Kirjoitukset avainsanalla ensivaikutelma

Kuva: Jaakko Kaartinen

Eilen illalla sattui jännittävä tapaus, joka kertoo jotain vetovoimasta ja ihastumisesta.

Olin kaupungilla liikkeellä, matkalla illanvietosta toiseen. Kahdeksan aikaan olin tavannut tanssiprojektin kautta tutuiksi tulleita ihmisiä Kallion suunnalla baarissa, ja keskustellut siellä vilkkaasti.

Meillä oli kiinnostavat keskustelut ja hyvä meininki, joten oli harmi lähteä varttia vaille kymmeneltä pöydästä ehtiäkseni juhliin, jossa olin sopinut olevani tasan aikaan olevani. Kun lähdin ovesta, kadulla tuli vastaan vielä yksi tuttu samasta porukasta. Hän meni ottamaan minun tuolini ja minä puolestani kävelin metrolle.

Olin lyhyeksi jääneestä tapaamisesta huolimatta mukavissa tunnelmissa. Ne saivat minut jostain syystä virittymään nuoruuteen ja ysäriin ja kuuntelemaan Massive Attackin kappaleita. Laskeuduin metron liukuportaita ja soitin Better Thingsiä. Kun metro oli Kaisaniemen kohdalla, alkoi Euro Child.

Musiikin ambienssi väritti kaikkea ympärilläni. Kun kuuntelee sellaisia kappaleita, joissa on tuollainen rauhallisen paksu syke ja äänimaisema sekoittuu kuulokkeiden läpi vuotaviin ympäristön ääniin, tulee elokuvallinen olo. Aavistuksen verran irtaantuu todellisuudesta, ovi on mukavasti raollaan kuvittelun puolelle.

Samalla kun liikuin kaupungin läpi tuossa musiikilla rakennetussa tunnelmakuplassa, luin pitkää ja kiinnostavaa artikkelia. Se koski asiakirjapaljastuksia Facebookin harjoittamasta eurooppalaisten poliitikkojen lobbauksesta yksityisyydensuojaa koskevan lainsäädännön valmistelun aikaan.

Artikkeli oli niin pitkä, että kun olin aloittanut sen lukemisen Sörnäisen metrolaiturilla, olin Kampissa ehtinyt vasta puoleen väliin. Siellä nousin metrosta, ja Euro Child korvissani, silmät luotuina artikkeliin puhelimessa kävelin liukuportaisiin.

Jännittävä tapaus tulee tässä vaiheessa.

Kävelin liukuportaissa ylöspäin, musiikki sykähteli, silmät olivat kiinni artikkelissa. Ohitin pari ihmistä vasemmalta. Ohittaessani kolmatta ja ajatellessani GDPR:n vaikutuksia, koin pienen säväyksen. Huomioni oli kiinni ihan muussa, mutta sivusilmin näin sellaisen vilauksen ihmisestä, jota olin ohittamassa, että koin voimakasta tarvetta vilkaista tarkemmin.

Se oli lähes vaistomaista reagointia sellaiseen tilanteeseen, jossa tuntee äkillistä vetovoimaa jossakussa. Siis se tilanne, jossa haluaa katsoa tarkemmin, millainen ihminen herätti sellaisen kiinnostuksen. Kun vaistomaisesti tajuaa, että tyyli, ryhti, piirteet, ilme, kaikki yhdistyvät jotenkin uteliaisuuden herättävällä tavalla ja sitä ei voi olla huomaamatta.

Kaikki tapahtui ihan silmänräpäyksessä: kävelin ylös – sivusilmään tarttui jotain, joka sai selkärangassa aikaan wow-efektin – oli katsottava tarkemmin, millaisen näköinen ihminen sellaista saa aikaan.

Je hei! Sehän oli rakastettuni! Minun vaistoni oli ollut oikeassa, se todella oli tosi vetovoimainen tyyppi – vetovoimaisin, jonka tiedän.

Se oli tosi hauska ja riemukas hetki. Olimme menossa samoihin juhliin, mutta satuimme samoihin liukuportaisiin.

Kun olimme suukotelleet, kerroin hänelle heti, kuinka olin ajatuksissani kavunnut portaita ja havahtunut siihen, että satuin juuri jonkun tosi hyvännäköisen vierelle, ja että oli pakko katsoa, millainen ihminen sellaisen vaikutelman saa aikaan.

Häntä nauratti, koska hän oli plarannut puhelintaan hänkin, ja ehtinyt tarkemmin katsomatta miettiä, että äh, kuka siihen vierelle nyt hidasti.

Mutta kun jatkoimme siitä juhliin yhdessä, kävi niin, että hän oikeastaan iski minut liukuportaissa. Olemalla vain oma itsensä.

Sillä tavalla hän alun perinkin teki.

“I walk in a bar and immediately I sense danger/ You look at me, girl, like i was some kind of, a total stranger”

On hykerryttävää huomata, millä tavalla hän saa tehtyä se uudestaan ja uudestaan. Hänessä on kaikki tuhat volttia ja tuhat syytä rakastua. Hän kirjaimellisesti saa minun pääni kääntymään.

Ajattelin, että just tätäkin on olla onnellisesti rakastunut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Unsplash

Kirjoitin aikoinaan siitä miltä tuntuu elää lyhyenä miehenä yhteiskunnassa, jossa naisten oletetaan kaipaavan rinnalleen pidempää miestä ja, jossa miesten pituutta on täysin luvallista yleisesti arvostella. Nyt kirjoitan samasta asiasta hieman uudenlaisesta näkökulmasta.

Enismmäinen tyttöystäväni oli minua reilusti pidempi ja pidempiä olivat myös seuraavatkin. Kunnes kohtasin nykyisen tyttöystäväni. Nyt hän on puolestaan minua selvästi lyhyempi. Ensimmäistä kertaa minä olen se suhteen pidempi osapuoli.

Olen jo pitkään ajatellut, että monen naisen kohdalla ajatus siitä, ettei voisi seurustella itseään lyhyemmän miehen kanssa johtuu tottumuksesta. Tottumuksesta, jota ympärillä olevat kuvaukset ja kommentit tukevat. Se kaikki konkretisoitui hyvin selvästi, kun kohtasin nykyisen tyttöystäväni ensimmäisen kerran. Huomasin ajattelevani, että 'pystynkö tähän?'.

Iskin nopeasti epäilyksiäni kaikilla niillä kokemuksilla, joissa olin joutunut samojen epäilysten uhriksi. En voinut antaa itseni sortua siihen samaan. Niinpä työnsin epäilykseni syrjään ja päätin katsoa mitä tapahtuu.

Kyse oli tosiaan tottumuksesta. Aluksi pituuseromme tuntui vieraalta. En minä ollut tottunut olemaan suhteessa pidempi osapuoli. Monet pienet asiat olivat uudenlaisia ja se saattoi hämmentää hetkittäin. Mutta siihen kaikkeen tottui. Samoin kuin olen aikoinaan tottunut siihen, että olen suhteessa se lyhyempi. En minä pituuttani miettinyt alinomaan silloin, kun olin suhteessa itseäni pidempien kanssa. Suhteessa oleellisia olivat aivan toiset seikat kuin pituutemme. Ja samoin on nytkin. En minä enää mieti pituuseroamme. Eihän se määrittele tai rakenna suhdettamme, sen tekevät aivan muut asiat. Hetken aikaa sen aiheuttama tottumattomuuden tunteeni meinasi kuitenkin vaarantaa koko suhteen alun.

Olen joutunut kokemaan sen miltä tuntuu, kun sinut nähdään epäkelpona kumppanina vain pituutesi takia. Ihmetellyt sitä kuinka mielettömältä se tuntuu. Nyt iloitsen siitä, että se kaikki sai minut havahtumaan hetkessä, jossa olin itse minulle uudenlaisen asetelman ja sen tuoman vierauden tunteen keskellä. Etten antanut sen vierä mukanaan. Olen nimittäin nyt suhteessa, joka tuntuu oikeammalta kuin kenties mikään koskaan. Suhteessa, joka tekee minut monessa hetkessä niin onnelliseksi, etten tiennyt sellaista onnea olevankaan. Ja olisin voinut menettää sen kaiken heti alkuunsa jos olisin erehtynyt kuuntelemaan tuttuuta kaipaavaa epäilyksen ääntäni.

Ensimmäisessä lyhyen miehen puheenvuorossa kannustin miettimään ovatko toiveesi kumppanista todella omasi vai onko ympäristön luomat mielikuvat voineet vaikuttaa niihin, sekä muistamaan etteivät yleisetkään toiveet ole kaikkien kesken jaettuja. Nyt kannustan miettimään onko joskus kyse sittenkin tottumuksesta. Voisiko jokin vieraalta ja hämmentävältä tuntuva sittenkin olla jotain, joka hetken kuluttua tuntuu vain arjelta. Varmistamaan, ettet vain menetä turhaan jotain, joka voi tehdä sinut onnelliseksi. Ja kuten edellisen puheenvuoroni kohdalla, niin tahdon myös muistuttaa, ettei tämän kaiken tarvitse liittyä vain kumppanin pituuteen. Se voi liittyä niin moneen muuhunkin, aina ruumiin muodoista ikäeroon ja koulutuksesta yhteiskuntaluokkaan.

Älä kävele onnesi ohitse vain siksi, ettei se olekaan entuudestaan tutulla tiellä.

Onnellisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Riittääkö hyvä pinta vai tarvitaanko syvyyttä? Rakkautta haettaessa tuotteistetaan itseä sopivaksi paketiksi ja siinä samalla katsellaan toisia kuin esineitä, väittää helsinkiläinen taiteilija Aulis Harmaala, jonka installaation Himoa ja huolenpitoa satuin näkemään Helsingin Kaapelitehtaalla.

Näyttelyesitteessä Harmaala kirjoittaa näin: "Deittiprofiilien persoonattomuuden markkinoilla tuotteistetaan keskinkertaisesti yksilöllisiä ihmisiä. [...] Deittiprofiilien oletusarvoissa aistien ja tunteiden moninaisuus jää kapeiden määritelmien varaan, vaikka olisi mahdollista kehittää lukemattomia sosiaalisia asetelmia ja kanssakäymisen muotoja."

En oikein osaa sanoa, mitä ajattelen tuosta. Ainahan me pyrimme näyttämään itsestämme parhaat puolet toisille ihmisille ensivaikutelmaa luodessamme. Ensivaikutelma myös luodaan äärimmäisen nopeasti, monien tutkimusten perusteella suorastaan simänräpäyksessä, eikä sitä kovin helposti pitkänkään tutustumisen perusteella muuteta.

Muistan todella hyvin ensivaikutelman luomisen hetken kumppanistani. Se oli satumainen hetki. Hänen pakettinsa osui ja upposi minuun täydellisesti.

Ensivaikutelman syntyminen saattaa perustua jokseenkin onnistuneeseenkin havainnointiin, sellaiseen, joka vie myös pinnan taakse. Ajattelisin, että ehkäpä me katsomme ja tulkitsemme toisiamme aina vähän älykkäämmin kuin mitä deittiprofiiliin yritetään syöttää.

Voisi ajatella yksinkertaisetusti esimerkiksi niin, että mitä huolellisemmin pyrkii antamaan itsestään tietynlaisen kuvan, sitä perusteellisemmin alkaa vaikuttaa ihmiseltä, joka pyrkii olemaan jotain, ja useimmiten jotain Harmaalan mainitsemaa kapeasti määriteltyä: hyvännäköinen, edustava, syvähenkinen, hauska ja niin edelleen. Tässä ihmisessä alkaa sitten askarruttaa se, miksi hän pyrkii rakentamaan sellaista kuvaa itsestään. Mitkä hänen syynsä ovat? Mitä siellä piilee? Millainen hänen tarinansa on?

Aulis Harmaala esittää myös ajatuksen, ettemme me aina, edes rakkautta etsiessämme, aina halua tietää kaikkea toisesta. Siitä olen eri mieltä, omakohtaisin perustein. Ainakin minä haluan tietää kaiken. Kun muistelen ensivaikutelmaa, jonka sain silloin vuosia sitten, se avautui monina herkullisina kysymyksinä syvemmälle ja taaksepäin: kuinka tuo ihminen voi vaikuttaa tuollaiselta? Mikä hänen salaisuutensa on?

Kaikki aika sen jälkeen on kulunut tuon salaisuuden verhon taakse katselemiseen. Mitä enemmän hänestä olen nähnyt, mitä tarkemmin hänen kasvunsa tarinoihin tutustunut, sitä rikkaamalta ja kiinnostavammalta hän tuntuu ja sitä vahvemmin minä häneen olen kiinnittynyt.

Rakastaja haluaa kulkea taaksepäin rakastetun elämää pitkin. Millainen hänen lapsuutensa oli? Millaisia asioita hän silloin koki, jotka muodostuivat perustaviksi kokemuksiksi, joiden pohjalta hän edelleen reagoi tähän tai tuohon asiaan? Millaisiin vaatteisiin hän pukeutui teininä ja miksi, miten unelmoi, miten pettyi, miten näki itsensä, ja miten se näkemys muuttui vuosien varrella, kun aikuistuminen tapahtui?

Kuinka hänestä tuli hän?

Mikä tarina voisi olla kiehtovampi kuin se, joka on muokannut tuosta ihmisestä hänet, johon minä kaikista maailman ihmisistä päätäpahkaa rakastun ja jota haluan ja himoitsen? Tuskinpa mikään, paitsi ehkä se, miten meistä tuli me ja millaisia me olemme nyt.

Minusta kokonaista elämää ei voi elää deittiprofiilin kanssa. Eikä kokonaista elämää voi elää sellaisenkaan ihmisen kanssa, joka ei ole todella kiinnostunut tutustumaan perinpohjin ja uudestaan ja uudestaan minuun.

Mutta Hannamari Shakiyan valokuvakirjassa Tavallaan voi rakastaa on mukana pitkään samassa suhteesa eläneitä pareja. Minusta ihmeen monen tarinassa paljastuu merkillinen etäisyys, jonkinlainen toive siitä, että tulisi enemmän kohdatuksi, mutta samanaikainen usko siihen, ettei kuitenkaan sen kummemmin tule, ja että tällainen elämä on riittävän hyvää. Vakiintuneet tavat tekevät elämästä tarpeeksi turvallista ja enempää ei kannata ääneen toivoa.

Riittääkö sellaisen saavuttamiseen pinta? Riittääkö kuitenkin hyvä ensivaikutelma ja tyytyminen siihen? Keskinkertainen yksilöllisyys?

Ei sitä voi tietää. Jokainen elää läpi vastauksen siihen omassa elämässään.

Minä kumminkin nautin jokapäiväisestä ensivaikutelmasta, jonka rakastettuni minussa synnyttää. Ja olen kiinnostunut kaikesta hänessä. Kerran kauan sitten sanoin, että olen kiinnostunut siitäkin, kummin päin hän solmii kengännauhansa. Se oli totta silloin. Se on totta yhä. Se sitten varmaan on yksi kohta meidän arkisessa deittiprofiilissamme.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unsplash

Olen elämäni aikana saanut kohdata valtavan monta upeaa ihmistä. Mukavaa, lämmintä, viisasta, kaunista ja kerta kaikkiaan ihastuttavaa ihmistä. Aina silloin tällöin täytyy joidenkin kohdalla ihan pysähtyä miettimään, että mitä itse asiassa tunnen tätä ihmistä kohtaan. Joskus vastaus on helppo. Ihailen ja välitän, mutten voisi tuntea mitään romanttista tai eroottista. Olen löytänyt ystävän.

Aina tilanne ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen. Joskus huomaan, että tunteillani olisi potenttiaalia kasvaa kumpaan suuntaan vain; ystävyyteen tai ihastumiseen. Silloin olen ratkaisujen edessä. Joudun puntaroimaan tilannetta ja miettimään mihin suuntaan tunteitani ohjaan. Tahdonko luoda tästä ystävyyden vai päästää ihastumisen tunteen valloilleen. Joskus olen valmis ottamaan epäselvemmissäkin tilanteissa riskin ja ihastumaan vaikka ystävyys voisi joutua silloin vaarannetuksi. Joskus hyvää ystävyyden alkua ei halua laittaa vaakalaudalle, ellei tilanne tunnu hyvin selvältä.

Joillekin pohdintani tuntuu hämmentävältä. Heistä on vaikeaa ajatella, että voisin vaikuttaa siihen mihin tunteeni kehittyvät. Että, ehkä kuitenkin vain huijaan itseäni. Minä en kuitenkaan usko huijaavani itseäni. En ainakaan yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan. Teemmehän me kaiki tätä samaa, tietoisesti tai tiedostamatta. Alamme ihastua uuteen tuttavuuteen ollessamme itse varattuja tai hänen ollessa parisuhteessa, ja toteamme, ettei nyt ole oikea hetki. Laitamme tunteemme jäihin tai emme edes suostu katsomaan tunteisiimme päin vaan kiellämme ne kokonaan. Tai niissä hetkissä, kun rakennamme uudenlaisia välejä exään pian eron jälkeen. Otamme silloin vanhat tunteet ja muovamme niistä hitaasti uudenlaisia. Pyrimme siis monissa hetkissä vaikuttamaan ihastumisen tunteiteisiimme tiedostaen tai tiedostamatta. Joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä.

En tiedä mitä todella tapahtuu, kun totean, ettei nyt ole oikea aika ihastua vaan tahdon mielummin jatkaa ystävänä. Jääkö jotain silti elämään? Onhan lukematon määrä kertomuksia, joissa kahdesta ystävästä onkin vuosien jälkeen tullut pariskunta. Ovatko tunteet olleet silloin aina läsnä, mutta päässeet kukoistamaan vasta oikeana hetkenä, vai syntyivätkö ne ajan saatossa? Ehkei vastauksia olekaan vain yhtä. Ehkä tilanteet ovat tapauskohtaisia. Ehkä ihmiset ja heidän väliset tunteensa kasvavat ja kehittyvät. Ehkä niin käy myös minulle. Voi olla, että joskus, tuo tulpattu potentiaali ihastumiseen elää siellä korkin alla hiljaa ja rauhassa, mutta voi olla, että jokus se myös katoaa. Sen kuitenkin tiedän jo nyt, että moni upea ystävyyteni on alkanut tilanteesta, josssa olen pyähtynyt miettimään, että mitä tätä ihmistä kohtaan oikeastaan tunnen. Me kun osaamme olla niin kovin ihastuttavia monin eri tavoin

Ihastuttavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat