Kirjoitukset avainsanalla iho

Kuva: Jaakko Kaartinen

Tanssitunneillani olemme tänä syksynä useampaan kertaan keskustelleet siitä, mitä keho tietää ja miten se tahtoo liikkua ilman että sitä tietoisesti ohjailee tai kontrolloi. Kun keskittyy havainnoimaan omaa kehoaan tarkasti, havaitsee, että sillä on jokin suunta ja aika paljon itsenäisen oloista tehtävää kaiken aikaa. Se haluaa ojentautua, kääntyä selältä kyljelleen, vetää kädet syliin, vaihtaa jalkojen asentoa, nousta istumaan, kallistua, vaihtaa paikkaa ja liikuskella. Kaikesta siitä peräkkäisestä ja päällekkäisestä tulee yhdenlainen liikesarja, yhdenlainen vapaa tanssi.

Keholliset impulssit ovat itse asiassa läsnä kaiken aikaa, ja suurempi osa kaikesta meidän tavallisestakin tekemisestämme koostuu liikkeistä ja liikkumisen tavoista, jotka keho toimittaa menemään oman makunsa mukaan. Meidän tietoinen mielemme kohdentuu yleisempiin päämääriin, vaikka menemiseen kotoa kauppaan. Kauppa on päämäärä, kulku sinne puolestaan tapahtuu kehon mieleltä liiemmin kyselemättä.

Sitten on sellaisia elämän alueita, joissa nykytanssin tapaan keho lähinnä suuntautuu ja toimii, ja mieli seuraa ihmetellen ja havaintoja tehden mukana. Rakastaminen on näistä ilmeinen esimerkki.

Joskus minusta on tuntunut tärkeältä vakuuttaa itselleni, että minä rakastan tietoisesti ja syvästi tiedostaen – että tajuan, miten rakastan ja rakastan, koska tajuan jotain erityistä sen syistä. Olen halunnut ymmärtää, mitä rakastan ja miten rakastan, millaisia syitä minulla on ja millaisia perusteita.

Luulen, että olen aikanaan pelännyt kehoani. Siksi on tuntunut paremmalta, eli turvallisemmalta, koettaa rakastaa hallitun analyyttisesti.

Se ei tietenkään ole toiminut. Tuloksena on ollut joko se, että olen väistänyt liian vaarallisen tuntuista rakastamista tai sitten olen etäännyttänyt sen nitistyksiin järkeilemällä.

Nyt olen nämä vuodet tässä rakkaussuhteessani tuon juuri puuhistaan kotiin tulleen Wonderwomanin kanssa rakastanut keho edellä. Luulen, että aikuistuin viimein niin, että saatoin heittää liiat pelot pois. Koetan antaa jokaisena päivänä kehoni suuntautua ja liikkua niin kuin se rakastaa. Näin siis viimein rakastan kehollani, ja mielelläni.

Sen tarkkailu tuottaa monenlaisia viehättäviä hetkiä. Esimerkiksi juuri se, kun yöllä huomaan kääntyneeni tiukasti halaamaan rakastettuani unen keskellä. Keho on hakeutunut lähelle, vaikka mieli oli unien poukamissa. Sen havaitseminen, ja mietiskeleminen siinä toista vasten painautuneena, ennen kuin uudestaan nukahtaa, on aika ihanaa. Voin katsella itseäni kuin ulkopuolelta hetken, ja näen, miten rakastava minä olen; miten rakkaus on minussa, ja miten se liikuttaa minun kehoani ja minua kokoaan.

Tulee mieleeni, kun joskus kirjoitin, että olen rakkauden taivaankappale, joka sinkoutuu kiertoradalla suuren tulisen tähden ympärillä sen vastustamattomassa vetovoimakentässä. Se tähti on hän, ja kappale on minun kehoni ja minun mieleni asuu sillä taivaankappaleella.

Nytkin kehoni tahtoo mennä olemaan rakastetun liepeillä tuolla ja halaamaan vähän. En vastustele. Menen. Onni.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaiken tämän rakastamisen elinehtona on, että on olemassa kosketusta. Näiden meidän ihmiskehojemme kosketukset toisiimme, ohimennen, keskittyen, lyhyet, pitkät, hipaisut, painautumiset – ne ovat bensaa ja me olemme liekit. Me elämme kosketuksesta, ja niin elää rakkauskin.

Tyttäreni otti jokin aika sitten kissan, jonka ikä lasketaan vielä viikoissa. Se kasvaa ja valloittaa maailmaa itselleen, mutta hakeutuu toisaalta jatkuvasti kosketuksiin. Se näyttää tarvitsevan kosketusta ollakseen tyytyväinen. Olen pidellyt sitä sylissä ja silitellyt, ja kuunnellessani sen vahvana rullaavaa kehräystä olen juurikin ajatellut kehollisen läsnäolon ja kosketuksen roolia elävän elämän suojaamisessa ja ylläpitämisessä.

Minusta rakastaminen, jos joku on elävää elämää. Joskus tuntuu, että se on lähinnä varsinaista elämää, kun elämme tässä melkoisen teknokraattisessa maailmassamme.

Rakastaa – elää. Rakastaminen on todellista, verevää elämää koko painon mitalla. Kaikkien muiden ominaisuuksiensa ja ilmenemismuotojensa ohella rakkaus on alkukantaista ja asuu meidän ruumiissamme. Meidän ruumiimme rakastavat, kun me rakastamme, koska me olemme yhtä meidän kehojemme kanssa.

Ja kehot tarvitsevat kosketusta. Niille ei koskaan riitä abstraktio ja etäinen hengailu. Se ei riitä elämälle, eikä rakkaudelle, joka elävässä kehossa vaikuttaa.

Jos osaisin kuin kissa, kehräisin jokaisesta kosketuksesta, jonka rakastettuni kanssa jaan. Huomaan, että käteni liikahtaa koskettamaan häntä eteisen ahtaudessa kuin oman tahtonsa liikauttamana, ja keittiössä. Ja lippujonossa otsani painuu hänen hiuksiaan ja takaraivoaan vasten samanlaisen sisäisen tuntemattoman voiman vetämänä. Kuin se olisi tuntematon voima, jolla on oma tahto. Keho, joka rakastaa.

Minun mieleni rakastaa ja jäsentää rakkauden todellisuutta ajatuksiksi ja mielikuvien ketjuiksi, kokoaa muistumia rakkaudessa koetusta ja asettuu kohti tulevaa. Ja keho rakastaa voimallaan.

Minä havaitsen rakastavan kehoni kuin kehräävän kissan. Näin sisälläni ja ajatuksissani syntyy tietoisuus minusta, joka rakastaa. Elän ja rakastan. Ja rakastaakseni ja elääkseni kosketan ja pyydän kosketusta.

Kosketa minua, koska minä palan rakkaudessa.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Istuskelin kahvilan pöydässä, nojailin seinään ja katselin liikennettä ikkunan takana. Rakastettuni otti minusta kuvia.

Olemme lomalla, ja lomalla on aikaa nähdä ja kuulla yhdessä. Silloin on aikaa tulla myös kuvatuksi. Monet viime vuosien kuvat itsestäni ovat matkoiltamme. Kuvista tuli aika kivoja, mielestäni. Rakastettuni sanoi, että näytän niissä kivalta. Se oli iloista.

Kuvattavana oleminen on katsottuna olemista. Toinen katsoo sinuun niin pitkään, että näkee sinussa kuvan ja haluaa ottaa sen. Sitten pitää kokea se hyvänä asiana, ihastelevana ja rakastavana, ja antautua olemaan se kuva. Olisi hyvä, että voisi nauttia siitä hetkestä, jossa toinen näkee sinut, katsoo sinua tarkkaan, ja ottaa kuvasi.

Elämme selfieiden aikakautta. Kaikesta kuvien tulvehdinnasta huolimatta taitaa olla paljon ihmisiä, joista ei kukaan ole pitkään aikaan ottanut tarkasti katsottua ja ihasteltua kuvaa. Se on tosiaan surullista.

Samaan aikaan ei ole helppoa olla kuvassa. Tai siis, se vaatii aika montaa asiaa: tuo nauttiminen katsottuna olemisesta, myöntyminen oman itsen näkemiseen kivana, ihanana, rakastettuna. Ne ovat kaikki yllättävän vaikeita ja takkuisia juttuja.

Hieman sama asia kuin se, kun tulee huoneeseen alasti ja toinen katsoo koko matkan silmät apposen auki, tai kun makaa sängyssä alastomana ja toinen mittailee katseellaan sinua, rakastettuaan. Ne ovat ihania hetkiä, parhaita! kunhan kykenee hyväksymään ne – hyväksymään itsensä paljaana ja katseen kohteena.

Ollakseen hyvä rakastamaan, pitää olla kykyä rakastaa omaa itseään. Sellaisessa ei kyse ole itseriittoisuudesta tai itsekeskeisyydestä. Kyse on siitä kokemuksellisesta kokonaisuudesta, jossa kaksi rakastavaa kohtaa toisensa. Vai miltä vaikuttaa rakastaja, joka haluaa piilottaa itsensä?

Syntyy savua, mutta ei kovin paljon tulta eikä lämpöä, jos kaksi ihmistä kohtaa omaa itseään häpeillen tai peitellen tai oman itsensä katsomista tiukasti säädellen.

Kehollisuuteen, juuri tässä kehossa olemiseen liittyy merkillisen sitkeästi häpeän tunne. Omaa itseä on helpompaa hävetä kuin olla häpeämättä. Sille kannattaa tehdä jotain.

Kannattaa vaikka asettua toisen kuvattavaksi ja tunnustella, miten se tuntuisi kivalta ja houkuttelevalta. Ehkä pyytää aivan, että ”ota kuvia minusta”.

Toisen kuvaaminen on rakkauden teko. Kuvaamisen salliminen on rakkauden teko sekin, mutta vielä enemmän itselle kuin toiselle.

Nyt kun on kevät, olen taas katsellut, miten linnut riiaavat. Ne näyttävät jokaisen sulkansa, kuumottuneesti. Linnut ovat eläneet evoluution tiellä moninkertaisesti pidempään kuin me. Niiltä kannattaisi oppia moniakin asioita. Mutta ehkä myös tuo ”Ei kainostelulle” ja ”katso minua, minä olen kaunis/komea/korea. Kuvauksellinen.”

Ansaitseehan rakastettu nimenomaan loistavana hehkuvan rakastajan. Kiva kuvissa on vielä kivempi sylissä. Joten jos vielä emmityttää, niin sitten kuin linnut: punarinnan ja mustarastaan asennetta!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Mikä on paras tapa käyttää kymmenen minuutin torkkuaika, ennen kun herätys soi uudelleen ja pitää nousta ylös ja mennä aamutoimiin? Jos itse on herännyt ja toinen nukkuu, yksi parhaista tavoista on minusta se, että hivuttautuu lähemmäs toista, olemaan aivan iho ihoa vasten. Ja sitten asettuu olemaan ihan hiljaa toista aistien.

Se on ihmeellisen hyvä kokemus. Toinen on lämmin, paitsi esimerkiksi jalkaterää, jos se on ollut peiton ulkopuolella, tai olkapäätä. Silloin sekä viileä että lämmin iho tuntuvat. Toisen ihon kosketus tuntuu lämpötiloina.

Ihon kosketus tuntuu myös painalluksena, erilaisena paineena omaa itseä vasten. Keho skannaa toisen sillä tavalla. Se on aina vähän tuttua ja vähän jännittävästi tuntematonta – keholla ei ole kummoinenkaan muisti painalluksen tunteesta. Pikemminkin mielessä on kuva toisesta, ja aavistus siitä, miltä hänen pitäisi siksi tuntua. Mielikuvan ja tunnun asettuminen yhteen on tutkiskelevaa aistimista.

Toisen uninen tuoksu tuntuu lähellä. Sitä ahnehtii keuhkoihinsa ja ajattelee, että siinä sekä tuntee että hengittää rakastettuaan. On sille varattu hetki tästä alkavasta päivästä.

Ja kun keskittyy hengittämiseen, huomaa, että on jo jonkin aikaa hengittänyt ihan samaan rytmiin kuin toinen siinä sylissä. Koska on asettunut olemaan hiljaa ja aistien, on asettunut toisen rytmiin, ja hengityksen rytmi kulkeutuu selän ja kylkien läpi tasaisen vakaana keinuntana omaan itseen. Synkroninen hengitys, hiljainen läheisyys.

Koska hengitys on samalla taajuudella, todennäköisesti sydämen sykekin on hakeutunut samantasoiseksi. On tilanne, joka voi olla vapaa ylimääräisistä pyrkimyksistä, mistään tekemisestä. Minusta se on samaan aikaan syvän levon tila ja havaitsemisen tila. Minä löydän itseni siinä, ja rakastettuni.

Se on erikoislaatuinen hetki päivässä, ajan ulkopuolella. Olen lykännyt muun ajan alkua yhden torkutuksen mitan. Sen verran olen luonut etuoikeutettua omaa maailmaa ulkopuolisen maailman edelle.

Se hetki on vähän kuin katsoisi taidetta aivan rauhassa, tai maistelisi lasin erityistä viiniä tai näkisi huikean auringonlaskun. Erityinen, itselle otettu hetki.

Eläköön herätyskellon torkutus-toiminto, annat meille joka-aamuisen rakastetun lepohetken.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat