Kirjoitukset avainsanalla aistit

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kylmät illat ovat saapuneet marraskuun myötä. Hain vintiltä käyttöön yhden talvitakin lisää, ja lähdin sen kanssa liikenteeseen. Kun kävelin katua alas metroasemalle, laitoin kädet syvälle taskuihin. Vasemman käden sormet löysivät kaskun pohjalta pyöreähkön, rastaanmunan kokoisen kiven. Suljin silmät hetkeksi ja muistelin, mistä se oli tullut.

Me olimme kävelleet rannalla, rakastettuni ja minä, Ruotsissa, keväällä. Itämeren rannalla, kun muuttolinnut olivat saapuneet ja ensimmäiset kukat olivat murtautuneet talven harmauttamasta maasta. Poimin kiven rantasoraikosta ja pitelin sitä kädessä lämpiämässä.

Olin jättänyt kiven takin taskuun juuri siksi, että se veisi minut tarpeen tullen takaisin sinne kevätloman maisemaan. Minulla on useita sellaisia kiviä eri takkien taskuissa. Yhdessä taskussa on kastanja ja joissain muutamia vieraiden maiden kolikoita. Niillä kaikilla on sama tarkoitus. Jos alkaa tuntua raskaalta, vaikka sitten töissä ja muussa sellaisessa yhteydessä, ne ovat portteja toiseen maailmaan. Meidän matkojemme paikkoihin.

Kun olin ala-asteikäinen, luin ensimmäisen kerran Ernest Setonin kirjan Kaksi partiopoikaa. Se on mitä ihmeellisin predigitaalisen ajan opaskirja toimeliaaseen, luovaan ja luonnossa tapahtuvaan elämään lapsille ja eriteineille. Muiden hienouksien ohessa siinä esitellään, miten tehdään muistipussi intiaanien tapaan. Mukana kuljetettavassa pussissa on koottuna pieniä kappaleita, joiden tuoksu ja tuntu auttaa, jos kantaja on vaikka pitkällä matkalla, kuljettamaan mielen kotiin.

Tuo kivien, pihkakyynelten ja muiden vastaavien kyky toimia mielen kuljettajana jäi kiehtomaan minua siitä hetkestä alkaen, jolloin siitä luin. Olen huomannut, että ne tosiaan toimivat minunkin osaltani tuolla tavalla.

Ehkä noiden taskuihin varastoitujen kivien sormeileminen ja koskeminen on sellaista, mitä muodikkaasti kutsutaan groundingiksi tai maadoittamiseksi. Jotakin se yhtä kaikki tekee ja jotenkin se keskittää mieleni noihin mukaan poimimisen paikkoihin. Se on yksinkertaista ja se toimii.

Tuon pyöreän kiven kautta me olemme yhä siellä rannalla. Itämeren vesi on vielä aivan liian kylmää kahlaamiseenkaan, mutta se on kaunis, matalat aallot ovat kauniit. On tosiaan kevään valo. Olemme kahdestaan, melkein kuin olisimme kahdestaan koko saarella. Minä aion laittaa myöhemmin iltapäivällä ruokaa, pysähdymme kaupassa palatessamme rannalta. Lipputangoissa on solakoita viirejä sinikeltaisissa väreissä. Kaikki se koettu on käden ulottuvilla. Nämä arvokkaat muistot, ja kerään niitä lisää. Taskuja riittää kyllä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viime öinä olen taas useat kerrat havahtunut unen läpi rakastettuni läheisyyteen. Olen kääntynyt hänen puoleensa ja olen kiertänyt käteni hänen ympärilleen. Olen vielä enemmän unessa ja vasta vähitellen havahtumassa. Silitän häntä hetken, hän tuntuu tutulta ja ihmeelliseltä, tutun ihmeelliseltä, ja se täyttää minut pakahduttavalla tunteella. Hetken kuluttua unen vuorovesi kääntyy taas ja vetää minut mukaansa. Pakahduttavan rakastamisen tunne jää kaikuna kehooni soimaan.

Kun ensimmäisen kerran menin hänen luokseen ollakseni yötä, hän oli ottanut kaapista hammasharjapakkauksen ja laittanut sen minulle lasitasolle kylpyhuoneen peilin alle. Muistan, että tartuin siihen samanlaisen pakahduttavan tunteen täyttämänä kuin tuossa edellä kuvasin.

Hammasharja oli symboli monenlaiselle. Siinä oli toiveen toteutumista ja toivoa, kutsua ja perille löytämisen mahdollisuuksia, intiimiä arkisuutta ja todellisuuden tuntua.

Minä tartuin hammasharjaan ja rakkauteen ja elämään pakahtuneena.

Tuo hetki vuosien takaa tulee mieleeni eleestä, jolla huomaan kehoni tarttuneen rakastettuuni yöllä: olen tarttunut rakkauteen ja elämään, ja minua pakahduttaa. Rakkaus on ajatuksia ja mielteitä, mielen suuntia ja tunteita, mutta se on samalla tarttumista, painautumista materiaaliseen todellisuuteen. Tunteet minun sisälläni pyrkivät kosketuksiin maailman kanssa, sinne missä rakkaus tapahtuu.

Olen päätynyt ajattelemaan, että kenties tuo pakahtumisen tunne on pysyvä kehollinen jälki siitä, mikä minä olen rakastavana ihmisenä.

Rakastaminen on minulle janoamista. Se on minun tunteitteni ja ajatusteni jatkuvaa tihkumista ja vuotamista minusta maailmaan. Rakkaus hakee vastinkappaleita sellaisesta materiaalisesta, johon tiivistyy jotain rakastetustani ja minusta ja kaikista haaveista, odotuksista ja täyttymyksistä, joita luon ja kannan.

Kaikista materiaalisista asioista pakahduttavin on rakastettuni keho. Sitä kohti minun haaveeni ja tunteeni pyrkivät, silloinkin kun nukun.

Näen tämän rakastamisen vuorovaikutuksen meidän välillämme monesti hänen vetovoimanaan. Se on kuva siitä, millainen hän on: magneettinen.

Tuon magneettisuuden vastaparina on se, mitä minä olen: pakahtuva. Jatkuvasti rakkaudesta pakahtuva. Valveilla ja unessa.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Rakastettuni istui aamulla vieressäni sängyllä. Olin tuonut aamiaisen siihen tarjottimella, ja olin kysymässä, haluaako hän ensin kahvin vai mysliä. Hän nojasi minuun päin ja sanoi ”kiitos” ja että ”olet rakas”. Sitten hän painoi kasvonsa hetkeksi kaulaani vasten, ja minä annoin suukon hänen otsalleen.

Katsoin hänen kasvojaan, kun olin ojentanut hänelle myslin oranssissa kupissa (oranssissa, koska se on vahva ja säteilevä väri, sellainen kuin hänkin), ja samalla hetkellä tulin ajatelleeksi, miten ihanaa on suudella ja suukottaa hänen kasvojaan.

On ihanaa suudella rakastettunsa kasvoja.

Kasvoissa on niin paljon ihmisestä, niin paljon kaikkea sitä, minkä toisessa tuntee ja tunnistaa. Enemmänhän me luemme toistemme kasvoja kuin mitään muuta. Ilmenemme toisillemme ilmeissä ja niiden vaihtumisessa toisiin, katseessa ja sen suoruudessa.

Koko keho puhuu, mutta kasvot puhuvat eniten. Ehkä siksi kasvojen suuteleminen on niin ihanan ja intiimin tuntuista. Tuntuu, että suutelee koko ihmistä samalla.

Ja kasvoissa on niin paljon herkkiä, hienovaraisia, pehmeitä kohtia suukoteltavaksi.

Silmäkulmien ihoa on ihanaa koskettaa huulilla. Kun siihen suukottaa, toinen siristää silmiään vaistomaisesti, ja kun hymy rypyttää ihon, sen tuntee suukon alla. Tai se kohta aivan silmän alla nenänpielessä, missä iho tuntuu talvipakkasella viileimmältä, kuin koskettaisi marmoria, ja kesällä lämpimältä kuin kesäilta tuntuu – se on ihana.

Kun suutelen rakastettuni silmiä, minusta tuntuu, että haluan suudella kauniiksi kaiken sen hyvän, mitä hän näkee ja suudelmin lohduttaa siitä raskaasta, mitä maailmassa näkyy.

On niin mukavaa suukottaa kulmia ja kulmakarvoja, ja aivan varovaisesti silmäripsiä, jotka kutittavat aavistuksen.

Poskipäät, leuan kärki ja leukapielet ottavat suudelmat vastaan pehmeinä ja vahvoina, piirteiden takana olevat luut tuntuvat; meidän kehollisuutemme on luiden ja lihan todellisuutta, kosketettavaa, kouriintuntuvaa, suudeltavaa.

Hymykuopat ovat suudelman paikka, ja suupielet, se ihmeellinen paikka, jossa huulet juuri aukeavat. Ja sitten suu, rakkaani kaunis, vahva suu.

Minä ajattelin näitä rakastamisen pieniä ulottuvuuksia ja tunsin muistuman pienestä hurmiosta, jota tuntee, kun suukottaa rakastettunsa kasvoja. Se oli impulssi, ja sitä seurasi teko.

Rakastetun ihanat kasvot.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun olet rakastunut, tiedät sen. Kaikki tietävät. Mutta mistä tiedämme, mistä toisillemme puhumme, kun kerromme rakkaudesta?

Kun mustarastas soittaa huiluaan, kuulemmeko me saman musiikin?

On kesä, monilla loma, on höllenneet vaatteet ja lavatanssit iltasella, tai rantatie tai kaupan kassajono, auringon sipaisema otsa ja kimmellystä silmissä, radiokanavat täynnä lauluja, joissa rakkaus on pääteema tai sitä ainakin sivutaan. Kaiken sen keskellä omassa itsessä jokin kipinä johonkin suuntaan.

Minä uskoisin, että se, miten meissä värähtää ja se, miten meissä palaa, tuntuu ihmisestä ihmiseen sinänsä samanlaisena. Ainakin useimmissa meissä on kehollinen ja aistimellinen valmius tuntea perustavia asioita.

Meillä on rakkaudesta sisäinen peruskokemus. Mitä se on, sen me jotenkin itsessämme tunnistamme.

Se, millaista rakkaus sitten on, se on monen monien miljardien kuvausten kutoma kuvaus. Monien miljardien kirjaimellisesti, koska ihmisiä on ollut ja on miljardeja, ja jokainen aikuisikään saakka ehtinyt on kuvannut rakkauden omilla sanoillaan lukuisia kertoja ja kuunnellut ystäviensä kertovan rakkaudesta ujosti ja julkeasti, ja vielä moninkertaisesti useammin omassa mielessään kiinnittynyt kulttuurisiin kuvauksiin rakkaudesta: lauluihin, elokuviin, kuviin, kirjoihin, painokuviin, somemeemeihin, kaikkeen.

Rakkaus mitä erikoisimmin tapahtuu sekä vain ja ainoastaan juuri minussa, ja samalla yhteisistä yhteisimmissä kuvailuissa. Asioita tapahtuu minun kehoni sisällä ja pinnoilla, ja saa selityksen ja kuvauksen yhteisessä kulttuurisessa kuvailussa.

Olen sitoutunut ajattelemaan, että rakkaus on vapaa. Sen ilmenemismuodot ovat yhtä monenlaiset kuin ihmisten sisäiset kokemukset omasta itsestään. Rakkaudelle ei ole yhtä normatiivista kuvausta, se ei yhdenlainen vaan monenlainen. Tätä Pride-tapahtumat muun muassa laajemmassa mielessä minusta juhlistavat: rakkauden sykäys meidän kehoissamme on yksi ja sama, mutta se saa hyvin monenlaisia, yhdenvertaisia muotoja, kun monenlaiset ihmiset elävät sen todeksi ja kertovat rakkaudestaan.

Se, millainen maailma on, muodostuu pitkälti niistä kaikista sanoista, joilla me kaikki sitä kuvaamme. Maailma myös vähitellen liikkuu siihen suuntaan, mihin sitä puhutaan.

Kaikenlainen vihapuhe tuhoaa maailmaa, se tunnistetaan. Tunnistettaisiinpa sekin, että jos ihmiset käyttäisivät enemmän aikaa mustarastaan laulun itsessään herättämien kokemusten kuvaamiseen, se vastaavasti olisi maailmaa luovaa ja elävöittävää.

Uskon, että sama on rakkauden kanssa. Mitä enemmän uskaltaa kuvata toisille ihmisille, läheisemmille ja etäisemmillekin kokemustaan rakkaudesta, sitä parempi maailmalle.

Sitä parempi ihmiselle itselleen. Koska silloin saa olla se ihminen, joka katsoo jalkoihinsa ja näkee siinä kiven sijasta sydämen. Ja sen voi poimia ja laittaa taskuun, ja antaa sille, kenen kämmenelle sydämenmuotoisen kiven haluaa painaa.

Millaista se on? Se on sellaista, miltä toisen käden iho tuntuu sormenpäissä ja millainen toisen silmien tummuus niihin siinä katsoessa, ja miten hengitys saa hänen hartiansa hiukan kohoamaan.

Rakkaus on kuin mustarastaiden laulu. Se kuuluu polveilevassa kauneudessaan, koska rinnassa liikkuu, ja laulut lauletaan ilmoille.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat