Kirjoitukset avainsanalla alivastuullisuus

Parisuhde on aina kasvusuhde. Alkuliidon jälkeen alkaa pikkuhiljaa hiipiä esiin niitä asioita, joihin juuri kyseisessä suhteessa tulee kiinnittää huomiota. Oma suhde saattaa aikaa myöten muuttua käsittämättömäksi sekamelskaksi tai mössöksi; enää ei välttämättä saada kiinni siitä, koska vaikeudet alkoivat tai muutos huonompaan suuntaan alkoi. Aika paljon parisuhteista täytyy tietää ja olla muuten vaan älyttömän hereillä suhteessa, jos tiedostaa, mistä milloinkin on kyseessä. Itselleen on lupa olla armollinen.

Eikö kasvu ole juuri sitä, että jossain kohtaa näkee ja oivaltaa? Yhteinen kasvu tarkoittaa sitä, että molempia kiinnostaa kasvaminen. Toinen ei pakottamalla opi puhumaan tai kuuntelemaan, ei lopeta alkoholinkäyttöä, ei lopeta lyömistä tai muuta urpoilua, ei opi ottamaan huomioon, ei tiedosta sitä, mistä kaikesta omassa käyttäytymisessä on kysymys. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Kaikki eivät ole valmiita kasvamaan – niin yksinkertaista se on. Tämä voi koskea myös itseä. Joskus on kauhean kipeää huomata se, että on valmis kasvamaan liian myöhässä ja toinen meni jo. Usein tässä kohtaa tunnetaan katumusta ja syyllisyyttä. Usein kysymys on ehkä kuitenkin häpeästä, nolosta olosta siksi, ettei osannut tai jaksanut tehdä enempää. Monta kertaa on yritetty paljon ja tehty työtä suhteen eteen, joskus uupumukseen asti. Joskus on ihan oikeastikin syytä luovuttaa. Jos toinen ei suostu kasvuun, on yksin tosi vaikeaa rakentaa tasapainoista ja toimivaa suhdetta.

Suhteen raunioilla voi tuntea syyllisyyttä tehdyistä ja sanotuista tai tekemättömistä ja sanomattomista asioista. Kaikkien muiden tunteiden; surun, vihan, yksinäisyyden ja niiden edelleen lisäksi koettu syyllisyys on raskas taakka, mutta hyvin ymmärrettävä tunne.

Ihmiset, joihin on jo lapsena istutettu paljon syyllisyyttä ja häpeää, kokevat sitä helposti myös parisuhteessa. He ehkä tekevät parisuhdevalintasakin tiedostamattaan niin, että saavat ruuaksi tuota tuttua syyllisyyspuuroa. He ovat ylivastuullisia taakankantajia, jotka ottavat syyllisyydestäkin suurimman osan ja se vastuuttomampi luistelee syyttömyydessään ja kaiken kukkuraksi syyllistää vähän lisää. Erotessakin vastuunkantajasta voi tuntua, ettei HÄN itse tehnyt riittävästi, vaikka enemmän oikeaa olisi voinut olla tehdä ja syyllistyä vähemmän.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pyritkö pitämään kaikkia lankoja käsissäsi? Tiedätkö parhaiten, mikä on hyväksi lapsille? Vahditko toisten tekemisiä? Mikään ei ole kyllin hyvää ja riittävää? Väsyttääkö, toisen vastuuttomuus ketuttaa vähän älyttömästi, onko taipumusta heittäytyä marttyyrin rooliin?

Ihan omasta kokemuksesta tässä kirjoittelen. Ylivastuullinen perfektionisti lukee kysymyksiä ja tuntee kyllä, että osuu aika lähelle. Peiliin katsominen on tuskallista ja niin tarpeellista. Jos ei katso, ei voi muuttua.

Ylivastuullinen on usein se, jota sormella osoitellaan. Lähimaaston ihmisillä riittää usein puhetta siitä, miten se toinen määrää kaapin paikkaa ja pitää toista tossun alla. Sanotaanpa sitäkin, että kai jos et anna vastuuta, ei toinen voi sitä ottaakaan.

Jokainen meistä varmaan, jos oikein pinnistelee, ymmärtää molempia osapuolia ihan hyvin. Itse en haluaisi ymmärtää alivastuullisia, mutta ymmärrän silti. Ylivastuullinen ja alivastuullinen ovat oiva pariskunta noin alun alkaen, kunnes alkaa oireilu ja mahdolliset paranemisprosessit.

Minä, tunnustan, olin avioliitossani kontrolloija. Ja kaikissa seurustelusuhteissani sitä ennen. Ja kotonakotona asuessani myöskin. Olen pinnistellyt itseni uuvuksiin asti monta kertaa. Kun pitää huolehtia niin paljon kaikesta yksin. Ja uhrihuokaus päälle.

Olen kyllä lukenut tästä, mutta kun teoria yhdistyy omaan kokemukseen, syntyy usein paras oppimiskokemus. Minä ymmärrän nyt myös ylivastuullisuuteen taipuvaista. Sisäinen puhe saattaa ylivastuullisella perfektionistilla olla aika ankaraa.

Paljosta puheesta ja kauniista ajatuksista huolimatta voi olla niinkin, ettei pariskunnan toinen osapuoli ota vastuuta, vaikka kuinka yrittää sitä antaa ja lopulta pakottaa niin, että tekee mieli kirkua. Kun toinen heittäytyy kapinoivaksi teiniksi ja toiselle lankeaa vastuullisen vanhemman rooli, on hermot joskus jokseenkin kireällä.

Oma havaintoni liittyy suhteessa hengittämiseen. Olen ihmetellyt sitä, miten joillakin on ihan oikeasti hyvä olo suhteissaan. Miettinyt, että mihin se liittyy. Kunnes yhtenä päivänä tässä huomasin hengittäväni. Sen miehen rinnalla joka jakaa vastuuta kanssani; ottaa kopin yhteisistä asioista, tarjoaa apua ja osallistuu. Eikä tuossa vielä kaikki; vastuu on tekoja, mutta se on myös ajattelutapa. Kun vastuun ymmärtää toisen kanssa samalla tavalla, on hengittäminen entistäkin helpompaa.

Että mietitään tätä. Yhdessä ja erikseen.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat