Kirjoitukset avainsanalla aistit

Kuva: Jaakko Kaartinen

Rakastettuni istui aamulla vieressäni sängyllä. Olin tuonut aamiaisen siihen tarjottimella, ja olin kysymässä, haluaako hän ensin kahvin vai mysliä. Hän nojasi minuun päin ja sanoi ”kiitos” ja että ”olet rakas”. Sitten hän painoi kasvonsa hetkeksi kaulaani vasten, ja minä annoin suukon hänen otsalleen.

Katsoin hänen kasvojaan, kun olin ojentanut hänelle myslin oranssissa kupissa (oranssissa, koska se on vahva ja säteilevä väri, sellainen kuin hänkin), ja samalla hetkellä tulin ajatelleeksi, miten ihanaa on suudella ja suukottaa hänen kasvojaan.

On ihanaa suudella rakastettunsa kasvoja.

Kasvoissa on niin paljon ihmisestä, niin paljon kaikkea sitä, minkä toisessa tuntee ja tunnistaa. Enemmänhän me luemme toistemme kasvoja kuin mitään muuta. Ilmenemme toisillemme ilmeissä ja niiden vaihtumisessa toisiin, katseessa ja sen suoruudessa.

Koko keho puhuu, mutta kasvot puhuvat eniten. Ehkä siksi kasvojen suuteleminen on niin ihanan ja intiimin tuntuista. Tuntuu, että suutelee koko ihmistä samalla.

Ja kasvoissa on niin paljon herkkiä, hienovaraisia, pehmeitä kohtia suukoteltavaksi.

Silmäkulmien ihoa on ihanaa koskettaa huulilla. Kun siihen suukottaa, toinen siristää silmiään vaistomaisesti, ja kun hymy rypyttää ihon, sen tuntee suukon alla. Tai se kohta aivan silmän alla nenänpielessä, missä iho tuntuu talvipakkasella viileimmältä, kuin koskettaisi marmoria, ja kesällä lämpimältä kuin kesäilta tuntuu – se on ihana.

Kun suutelen rakastettuni silmiä, minusta tuntuu, että haluan suudella kauniiksi kaiken sen hyvän, mitä hän näkee ja suudelmin lohduttaa siitä raskaasta, mitä maailmassa näkyy.

On niin mukavaa suukottaa kulmia ja kulmakarvoja, ja aivan varovaisesti silmäripsiä, jotka kutittavat aavistuksen.

Poskipäät, leuan kärki ja leukapielet ottavat suudelmat vastaan pehmeinä ja vahvoina, piirteiden takana olevat luut tuntuvat; meidän kehollisuutemme on luiden ja lihan todellisuutta, kosketettavaa, kouriintuntuvaa, suudeltavaa.

Hymykuopat ovat suudelman paikka, ja suupielet, se ihmeellinen paikka, jossa huulet juuri aukeavat. Ja sitten suu, rakkaani kaunis, vahva suu.

Minä ajattelin näitä rakastamisen pieniä ulottuvuuksia ja tunsin muistuman pienestä hurmiosta, jota tuntee, kun suukottaa rakastettunsa kasvoja. Se oli impulssi, ja sitä seurasi teko.

Rakastetun ihanat kasvot.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun olet rakastunut, tiedät sen. Kaikki tietävät. Mutta mistä tiedämme, mistä toisillemme puhumme, kun kerromme rakkaudesta?

Kun mustarastas soittaa huiluaan, kuulemmeko me saman musiikin?

On kesä, monilla loma, on höllenneet vaatteet ja lavatanssit iltasella, tai rantatie tai kaupan kassajono, auringon sipaisema otsa ja kimmellystä silmissä, radiokanavat täynnä lauluja, joissa rakkaus on pääteema tai sitä ainakin sivutaan. Kaiken sen keskellä omassa itsessä jokin kipinä johonkin suuntaan.

Minä uskoisin, että se, miten meissä värähtää ja se, miten meissä palaa, tuntuu ihmisestä ihmiseen sinänsä samanlaisena. Ainakin useimmissa meissä on kehollinen ja aistimellinen valmius tuntea perustavia asioita.

Meillä on rakkaudesta sisäinen peruskokemus. Mitä se on, sen me jotenkin itsessämme tunnistamme.

Se, millaista rakkaus sitten on, se on monen monien miljardien kuvausten kutoma kuvaus. Monien miljardien kirjaimellisesti, koska ihmisiä on ollut ja on miljardeja, ja jokainen aikuisikään saakka ehtinyt on kuvannut rakkauden omilla sanoillaan lukuisia kertoja ja kuunnellut ystäviensä kertovan rakkaudesta ujosti ja julkeasti, ja vielä moninkertaisesti useammin omassa mielessään kiinnittynyt kulttuurisiin kuvauksiin rakkaudesta: lauluihin, elokuviin, kuviin, kirjoihin, painokuviin, somemeemeihin, kaikkeen.

Rakkaus mitä erikoisimmin tapahtuu sekä vain ja ainoastaan juuri minussa, ja samalla yhteisistä yhteisimmissä kuvailuissa. Asioita tapahtuu minun kehoni sisällä ja pinnoilla, ja saa selityksen ja kuvauksen yhteisessä kulttuurisessa kuvailussa.

Olen sitoutunut ajattelemaan, että rakkaus on vapaa. Sen ilmenemismuodot ovat yhtä monenlaiset kuin ihmisten sisäiset kokemukset omasta itsestään. Rakkaudelle ei ole yhtä normatiivista kuvausta, se ei yhdenlainen vaan monenlainen. Tätä Pride-tapahtumat muun muassa laajemmassa mielessä minusta juhlistavat: rakkauden sykäys meidän kehoissamme on yksi ja sama, mutta se saa hyvin monenlaisia, yhdenvertaisia muotoja, kun monenlaiset ihmiset elävät sen todeksi ja kertovat rakkaudestaan.

Se, millainen maailma on, muodostuu pitkälti niistä kaikista sanoista, joilla me kaikki sitä kuvaamme. Maailma myös vähitellen liikkuu siihen suuntaan, mihin sitä puhutaan.

Kaikenlainen vihapuhe tuhoaa maailmaa, se tunnistetaan. Tunnistettaisiinpa sekin, että jos ihmiset käyttäisivät enemmän aikaa mustarastaan laulun itsessään herättämien kokemusten kuvaamiseen, se vastaavasti olisi maailmaa luovaa ja elävöittävää.

Uskon, että sama on rakkauden kanssa. Mitä enemmän uskaltaa kuvata toisille ihmisille, läheisemmille ja etäisemmillekin kokemustaan rakkaudesta, sitä parempi maailmalle.

Sitä parempi ihmiselle itselleen. Koska silloin saa olla se ihminen, joka katsoo jalkoihinsa ja näkee siinä kiven sijasta sydämen. Ja sen voi poimia ja laittaa taskuun, ja antaa sille, kenen kämmenelle sydämenmuotoisen kiven haluaa painaa.

Millaista se on? Se on sellaista, miltä toisen käden iho tuntuu sormenpäissä ja millainen toisen silmien tummuus niihin siinä katsoessa, ja miten hengitys saa hänen hartiansa hiukan kohoamaan.

Rakkaus on kuin mustarastaiden laulu. Se kuuluu polveilevassa kauneudessaan, koska rinnassa liikkuu, ja laulut lauletaan ilmoille.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kesä ei katso kelloa. Kuva: Jaakko Kaartinen

Myöhään illalla ajoimme mökille juhannusta varten. Pysyäkseni hereillä kuuntelin podcastia Henri Bergsonin aikaa ja mieltä käsittelevästä filosofisesta työstä. Matkan ja lähetyksen edetessä tulin miettineeksi, että sekä rakkautta että juhannusta voi tarkastella Bergsonin ajattelun kehyksessä.

Kun Bergson 1800-luvun loppupuolella työskenteli, aikaan kohdistui uudenlaista kiinnostusta. Kellot olivat läpäisseet yhteiskunnan. Oltiin siirrytty paikallisesta ajasta yhteiseen aikaan – sitä tarvittiin, jotta junat saattoivat kulkea sekä turvallisesti että ajoissa. Lopulta koko yhteiskunnan koneisto virittyi kellolla mitattavaan aikaan. Tämä aika on se, johon meidät on sittemmin kiinnitetty niin tehokkaasti, että voi olla vaikeaa ajatella aikaa missään muussa mielessä.

Bergson kuitenkin piti tärkeänä erottaa toisistaan kestoa mittaavan kellonajan ja sen, mistä ajasta on kyse mielessä ja kokemuksissa. Tämä erottelu on juuri rakkauden ja juhannuksen suhteen olennainen.

Sisäinen kokemuksemme, mielikuvamme, muistomme käsittelevät aikaa toisin periaattein kuin kello. Meidän mielemme on tässä hetkessä, johon menneisyys työntyy ja limittyy, ja jossa tulevaa ei vielä ole. Kaikki, mitä havaitsemme, koemme ja mikä synnyttää meissä tunteita, tapahtuu muistissamme.

Tämän nykyisenkin hetken havainnointi, juhannusaaton lähes tyynen järven väreily, lintujen äänet ympärillä, rakastetun askel pihan hiekalla, ovat mielen muodostama muistuma niistä havainnoista, jotka vain aavistuksen verran sitten kantautuivat aistiemme kautta meihin, ja jotka me muistamme – kokeminen on muistamista.

Ajattelen, että tällainen näkemys on niin kovin tärkeä siksi, että toisin kuin kelloa, me kykenemme ohjaamaan omaa huomiotamme. Aika ei kuljeta meitä, vaan me seisomme tässä nykyisyydessä, tässä paikassa maailmaa, jossa olemme, ja koemme sitä, mihin keskitymme.

Sekunnit kyllä juoksevat, minuutit vierivät ja tunnit liukuvat eteenpäin, mutta se, kuinka rikkaana ja täytenä tai ohuena ja häviävänä juhannuksen hetken kesä meille jää, ei ole kellon kulun sanelemaa. Se riippuu siitä, miten läsnä me olemme tässä ja nyt; kuinka paljon aistimme, kuinka paljon muistamme.

Kuinka läsnä olemme?

Rakastaminen on läsnäolon taidetta. Tai: rakastaja ei saa olla kellon orja. Se johtaisi onnettomaan rakkauselämään. Ei kellon, eikä kalenterin orja.

Rakastaessaan, kuten juhannuksessa, ihmisen on syytä unohtaa kellonsa, kaikki kellonruudut ja keskittyä nykyisyyteen. Juhannuksena päivä sekoittuukin iltaan ja ilta yöhön, jota ei koskaan oikeastaan tule, on vain koettavaa, on vain nyt, eikä muulla ole väliä.

Juuri tällaista yöttömän yön aikaa rakastajan ja rakastetun välillä tarvitaan.

Kun makaatte juhannuslakanoissa, ja lasket kätesi rakastettusi vyötärölle, lauluissa sanotaan, että aika pysähtyy. Vaan ehkäpä se on pikemminkin tosi kokemus siitä, että aika tapahtuu juuri siinä ja silloin, kun kaikki on intensiivistä ja kohdillaan. Että me olemme tässä ja nyt.

 

Ajatonta juhannusyötä kaikille!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Aamuisin meillä on pieni hetki, jolloin lepäämme hiljaa vierekkäin, kiinni toisissamme, ja kuuntelemme. Tuuletusikkuna on auki, ja ulkoa kuuluu lintujen viserrys ja laulu. Viimeisten viikkojen aikana laulu on moninkertaistunut, on kirkasaamuinen kevät.

Se on varsin ihana parisuhdehetki. Siinä rakastetun kanssa ollessani minusta tuntuu, että sinänsä varsin yksinkertaisista asioista muodostuu täydellinen, eheä onnen tunne. On lepo, läsnäolo, lämpö, hengitys, luonto, valo, kauneus, rakastaminen, ilo.

Vaikea sanoa, miksi kevät vaikuttaa niin kuin se vaikuttaa, tai miksi linnunlaulun kuunteleminen vaikuttaa niin kuin se vaikuttaa. Me olemme ihmisinä kytköksissä luontoon ja ympäristöön paljon syvemmin ja monimutkaisemmin kuin osaamme tai ehkä haluammekaan hahmottaa. Olemme osa kiertokulkua, kaikkia kiertokulkuja.

Minusta tuntuu usein aamuisin linnunlaulun hetkinä, että olemme rakastettuni kanssa vierekkäin keskellä kaikkea, että kevään aika liikehtii hitaasti meidän ympärillämme ja yllämme kuin vihertyvät oksastot. Huonekasvikin tekee uusia lehtiä joka viikko, ne aukeavat vaaleanvihreinä tummempien lomaan. Ikkunan takaa valo kasvaa, ja yhä uusien muuttonsa tehneiden laulut tulevat osaksi äänimaisemaa.

Kaikki kasvaa ja liikkuu, kaikki on juuri oikein meidän ympärillämme.

Siinä aamun aikaisuudessa minä aina myös voimakkaasti tunnen, että rakastettuni on parasta, mitä tiedän, ja että olen niin onnellinen pitkälti juuri siksi, että hän on siinä vieressäni. Päivä ja kaikki muu siellä odottava saa perustansa tästä sisäisestä näystä. Minulla on tämä, rakastettu, meidän vuoteemme, kevät ja linnunlaulu. Olen jo onnellinen. Voin olla rohkealla ja uteliaalla mielellä, minun ei tarvitse perimmiltään olla huolissani omasta puolestani.

Sanoisin aamuista linnunlaulun kuuntelua hyväksi mielen ja sydämen harjoitukseksi, ellei se olisi hiukan väheksyvä tapa puhua asiasta. Eivät nämä kevätaamuiset kokemukset ole harjoitus tai väline jotain muuta varten, vaan puhdasta olemista itsessään. Sillä tavalla ne ovat kuin rakkaus. Jotain, joka on tässä ja nyt, koettavana, lahjana.

Kuunnella lintuja. Olla ja rakastaa. Kevät.

 

Terveisin, J

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Ja tämä kaikki on jokaisen ulottuvilla, muodossa tai toisessa!
Tarvitsee vain avata itsensä saajan paikalle, vastaanottamaan. Kiitollisuuteen!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat