Kirjoitukset avainsanalla keskustelu

Kuva: Pixabay

Joskus luulin, ettei parisuhteessa voi puhua liikaa. Mutta nykyään mietin, että aivan samoin kuin puhumattomuus erottaa voi liika analysoiminen estää aidon yhteyden. Pahimmallaan sivuosaan jää sen yhteisen elämän eläminen, kun vaan puhutaan siitä elämästä! Liika puhuminen voi sekä etäännyttää toisesta että viedä tilan elämän kokemiselta. Analysoin, kun en uskalla kohdata. Järkeilen, kun en uskalla tuntea. 

Puhuminen on myös tapa käyttää valtaa. Osa lopettaa jankkaamisen vasta, kun toinen on väsytetty kuoliaaksi. Syyllistetty ja nurkkaan ajettu osapuoli suostuu mihin vaan, kunhan se (saatanan) jankkaaminen loppuu! Ja silti asiasta vielä muistutetaan sopivan tilaisuuden tullen. Puhumisen vaatiminen on joskus tosi armotonta touhua. Asioita selvitetään niin kauan, että saadaan itselleen mieleinen lopputulos.

Analysoin, kun en uskalla kohdata. Järkeilen, kun en uskalla tuntea. 

Taitavat puhujat vasta vallankäytön osaavatkin. He määrittelevät pelikentän ja osaavat asettaa itsensä edulliseen asemaan. He tietävät, mistä naruista vedellä, että toinen saadaan puhuttua pyörryksiin. Heidän puheissaan musta muuttuu valkoiseksi ja perusterapeutti huijataan mennen tullen kyyneliin milloin liikutuksesta, milloin säälistä. 

Ei, sanojen taitava käyttäminen ei todellakaan ole tärkein parisuhdetaito. Puhumisen lopettaminen, kuunteleminen ja peiliin katsominen olisi monesti se taito, mitä tulisi opetella. Moni puhumattomaksi keittiödiagnosoitu nimittäin osaa kyllä puhua, mutta ei viitsi, kun vastaanotto on ollut mitä on. Miksi vaivautua vastaamaan, jos vastaukseksi hyväksytään vain omaan pirtaan sopiva vastaus?

Mikä sitten voisi olla puhumista tärkeämpi parisuhdetaito? Mietiskelin useamman päivän tätä ja mietin voisiko se olla rauhan tekemisen taito. Rauha oman sisimpäänsä kanssa ja rauha toisen, erilaisen kanssa. Riita syntyy kuin itsestään, tiedostamattomien ja hallitsemattomien voimien vaikutuksesta, kun taas rauha tehdään tietoisen työn kautta. Kun pystyn olemaan rauhassa itseni ja oman elämäni kanssa, niin voin katsella elämää sellaisena, kuin se on. Minun ei tarvitse suojautua, eikä piiloutua. Rauhasta käsin elämän keskeneräisyys on siedettävämpää. 

Riita syntyy kuin itsestään, tiedostamattomien ja hallitsemattomien voimien vaikutuksesta, kun taas rauha tehdään tietoisen työn kautta.

No, en tietenkään väheksy puhumisen merkitystä. Tunnen sen tarpeen kipeästi itsekin. Ehkä puhuisin mielummin kuitenkin avoimuudesta, joka on kohtaamisen ja aidon yhteyden syntymisen edellytys. Halu rauhaan ja ymmärrykseen. Avoimet silmät, avoin tila ja avoimet kysymykset. Ehkä mahdollisuus tulla esiin omana itsenään, vastata omasta näkökulmastaan käsin johtaisi lopulta myös avoimeen syliin.

Nuorena aikuisena lauloin välillä päivittäin autuaaksijulistuksia ollessani talkoolaisena hiljaisuuden talossa, jossa pidettiin retriittejä. Toiseksi viimeisenä, seitsemäntenä julistuksena, armahtavaisten ja puhdassydämisten jälkeen julistetaan autuaiksi eli onnellisiksi rauhantekijät. Heille luvataan Jumalan lapsen nimi. Mikä turvallinen, ihana kielikuva. En voi olla ajattelematta miten kipeästi kaipaamme rauhantekijöitä, sovinnon kätilöitä, tähän maailmaan. Miten moni parisuhdekin elpyisi, jos osaisimme tehdä rauhan. Elää rauhassa. Oman kokoisina itsemme ja toistemme kanssa. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Olen rakastettuni kanssa teatterifestivaalilla, missä katsomme yhdessä muutamia esityksiä. Ehkä paras tähän saakka on ollut performanssi, joka yhdisti teatterin, tanssin ja happeningin elementtejä aika hulvattomalla ja kiehtovalla tavalla. Esitys oli rakenteeltaan rikottu ja paikoin sekava, paikoin vakava ja paikoin hauska – aika tarkasti sellainen kuin elämä maailmassa itsessään juuri on.

Meillä oli osin samanlaiset ja osin erilaiset tulkinnat siitä, mitä tuossa esityksessä tapahtui ja miten siihen suhtautua, ja se tuntui meistä erilaiselta. Mitä pidempään keskustelimme, sitä paremmin kuitenkin jaoimme toistemme kokemukset ja näkemykset.

Myöhemmin tänään palasin noihin keskusteluihin, kun kävelin kaupungilla. Minulle tuli mieleen, että rakastettujen kannattaa käydä teatterissa, koska se tuo esiin mahtavasti sen persoonien välisen mahtavan ja rikkaan eroavaisuuden, jonka läheisessä tunnesuhteessa vietetty arki saattaa osin piilottaa.

Teatterissa ollaan näyttämölle tiivistetyn ja tislatun elämän äärellä, katsomassa ja kokemassa. Ja kumpikin näkee ja aistii, tuntee ja kokee omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan. Kumpikin on tulkitsija, rinnakkain penkeissä, omana itsenään.

Ja kun astutaan salista ulos, meidän erityisyytemme on paikalla kuunneltavaksi ja havainnoitavaksi. Minusta tuntuu aina suurelta lahjalta kuulla rakastettuni kokemuksia jonkin sellaisen äärellä, jonka minäkin koin samaan aikaan, koska saan kuulla jotain ainutlaatuista ja erityistä. Saan kurkistaa siihen erilaiseen omaan mysteeriseen persoonaan, joka rakastettuni on.

Koska teatteri käsittelee ja tarjoilee elämää, se muodostaa niin erityisen arvokkaan kehyksen toisen ihmisen kokemuksen hahmottamiselle. Meidät tavallaan laitetaan hetkeksi supervalotetun maailman eteen ja hetken voimme nähdä itsemme ja myös toisemme siinä valossa.

Rakkaudessa ollaan niin lähellä toista, aivan toisessa kiinni ja toinen toisensa sisällä. Toisaalta niin lähekkäin ja limittäin, rajojen yli sulaen ollaan siksi, että toisen persoona ja koko ihmisyys vetää niin puoleensa. Sen erilaisuus ja erityislaatuisuus. Olemme niin lähellä koska olemme toisillemme jotain muuta, jotain enemmän.

Se ”jotain muuta” on juuri se, minkä voi kuulla, kun kysyy, miten rakastettu näki sen esityksen, jossa me olimme. Ja miksi? Ja mihin liittyen? Ja mitä se liikautti ja mitä sai ajattelemaan? Ja mitä siinä jäi kaipaamaan? Ja onko joskus ollut joku samanlainen kokemus ja mitä siihen silloin liittyi? Ja miten tunnet? Ja miten näet maailman? Ja miltä se maailma tuntuu sinussa? Miltä maailma tuntuu sinussa? Ja kuka sinä olet? Näytätkö minulle, taas ja taas ja taas?

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Meidän mökkimatkamme on aika pitkä. Autolla ajaen kuluu kuutisen tuntia, taukoineen, ennen kuin on perillä. Se o n pitkä matka ajella, ja siinä on vaivalloisuutensa. Toisaalta siinä on paljon enemmän etuja, ja siksi aina odotankin näitä ajomatkoja.

Nimittäin kuuden tunnin matkustus yhdessä on kaivattua aikaa vierekkäin, samassa tilassa, katse samaan suuntaan, valtateiden monotonisuus kehyksenä. Samalla ollaan kuitenkin kaksin, eristettyinä omaan rauhaan.

On paras mahdollinen tila keskustelulle.

Luulen, että juuri noista edellä mainituista syistä pitkät automatkat ovat erinomaisimpia keskustelujen ympäristöjä. Tietysti some on tunkenut automatkoillekin, mutta silti autossa istuessa tulee keskustelleeksi erityisen syvällisesti.

Me puhumme hyvin usein ihmisistä ja ihmissuhteista. Aika usein puhumme omasta suhteestamme ja joistain toiveista, odotuksista tai mietteistä, joille ei ole oikein sijaa tulla sanotuksi hätäisemmissä arjen yhteisissä hetkissä. Voi tapailla kaikkein syvimmältä nouseviakin ajatuksiaan.

Eräässä sosiologisessa auton ja afro-amerikkalaisen kulttuurin suhteita selvittelevässä tutkimuksessa Chuck Berryn kappale No particular place to go oli nostettu nimikkeeseen saakka. Kappaleen ensimmäinen säkeistö on huima ja merkittävä: ”Riding along in my automobile / My baby beside me at the wheel / I stole a kiss at the turn of a mile / My curiosity runnin' wild / Crusin' and playin' the radio / With no particular place to go.”

Kyseisessä tutkimuksessa todettiin, että juuri auto ja sen tuoma vapauden ulottuvuus (no particular place to go – eli on vapaana menemään sinne, minne tie vie) oli poikkeuksellisen tärkeä 1900-luvun alkupuolelta saakka afro-amerikkalaisessa kulttuurissa. Siihen on tietenkin omat historialliset ja kulttuuriset syynsä – mutta muistan, että kuunnellessani referaattia tuosta tutkimuksesta tulin ajatelleeksi, että juuri tuon vapauden tilan takia keskustelut autossa ovat toisenlaisia.

Automatkalla: sitä ollaan vaan menossa, ja voidaan pysähtyä siellä missä halutaan ja ajaa reittiä, joka sattuu huvittamaan. Tie juoksee auton alta, pidetään toinen toista kädestä. Alkaa tuntua siltä, että me olemme paikoillamme, rauhoittuneina tähän hetkeen, ja maailma se liikkuu ja liukuu meidän ympärillämme.

Ei ihme, että juuri tällaisessa hetkessä tulee puhuttua syviä. Ja jos ei aina syviä, niin tosia ja tärkeitä asioita. Koska niille on tilaa.

Matkustamisessa on jotain maagista, liikkumisessakin. Ne muuttavat ihmisen tilan vapaammaksi suhteessa maailmaan. Rakkaus on maagista, ja parisuhde on ihmisen tila suhteessa toiseen ihmiseen ja maailmaan.

Liike vapauttaa, maailma antautuu rakastavilla. Vierekkäin penkeillä istuva pariskunta on hetkeksi kohotettu ulkoisen yläpuolella, ainakin kumipyörien ja jousituksen verran.

Siksi keskustelutkin ovat autossa toisenlaisia. Hetken on niin vapaa, että keskustelut nousevat aivan lentoon – My curiosity runnin’ wild.

Kesälomakausi on alkamassa ja Suomi suuntaa teille. Olisipa mielenkiintoista saada tietää, keskustellaanko kaikissa suomalaisissa parisuhteissa silloin lennokkaammin ja syvemmin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Toimivien parisuhteiden ominaisuudeksi mainitaan usein se, että voidaan puolin ja toisin sanoa se, mitä ajatellaan. Kun väleissä ei ole liikaa hiertäviä asioita, niistä ei kerry estettä tunteiden ja ajatusten ilmaisemiselle.

Tuntuu, että aika usein tällä mahdollisuudella kertoa suoraan se, mitä ajatellaan, viitataan erityisesti negatiivisten tai varauksellisten asioiden kertomiseen. Eli että kun on mutkattomat välit, on mahdollisuus sanoa se, mikä muuten jäisi hampaankoloon. Ei kerry pahaa verta, kun sanoo sen, mitä ajattelee. Ja niin edelleen.

Toivoisin ainakin yhtä usein nostettavan esille sen, mitä toimiva parisuhde yhtäläisesti mahdollistaa – nimittäin positiivisten asioiden sanomisen toiselle suoraan. Rakastavan puheen ilman esteitä.

Kun ei ole esteitä minun ja sinun välillä, on mahdollista sanoa se, miltä tuntuu. Toisin sanoen, on mahdollista kuvata rakkauttaan ja rakastamisen tunteitaan toista kohtaan, sekä niitä kaikkia muita myönteisiä aistimuksia ja kokemuksia, joita toinen omassa itsessä herättää.

Hyvien asioiden sanominen ääneen juuttuu helposti kurkkuun aivan samalla tavalla kuin minkä tahansa emotionaalisesti kallisarvoisen asian kanssa käy. Kaikenlainen epävarmuus ja varauksellisuus patoaa tehokkaasti niiden asioiden ilmaisemisen, jotka muuten nousisivat sisimmästä.

Ihailun ja rakkauden kuvaaminen ääneen toiselle on uskaltautumista. Sen keskeisenä ehtona on, että uskoo itse olevansa riittävän arvokas, kuvatakseen omassa sisimmässään olevia asioita. Että on rakastetun itsetunto.

Toimivassa parisuhteessa molemmille osapuolille välittyy kokemus siitä, että on toisen silmissä arvokas. Ja ennen kaikkea molemmista tosiaan tuntuu, että on arvokas – on sellainen sisäinen olo. Silloin voi sanoa: ”olet kaunis”, ja olla siitä ajatuksesta lämmin ja onnellinen.

Toimivassa parisuhteessa on varaa tuntea ja sanoa hyviä asioita toiselle. On toki varaa sanoa sekin, mikä ahdistaa tai harmittaa tai epäilyttää ja pelottaa. Parisuhde voi kuitenkin olla rakkaussuhde, ja rakkaussuhde sanotaan sellaiseksi toiselle. Siksi minusta on tärkeää kiinnittää huomiota erityisesti tähänkin, kun korostetaan, miten tärkeää sanominen ja itsen ilmaiseminen kahden ihmisen välillä on.

Hän rakastaa minua. Olen arvokas. Minun ajatukseni hänestä ovat kallisarvoisia. Ne ansaitsevat tulla hänelle sanotuiksi, kaikessa herkkyydessään ja suorasukaisuudessaan. Sanon, koska voin: olet ihaninta, villi hurmaavin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat