuun vaikutuksen.

Nyt me elämme yhdessä ja meidän tapamme olla ovat limittäin ja lomittain toistemme arjessa ja jokaisessa päivässä. Siinä mielessä haluaisin, että olisi koko ajan loma tai viikonloppu, että voisin koko ajan keskittyä olemiseen yhdessä. Saisin olla hänen mysteerinsä äärellä aamusta yöhön.

Me syömme kyllä jotain yhdessä joka päivä. Se tuntuu varmaan siksikin minusta niin kallisarvoiselta, koska tutustumisemme alkoi lounailta. Mutta mahtaako hän itse tietääkään, miten paljon iloitsen siitä, kun katson hänen sormiaan poimimassa leivän palasta lautasen sivusta tai tarttumassa kupin korvaan, tai pitelemässä haarukkaa ja veistä, tai lasia. Hänellä on tavattoman kauniit herkät sormet.

Yhdessä syöminen, tuollainen konkreettinen tekeminen, joka toistuu uudestaan ja uudestaan, suo aina uudelleen mahdollisuuden kysyä itseltään, miksi toisen persoona on juuri sellainen, että se hurmaa. On mahdollisuus ihmetellä ja ihailla toisen persoonaa sellaisessa tilanteessa.

Hänen persoonansa näyttäytyi minulle tuolloin ensimmäisillä lounailla samalla tavalla kuin kevätsää: tulee lämmin, aurinkoinen päivä, joka alkaa sulattaa lunta. Sen tunnistaa kevääksi – ja samalla tietää, että kevät on kokonainen vuodenaika, sen tuhannen tuhannen tuhatta ja miljoonaa tapahtumaa ja yksityiskohtaa. Keväässä voi elää vaikka koko loppuikänsä. Se ei koskaan lakkaa yllättämästä tai tule loppuun nähdyksi.

Kun rakastuin häneen, rakastuin kevääseen ja kesäänkin. Nekin ovat omalakisia, tulevat ja ovat juuri sellaisina kuin ovat. Ne ottavat oman aikansa.

Joo, hänessä on vuodenaikojen piirteitä. Muun muassa eräänlaista juhlavaa vääjäämättömyyttä, josta minä vaikutun.

Hänen piirteensä tuntuvat minusta oikealta, ja sellaisilta, mitä merkillisellä tavalla kaipaan. Vääjäämättömyys, tietty syvä varmuus, sellaiset asiat muun muassa.

Hänen meininkinsä tuntuu minusta juuri oikealta. Minä haluan limittyä ja lomittua siihen, koska se on parasta. Tämä syöminen ja rauhallinen ajan käyttäminen omiin asioihin ja omalakisuus on yksi esimerkki.  On monta muuta esimerkkiä. Niin monia kuin keväissä on päiviä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Iltamyöhällä eilen meillä oli ihan hassu hetki. Vaikeasti selitettävää kyllä, mutta se alkoi puolisoni vitsailusta, johti painiin ja päätyi siihen, että nauroimme aivan katketaksemme. Kun vähän tokenimme, sanoin epäileväni, että hän oli suunnitellut asiaa ainakin minuuttien ajan, mutta hän sanoi saaneensa inspiraation sekunnin murto-osassa.

Sellaista on vähän väliä. Ehkä kerran parissa kuukaudessa tulee liki hysteerisen hauska hetki, semmoinen, johon vaan repeää aivan kokonaan. Se on jonkinlainen yhtaikainen vipsahdus. Hän kylvää sen siemenen ja sitten siitä puhkeaa naurupuu, vankka kuin tammi ja hapsuttava kuin palmu.

Mietiskelin tuota jonkin aikaa ennen nukahtamista ja totesin hänelle, että hän on kyllä ainutkertainen. Minusta hän on tälläkin tavalla erityinen. Ja minusta tuntuu erityiseltä, kun saan nauraa ja hullutella hänen kanssaan.

Erityisyys onkin tärkeää. Kukaan ei halua olla vaihtokappale, korvattavissa oleva.

Minun ystäväni kuvasi oman elämänvaihekriisinsä alkukohtaa hetkenä, jona hän seisoi perheen kivassa keittiössä illalla, tiskit olivat tiskattuina, asiat siististi ja kaikki tehtävät tehtyinä, ja hänet valtasi syvä kokemus siitä, että se kaikki säilyisi ja jatkuisi kivana ja siistinä, jos hänet vaihdettaisiin johon kuhun toiseen. Hän koki, ettei hänessä ollut jäljellä mitään erityistä.

Monesti parisuhdetta kuvataan eräänlaisena sokeutena, josta vähitellen parannutaan. Ensin ollaan sokeita kaikelle muulle kuin toisen ihmeellisyydelle ja ainutkertaisuudelle, ja vähitellen sitten aletaan nähdä, ettei hän niin erikoinen olekaan. Sitten nähdään toisen kaikki viat ja lopulta saatetaan sopuisasti tyytyä toisen tavallisuuteen, tuttuuteen ja turvallisuuteen. Taannoin luin jutun, jossa varoitettiin lataamasta liikaa odotuksia toisen varaan. Pitää olla erillisyyttä, koska kukaan ei voi vastata toisen kaikkiin toiveisiin ja odotuksiin. Lopulta toinen nähdään riisuttuna illuusioista ja siihen pitää varautua.

Minusta tuollainen ”järkevyys” on kokonaan väärä tulkinta ihmisen kohtaamisesta ja toisaalta lumoutumisen edellytyksistä. Se on myös hukassa oleva käsitys erityisyyden tunteen sekä käsitteen toiminnasta ja mahdollisuuksista.

Erityisyys toisessa ihmisessä paljastuu välittömästi, kun häneen keskittyy ja syventyy. Emmekä me sattumalta rakastu. Päinvastoin, rakastua voi vain niihin ihmisiin, joihin rakastuu. Siihen johtavat monet syyt. Ne ovat arvokkaita kuin happi ja vesi elämälle.

Jos on onnekas rakastuakseen, on minusta kaikki edellytykset säilyttää toisessa ne kaikki erityisyydet, jotka ovat hänestä tehneet minulle hänet. Niitä löytyy elämän kerroksien myötä myös lisää.

Toisen erityisyyksien ihaileminen ja niistä avoimesti nauttiminen tukee juuri niitä erityisyyksiä. Erityistä ei ole vain se, mikä toteutuu aniharvoin, vaan myös se, joka on yleisesti läsnä. Tavallisimpina toistuvat asiat ovat erityisiä – erityistä niissä on se, että ne ovat jatkuvasti esillä. Jos nyt sitten ajatellaan rakastettua ihmistä, hänessähän on jotain aivan erityisen ihanaa: piirteet ja huumori vaikka, hiusten sävy ja selän kaari, leikkaava äly, kyky saada aikaan tai haaveilla, laulun lahja, suuri sivistys, ystävällisyys, kehon lämpö ja niin edelleen, mitä vain kessäkin kellekin.

Niin pitkään kuin noita erityisiä tavallisuuksia vaalii, toinen on siinä keskellä arkea ihmeellisenä – erityisenä kerrassaan. Miten niitä vaalitaan? Samalla tavalla kuin mitä tahansa asiaa, joka on itselle arvokas ja rakas. Sillä tavalla monet näyttävät vaalivan mielessään jotain jalkapallojoukkuetta. Tai työtään, tai aatetta tai uskontoa. Sitä pidetään mielessä, katsellaan sisäisesti, näytetään kiinnittyminen siihen myös ulospäin tavalla ja toisella, juhlistetaan sitä.

Onko joku joskus kuullut joidenkin miesten keskustelevan siitä, että yhtä joukkuetta nyt voi kannattaa pari vuotta, mutta sitten se innostus häviää, ja pitää löytää jotain muuta tilalle? Ei koskaan! Viehtymys ja lumo säilyvät elävinä vuodesta toiseen, koska sitä puhuttelevaa erityisyyttä ravitaan, valitaan ja eletään osana omaa elämää.

Siten on myös rakastetun erityisyyden laita. Ja toisin kuin jalkapallojoukkueeseen, häneen ihailu välittömästi vaikuttaa. Kun saa kokea olevansa erityinen ja ihailtu, syntyy myönteisiä vaikutuksia. Tapahtuu kaikenlaista hurmaavaa inspiroitumista.

Suudelmia kaikille sadoille rakastettuni erityisyyksille.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat