Kirjoitukset avainsanalla aistit

Kuva: Jaakko Kaartinen

Montaakohan satakieltä kuulimme, kun tänään illalla poljimme kotiin rakastettuni työvuoron loputtua – seitsemää tai kymmenentä. Niistä sydän aivan pakahtuu.

Satakielen laulu on niin kaunis ja kiihkoisa. Ja mustarastaan – tänä keväänä meillä on parvekkeella mustarastaan pesäkin. Siellä neljä uutta huilunokkaa availee jo siipiään. Ehkä ne löytävät laulunsa tonaliteetitkin samalla kun löytävät lentonsa.

En koskaan väsy kuuntelemaan mustarastaita. Mutta etenkin satakielet saavat minut ajattelemaan tunteiden elämistä avoimesti. Julkista rakkauden tunnustusta.

Rakastumisen ja rakastamisen tarkastelu on saa minut jatkuvasti palaamaan samaan aihelmaan, nimittäin että sisäisten myönteisten tunteiden pitäminen auki ja esillä omassa itsessä on se keino, jolla ne myös pysyvät auki ja esillä omassa itsessä.

Jos satakieli olisi vaiti, kukaan ei tietäisi, että se on siellä lehtien seassa, aika pieni, harmaahko lintu.

Mutta satakieli laulaa niin voimakkaasti, että se tuntuu. Minä ajattelen, että juuri noin minä haluan tuntea tunteeni ja tuntua toisessa. Minusta se on oikein, ajatelkoot muut siitä asiasta mitä tahansa. Kaikki rakkaus saa tulla satakielisesti lauletuksi.

Siitä tulee omaan elämään tällaista kevään valoa. Tämä rakastaminen on vahva pieni aurinko, joka on mukana kaikkialla. Ei koskaan tule tunteetonta hetkeä. Tunne on mukana vähän kaikessa, työssäkin.

Tänään työpaikalla ajattelin rakastettua kumppaniani juuri samalla hetkellä, kun hän soitti. Wonderwoman! Soitti minulle muuten vain hetkeksi kesken kaiken. Menin parvekkeelle puhumaan, ja aurinko paistoi sinne sopivasti. Ilma oli kuin maitoa. Tässä toukokuussahan on vaikea sanoa, onko sydänkesä vai olemmeko valahtaneet väliaikaisesti jonnekin etelämmäksi.

Tulin siitä kaikesta jotenkin tavattoman iloiseksi, ja ajattelin, että kun menen takaisin työkavereiden luo, sanoa kajautan, että pojat, kyllä Rakkaus on parasta!

Konttorissa sattui kuitenkin olemaan käynnissä jokin intensiivinen keskustelu, johon piti muodostaa mielipide ja sanoa se ensin, ja niin se hetki ikään kuin väistyi. Nyt kun illalla pyöräilimme kotiin ja olivat nuo satakielet, se palasi mieleeni ja minua harmitti: olisi pitänyt vain kärkeen kajauttaa yksi rakkaudentunnustus. Työasioihinkin olisi ehkä virinnyt kirkkaampia ajatuksia?

Joten pojat, jos luette, kyllä Rakkaus on parasta! Paras juttu, minkä minä tiedän.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Tein tällä viikolla mielenkiintoisen kokeen parisuhteessa. Seurauksena oli miellyttävä kokemus. Suosittelen kaikille saman kokeilemista.

Olimme järjestäneet vappuhulinoita niin kovasti, että olimme vielä seuraavanakin päivänä raukeita. Molemmille tuli illansuussa mieleen ehdottaa, että menisimme iltakävelylle.

On muuten hyvä asia sinällään käydä iltakävelyllä. Käveleminen saa veren kiertämään päässä. Ajatukset kulkevat. Syntyy polveilevaa keskustelua.

Menimmekin. Asumme lintuparatiisin äärellä, tiet ja polut polveilevat tiheikköisen metsän ja puistoaukioiden kautta rantaan. Kuljimme niitä ja kaikkialta meitä ympäröi kevätviserrys ja vihellykset kuin viidakossa.

Kuljimme käsikkäin. Koska minua väsytti, suljin silmät muutaman askelen ajaksi. Sitten päätinkin pitää ne kiinni pidempään. Tuntui yhtäkkiä jännittävältä ja toisaalta lohdulliselta antautua kuljetettavaksi.

Sanoin ääneen, että nyt kuljenkin silmät kiinni.

”Älä kävelytä minua päin puuta.”

Hän sanoi, että olen höpsö ja että rakastaa minua.

Otin paremmin kiinni hänen käsivarrestaan sisäkautta, sellaisen käsikynkässä kulkemisen otteen. Sitten me kävelimme hiekkaista polkua joitain satoja metrejä.

Oli hyvin mielenkiintoista, mitä aistin silmät kiinni. Äänet nousivat etualalle, ja meidän liikkumisemme suhteessa niihin. Äänimaisema oli tavallista kolmiulotteisemman tuntuinen. Kivemmalta silti tuntui aistia luottamuksen tunnetta ja turvallisuuden tunnetta suhteessa rakastettuuni, joka minua kuljetti siinä soivassa maisemassa.

Oli helppoa kävellä silmät kiinni. Ajattelin, että hän on minun rakkaani, ja siksi voin kulkea huoletta. Jos eteen tulisi kuoppa tai soraa tai mitä vain, hän kertoisi ja ohjaisi minua. Minun ei edes tarvitsisi pyytää sellaista apua. Olin hänen kanssaan.

Hänellä on mukava käsi, ja hän piti minusta kiinni suojelevammin ja johdattavaisemmin kuin silloin, kun kävelemme muuten vain käsikkäin. Minusta tuntui, että hän otti vastuun minusta, hymyillen. Tunsin hänen kävelynsä rytmin tiiviimmin, koska ote kytki meidät yhteen. Kuljin hänen tahtiaan, antauduin siihen, ja se tuntui hyvältä.

Ajattelin, että jos tämä on sisäinen kuva minun perusturvallisuudestani hänen suhteensa, minulla on kaikki onnellisesti.

”Jos pidät silmiä kiinni vielä, et näe noita valkovuokkoja vasemmalla”, hän sanoi lopulta. Halusin nähdä valkovuokot, joten avasin silmäni. Sorsa tallusteli niiden lomassa pientä lampea kohti. Katselimme sen menoa yhdessä, lystikästä.

Pellolla näimme kauriitakin. Puhuimme niitä näitä, työpäivien asioita ja tuttujen kuulumisia. Rantakalliolla seisoessa tuli hiukan vilu. Sovittiin, että lähiaikoina mennään valoisalla katsomaan taas kanahaukan pesää yhden metsäsaarekkeen sydämessä. Lopuksi ostimme jäätelöt.

Se oli viikon ihan parasta arkea.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Mitä se oikeastaan tarkoittaa, että rakastaa toista, intohimoisesti?

Seisoin kerran parvekkeella elämäni mutkikkaassa vaiheessa, ja kävin puhelimessa keskustelua rakastamisesta. Minun kysymykseni oli, mistä ylipäätään tietää, onko rakastunut? Puhelimessa sain neuvon, että sen vain tietää. Jos on rakastunut, se tuntuu ihmisessä.

Ne kaikki erilaiset kehon olot, vatsan puristus, jatkuvasti hiukan kohonnut pulssi, kauhean suuri energian määrä, joka teki levottomaksi, ajatukset, jotka pyörivät kehää oman itsen ja toisen ihmisen ympärillä, jano puhua itseä auki, asioiden ja todellisuuden tiivistyminen ja merkityksistä painavaksi tuleminen, unettomuus ja aistien herkistynyt tila – kaikki saikin yhtäkkiä selityksensä ja koostui yhteen. Rakkaus iski.

Rakastaminen on etuoikeutettu tila. Se on arkinen todellisuus laajentuneena ylimaalliseen. Kun rakastaa, saa elää enemmän kuin yhtä omaa elämäänsä.

Ainakin minulla on niin. Tuo ihminen, jota rakastan, saa minut rakastamaan niin kovin paljon, että kaikkea on paljon enemmän. Maut ovat enemmän, tuoksut ja äänet ovat enemmän kuin ne olivat. Kaikki minun tekemäni on saanut suuremman merkityksen, koska minä olen tässä rakkaudessa.

Ei siinä ole sinällään mitään yllättävää. Todellisuus on ihmisen kokema. Kun kokemusta muokkaa, vahvistaa ja sävyttää rakastaminen, todellisuus muuttuu. Silloin elää rakkauden todellisuudessa.

Joku elää onnettomassa todellisuudessa. Maailma silloin yleensä kapenee, vaihtoehdot tuntuvat sammuvan ja on synkkää. Kaikilla on kokemus siitä. Jokainen on joskus ollut tuo joku.

Toivoisin, että kaikki saisivat myös joskus rakastaa. Koska tällainen rakastaminen tekee maailmasta hyvin ihanan. Se on onnellista kokea. Yksikään tämän rakkauden aikaisista keväistä ei ole tuntunut kylmältä ja sateiselta; minusta ne ovat olleet lähes kesäisiä. Se, että rakastaa, on tullut tarkoittamaan minulle, että elämä näyttäytyy optimistisessa valossa. Siitä seuraa monta myönteistä kierrettä ylöspäin.

Se että rakastaa, tarkoittaa mullistavia asioita omalle itselle. Jos kykenee antautumaan rakkaudelle, omasta itsestä tulee rakastaja.

Että rakastaa, että on rakastaja. Miltä tuntuu sanoa ääneen keskustelussa jollekulle, joka kysyy, mitä teet, että ”olen rakastaja”. Minusta se tuntuu vakavalta ja suurelta ja riemukkaalta. Ja todelta. Jos rakastaa, se on todellisinta.

Kun menen töihin, kun pyöräilen kaupungilla, kun ostan kahvin, kun jonotan narikassa, kun olen seisahduksissa puistossa, olen kaiken aikaa rakastaja. Se on ehkä salaisuus maailmalta, ei se ehkä näy ulospäin, mutta kuljetan sitä kokemusta, asennetta, hahmotusta mukanani kaikkialle, minne menen.

Että rakastaa toista intohimoisesti, tarkoittaa sitä, että saa elää rakastajana. Se on etuoikeus, jonka se toinen itselle lahjoittaa. Koska hän on sellainen, että se saa minut onnellisesti sekoamaan, minä saan rakastaa.

Niin ihmeen paljon on tunnettavana ihmisen elämässä. Niin ihmeellisesti voi käydä, että saa rakastaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Supervoimia tarvitaan sarjakuvissa ja elokuvissa ylipääsemättömien haasteiden kohtaamiseen ja mahdottoman muuttamiseen mahdolliseksi. Supervoimilla saadaan aikaan ratkaisevia vaikutuksia. Rakkaudessa supervoimat ovat myös hyödyllisiä ja saavat ihmeitä aikaan.

Sarjakuvissa kuvataan usein se, mistä kenenkin supervoimat ovat peräisin. Rakkaudessa ne ovat minun kokemukseni mukaan peräisin rakastetulta. Esimerkiksi minusta tuntuu monesti siltä, että kun rakastettuni katsoo minuun tietyllä tavalla, voisin hyvinkin hakea hänelle kuun taivaalta tai kääntää todellisuuden asentoon, joka olisi hänelle kaikkein mukavin ja paras.

Yksi hienoista supervoimista on kyky pysäyttää aika sopivasti. Se tarkoittaa, että kun juoni on tihentynyt ja tullut kohtaan, joka on jotenkin erityinen, kyetään ajan kulumista hidastamaan niin, että se lähes seisahtuu. Silloin tuossa hetkessä ehtii kokea monin verroin enemmän kuin muuten. Kallisarvoiset asiat saavat tilaa ympärilleen.

Ajan hidastaminen mateluksi on muuten sellainen rakkaussuhteen supervoima, joka on saavutettavissa harjoittelemalla.

Aika on suhteessa sisäisiin kokemuksiin, jotka tapahtuvat kussakin hetkessä. Se, miten hetkessä tapahtuvia asioita havainnoi, vaikuttaa siihen, miten nopealta tai hitaalta aika tuntuu.

Rakkauden hetket voivat kiitää ohi liian nopeasti. Suudelma voi olla ohi ennen kuin se alkoikaan. Rakastelusta voi jäädä minuutin olo. Kohtaamiset kumppanin kanssa voivat ohentua huomaamattomiksi väläyksiksi, jotka hukkuvat kaikkien muiden elämän tapahtumien sarjaan. Rakkaus voi olla ohi ennen kuin siinä ehti juuri mihinkään.

Entä, jos rakkauden hetkille antaa kaiken ajan, joka niille kuuluu? Näin aika nimittäin pysäytetään. Kun toinen vaikka tulee kotiin ja itse menee vastaan ovelle, ja tapahtuu kohtaaminen siinä; nähdään, tervehditään, tullaan yhteen, kosketaan toinen toista, autetaan toisen kantamukset ja takki pois, käydään keskusteluun. Jos tälle kohtaamiselle antaa kaiken ajan maailmassa? Jos sille antaa kaiken ajan, ei ole kiire mihinkään. Mitään muuta ei tapahdu. Maailma pysähtyy ympärillä. On vain se, mitä rakastavaisten kohtaamisessa ovensuussa on meneillään.

Miten jollekin asialle annetaan kaikki aika maailmassa? Keskittämällä huomio kokonaan toiseen. Antamalla rakastetun vangita koko oma huomio, ja antautumalla olemaan ja aistimaan siinä tapahtumassa, joka on meneillään meidän kahden välillä.

Jos toisen katsomiselle ja koskettamiselle antaa kaiken ajan maailmassa, ehtii ohikiitävien väläysten sijaan nähdä perinpohjaisesti, miten kaunis rakastettu on. Ja se liittyykin jo toiseen rakkauden supervoimaan: toisen näkemiseen niin, että hän alkaa hehkua.

Kello vaan pois kädestä ja kokeilemaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat