Kirjoitukset avainsanalla arvostus

Vietämme tänään 20-vuotishääpäivää, siis posliinihäitä. Se kuulostaa minusta pitkältä ajalta ja vähän epätrendikkäältä toki.

- Onko ollut onnellista? On.

- Onko ollut surullista? On.

- Onko ollut tavallisen tylsää? Ei. Tasaisia vaiheita onneksi niitäkin, mutta tylsää ei ole ollut kyllä päivääkään.

Kun sanoimme 20 vuotta sitten tahdon, emme tietenkään tienneet, mitä olimme tahtomassa. Monestakaan asiasta emme tienneet juuri mitään. Monissa taidoissa olimme kovin puutteellisia. Emme osanneet tehdä kunnollista ruokaa, siivota säännöllisesti, maksaa laskuja ajallaan, säästää rahaa, emme osanneet aina kaikesta puhua ja suunnitella yhteisiä menoja. Oman itsensä etsiminen on vaatinut aikaa ja voimavarjoa.  Oli aikoja, jolloin emme osanneet raivata riittävästi kahdenkeskistä aikaa. Monenlaiset aikasyöpöt ovat hyökänneet kimppuumme kuten kiinnostavat opinnot, työt, lukuisat ihmiset, harrastukset, maailmanparannus, talonrakennus ja mitä kaikkea omituista onkaan pitänyt mennä haalimaan.  Molempia meitä on vaivannut hyvässä ja pahassa miellyttämisen halu muita ihmisiä kohtaan. Se on usein tapahtunut oman suhteen ja oman hyvinvoinnin kustannuksella. Ja hirvittävä ahneus elämälle. Nyt saa riittää. Ei enää taloja, kohtuullisesti maailmanparannusta ja kohtuudella harrastuksia, kiitos. On tullut tarve rauhoittua.

Ulkoisia paineita ja vastoinkäymisiäkin on ollut mielestäni aivan tarpeeksi. Lapsettomuus tai taloushuolet eivät jalostaneet meitä paremmiksi ihmisiksi.  Onneksi meitä oli kuitenkin  kaksi yhdessä kärvistelemässä. Ja kun toinen meinasi luovuttaa, toinen jaksoi vielä uskoa, että kyllä tämä tästä - yritetään vielä.  Kannatti yrittää. Nyt  meillä on kaksi ihanaa lasta ja kohtuullinen toimeentulo.

Pitkä suhde on vaatinut sen, että on löytynyt riittävästi sisua kestää hanakalia aikoja ja samalla riittävästi lämpimiä tunteita toista kohtaan. Ihan objektiivisesti katsottuna tukiverkostomme olisi voinut olla parempi. Ehkä se juuri on hitsannut meitä enemmän  yhteen. Keskinäisessä kommunikoinnissa olemme ainakin  kahdessakymmenessä vuodessa kehittyneet. Kumpikaan meistä ei enää kuvittele, että toinen on ajatustenlukija. Apua olemme joutuneet opettelemaan pyytämään. Siinä olimme aluksi aivan surkeita. Apua olemme onneksi sitten pyydettäessä myös  saaneet läheisiltä ystäviltä, sukulaisilta ja Jumalalta, parisuhdekursseilta ja toisiltamme. Ilman miestäni en olisi ikinä uskaltanut hakea mihinkään uuteen työhön tai mennä lapsettomuushoitoihin tai adoptioneuvontaan tai perustaa vaikkapa tarinateatteriryhmää. Hän on kuullut hyvin haaveeni ja rohkaissut eteenpäin. En osaa sanoa, olenko minä osannut tarpeeksi rohkaista häntä. Siinä voisi olla kehittymistä minulla.

Nyt kun katsoo taaksepäin, on ollut paljon johdatusta ja siunausta. Ajatella, että meidät johdatettiin jo ennen naimisiinmenoa parisuhdetapahtumaan. Thank God, että menimme sinne. Mitä olisikaan meille tapahtunut, jos emme olisi sellaiseen  "eksyneet"?

Tämän luovan hullun miehen kanssa tahdon yhä jatkaa tätä omituista tapahtumaa nimeltä Elämä, pitää parisuhdekursseja ja tietysti siivota, siivota, siivota, tehdä ruokaa ja patistaa lapsia hampaiden pesulle. Huoh. Tänään vietimme vihkikirkossamme avioliiton vuosipäivän rukoushetkeä. En osaa selittää, mitä siinä tapahtui, mutta suosittelen muillekin vastaavaa rituaalia. Rukoilen Jumalan johdatusta meille edelleen. Usko ja rakkaus ovat minulle aika isosti tunneasioita.

terv. nimimerkki tunne edellä elämään

p.s. Ja muille pareille pitkän suhteen salaisuudet voivat olla ihan muut. Jokaisen parin pitää löytää omat parisuhdereseptit.

  • Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rakkauden pienistä teoista kivoimpia on ruoan laittaminen. Hän, kenelle muotoilet sydämen maitovaahdosta aamukahvin pinnalle tai jolle etsit uuden iloisen reseptin ja valmistat aterian parhaasi mukaan, on erityinen.

Minusta ketään ei hurmata ruoalla. Mutta sille, keneen on hurmaantunut, haluaa laittaa omin käsin arkista ja sensaatiomaista ja kaikkea syötävää siltä väliltä.

Rakastetulle haluaa laittaa ruokaa, koska se on hellimistä. Hyvä ruoka on mielihyvää. Se inspiroi, vie makumatkalle, kiehtoo, lohduttaa, lämmittää, kiihdyttää, riemastuttaa. Toisen ravitseminen hyvällä ruoalla on rakkauden asenteiden ja tunteiden ilmenemistä ruokapöydän äärellä.

Kulttuurista toiseen yhteinen ruokaileminen toisten kanssa on rauhanomaisuuden vakuutus ja ele, jolla toisia kutsutaan yhteyteen itsen kanssa. Ja aivan arkisestikin on ilmeistä, että ikäviä ihmisiä ei halua kutsua kylään, mutta ystäviä varten haluaa nähdä vaivaa ja kattaa heille lautaset ja täyttää lasit.

Rakastavaisten välillä yhteinen ruoka ammentaa syvyyttä siitä intiimistä yhteydestä, joka rakkaussuhde on. Istumme vastakkain, vähän nojautuneina toisiamme kohden, päivällisen äärellä, iltapalalla avokadonlohkoilla koristeltujen voileipien kanssa, sängyssä vierekkäin, kyynärvarret ja jalat hipaisten aamiaistarjottimen kanssa. Me olemme tässä ja voimistamme toisiamme.

Me jaamme ravinnon, jaamme elämän. Sikäli kuin ruoassa on jotain pyhää, me jaamme sen.

Kun leikkaan hänelle punasipulia lohkoiksi ja silppuan ne, yhdistän mausteita ja kuumennan ne öljyssä tuoksuvaksi seokseksi, kun kokoan pannulle värit ja kypsennän, kun keskittyneesti teen alusta loppuun ruoan ja asettelen sen tarjolle meille, ja aterimet ja kauniit lasit, ja kutsun pöytään, teen sen rakkaudesta.

Yhdessä syöminen on yhteisen ajan käyttämistä, toisen ja meidän molempien arvostamista.

Parisuhdetta voi tarkastella myös siinä pienoisilmastossa, joka ruokapöytä on. Millainen mahdollisuus se on: olla toisen kanssa rauhassa, tehdä ja jakaa rauhassa, nauttia rauhassa, silmätysten, puhua, kuunnella, keskustella. Pöydässä istutaan niin lähekkäin, että voi ottaa toisen jalat syliin.

Koko ruokailu on täynnä pieniä kohteliaisuuden ja välittämisen manifestaatioita, suolan ja pippurin hakemista toiselle, veden kaatamista, tasaamista ja jakamista, huomioimista.

Se alkaa jo kaupasta: mistä hän voisi pitää tänään, mietin. Muistelen reseptejä ja hänen antamiaan kommentteja niistä ja aprikoin, maistuisiko hänelle jokin ennen kokeilematon. Pitelen kädessäni hedelmää ja punnitsen sen kypsyyttä; etsin sitä, josta hän nauttisi eniten.

Hän on sydämeni herkku. Siksi haluan laittaa hänelle herkkuja. Ja kaataa sen maitovaahtosydämen aamukahviin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tove Janssonin elämänkerrassa kirjoitetaan moneen kertaan, miten hän halusi rakastaa ja halusi tehdä työtä. Niitä hän tasapainotteli, ja joskus pakeni rakkauden vaikeuksia työhön, ja joskus antoi työn olla ja rakasti vain.

Minun on helppo tarttua tuohon tiivistykseen. Rakastaa ja tehdä työtä. Olla kahdella tavalla merkityksellisesti maailmassa, olemassa.

Rakastaa niin kokonaan, että saa tuntea toteutuvansa ihmisenä vasten toista ihmistä. Palaa, kyteä, roihuta, heittäytyä toiseen, antaa kaiken huuhtoutua toisen voimasta, kukkia ja kasvaa.

Tehdä työtä luovasti, nähdä vaivaa, oppia uutta, saada aikaan, kohdata koko joukko ihmisiä ja yhteiskunta oman työn ja sen tekemisen kautta ja olla hyödyksi.

Haluaisin tarkistaa tuota ajatusta siitä Jansson-kirjasta, mutta en voi, koska se on hautautuneena laatikkoon. Kirjoitan olohuoneessa sekamelskan keskellä. Me teemme muun työn ohessa nyt vähän remonttityötä, koska tämä on meidän kotimme ja rakastamme täällä. Ajattelen, että samoin kuin noihin lähistön puidenlatvojen pesiin linnut keräsivät kauneimpia ja pehmeimpiä materiaaleja, saadakseen aikaan ihanimman pesän, mekin koetamme laittaa hiukan lisää kauneutta ja aisti-iloa.

Tällainen remontointi tai muu työteliäs yhteinen puuha menee oikeastaan rakkauden piikkiin. Ei se ole minusta työtä ollenkaan. Se on rakkauden elämistä, se kuuluu siihen R-kehykseen, kun me suunnittelemme ja me teemme yhdessä.

Palkkatyön alkaminen loman jälkeen herättää ristiriitaisisempia tunteita. Sitä omaa työtä Jansson tarkoitti, ja siitä minäkin juuri nautin, mutta sen suhde rakastamiseen on monimutkainen.

Minulle loma-ajoissa, pidemmissä ja lyhemmissä, on parasta se, että saan olla rakastettuni kanssa ja lähellä ilman mitään velvoitteita, jotka veisivät siitä pois. 24 tuntia rakastettua on paras 24 tuntia. Töiden alkaminen iskee päiviin aina haavan, jonka ilta sitten kuroo ompeen - eräänlainen ihmeparantuminen tapahtuu, kun kohdataan, ja se on odottamisen iloitsemisen arvoinen itsessäänkin. Koetan aina päästä puolisoani vastaan, kun hän vapautuu omista töistään. On niin ihanaa nähdä hänet ja sitten fillaroida yhdessä läpi kaupungin tai kävellä tai ottaa bussi.

Työhön meneminen on menemistä minun asioitteni pariin, ja se synnyttää sen kiinnostavan jännitteen, jossa minä ja rakastettuni olemme kaksi aikuista erillistä ihmistä, jotka käyttävät taitojaan ja osaamistaan ammateissaan, ja jotka ovat kiinnostuneita toinen toisistaan hän juuri minusta ja minä juuri hänestä. Arvostan hänen työtään erittäin paljon ja se kiehtoo minua joka päivä. Töissään hän on olemassa tavalla, josta saan olla kiinnostunut ja jota saan ihailla.

Se, että työ on ihmisen tapa olla maailmassa, on siksi lohtu siihen hetkeen, kun rakastuneena pitelen kumppaniani sylissäni aamulla, en haluaisi päästä irti hänestä enkä irroittautua ihon kosketuksesta. Hänen pitää töihin, minun pitää töihin, vaikka tuntuu että eniten vain haluaisin hänet. Mutta työ, tuo toinen puoli olemisesta, on aikaa, jossa hän on näkyvillä sellaisena jännittävänä, kiintoisana ihmisenä, jonka alunperin tapasin, josta en tiennyt mitään muuta ja johon heti ihastuin. Ja kun hän nyt sitten on töissä, rakastan häntä kaivaten ja poikki kaupungin, siellä missä hän päivällä onkaan menossa.

Ja voinhan lähettää whatsup-viestin. Ja chatata. Ja lähettää kuvan. Ja soittaa. Ja laittaa tekstarin. Teenkin sen kaiken, ja työpäivä on rakkauden hetkillä kirjottu. Siitä saa sopivasti lisähappea, jotta hymyillen jaksaa päivän kaipauksen.

Rakastaa ja tehdä työtä; ehkä onnellisuuden edellytyksiin kuuluu, että ne saa toimimaan yhdessä. Herkkänä siinä saa olla. Panoksena on koko hyvä elämä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat