Kirjoitukset avainsanalla pyhäinpäivä

Toiseen kun rakastuu, haluaisi saada häneltä kaiken: tämän hetken, huomiset ja menneetkin ajat. Jos voisi, vaeltaisi taaksepäin katsomaan toista eri vaiheissa nuoruutta ja lapsuutta. Elämänkulku on kylmä leikkuri. Se, mikä on mennyttä aikaa, on takana.

Sinne taakse jäävät myös monet rakkaat ihmiset, jotka ovat läheisinä aikuisina muovanneet toisen persoonaa. Kun rakastuu aikuisena aikuiseen, ei enää ehkä ehdi tapaamaan toisen isovanhempia, ei isotätejä tai kummisetiä. Se on sääli, sillä me emme kasva tyhjiössä. Se, kuka rakastettusi on, on kaiken sen elämänpolun muovaamaa, jota hän on kulkenut. Kaikuja niistä ihmisistä, jotka ovat olleet hänen kasvunsa tukena, katselet ja kuuntelet rakastetussasi.

Pyhäinpäivän aikaan suomalaiset läikyttävät valoa hautausmaille. Menneitä sukupolvia muistellaan, sukulaisten haudoilla käydään.

On tavattoman kiehtovaa, kuinka rakastetussa ihmisessä ovat läsnä välitön nyt-hetki sekä kaikki vanhat tarinat.

Kun syleilee toista, kun aistii iholla, kun elämä toteutuu juuri tässä ja nyt, voi päästä irti ajasta kokonaan. Sellaista on huuma: tyhjä huone ja vuode ja me.

Kun sitten pitää toista käsivarsillaan ja katsoo silmiin ja alkaa puhua, ja kuunnella, ja vaihdetaan ajatuksia, ja keskustellaan, toista kuuntelee ja hahmottaa sen monikerroksisen elämänkokemuksen ja niiden tarinoiden läpi, joita hän kätkee ja joita kertoo.

Toisinaan minusta tuntuu, että ihmiset ovat loputtoman kiinnostuneita televisiosarjoista ja niiden henkilöhahmoista, mutta heiltä lipsahtaa ohi se, että elävät koko ajan ihmisen kanssa, jolla on todellinen elämä ja vuosikymmenten tarinat, ja kaikki menneet sukulaiset ja tutut, joiden arvot ja elämänkatsomukset, pelot ja estot, vahvuudet ja lankeemukset, salaisuudet ja avoimuudet ovat monin tavoin läsnä hänessä.

Kun pyydän rakastettuani kertomaan sitä, mitä muistaa kaukaisista ajoista tai katsomme vanhoja valokuvia ja hän puhuu niistä, ja kertoo jutun isovanhemmistaan, ja me keskustelemme siitä, miltä heidän elämänsä näytti, miltä maistui ja mitä he toivoivat jostain yksinkertaisesta asiasta tai koko ihmisyydestäänkin, olemme rakastettuni tarinan äärellä. Se on puhetta ja jutteluita siitä, mistä hän tuli. Eikä se ole vain menneisyyttä, vaan tätä hetkeä, siinä kuinka hän nyt hahmottaa ja ajattelee ja kokee kaukaisista ajoista. Kun kuuntelen, näen hänen kauttaan taaksepäin maailmaan, joka tulee minulle läheisemmäksi ja arvokkaammaksi, mitä useammin hän minut sinne vie.

Tavallaan menneisyyden saa sittenkin lahjaksi toiselta, maisemana, jota toinen kuvailee ja piirtää toisen silmien eteen ja jota yhdessä katsellaan.

Olisinpa nähnyt hänen mummonsa ajamassa polkupyöräänsä mäkisellä tiellä.

Minä en ollut soraisella penkereellä, enkä kuullut renkaiden rahisevan, kun hän meni ohi. Mutta seuraan rakastettuani, kun kävelemme sillä tiellä ja hän kertoo jutun, ja ajan monet laskokset ovat läsnä yhtaikaa tarinassa sekä eletyssä todellisuudessa.

Olisimmepa istuneet minun mummoni keittiössä, kun hän lieden äärellä paistaa muikkuja. Hänellä oli tummat, eloisat silmät ja vahvat piirteet. Muistan kaikenlaista, teekupeista kellon ääneen ja sen, miltä kylmiössä tuoksui, ja miltä autotallissa, millaista oli juosta nurmikonreunoja pitkin rantaan uimaan, ja miten mummo katsoi meitä. Miten mummo ja ukki aina tulivat katsomaan, kun ajoimme pitkän matkan jälkeen pihaan. Koetan viedä rakastettuni sinne, nousemaan autosta ja venyttelemään kanssani. Ja sitten kerron isovanhemmista ja heidän rakkaudestaan ja niistä tarinoista, jotka synnyttivät äitini ja isäni.

Kun rakastuu toiseen, haluaa jakaa elämänsä. Todella koko elämän. Niin pitkälle kuin kertomuksen valo ulottuu.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pyhäinpäivän alla ajatukseni monen muun lailla kääntyvät muistelemaan kuolleita rakkaita. Rakkauden roihu-teksteissä käsitellään tavallisesti parisuhderakkautta. Rakkauden roihu ulottuu tietysti myös muihin ihmissuhteisiin.

Minun kuolleet rakkaani ovat isovanhempani. Monta muutakin ihmistä elämässäni on kuollut, mutta isovanhempani ovat kuolleista rakkaista eniten niitä, joita ajatuksissani ja tunteissani kannan mukanani.

Isovanhempieni kuolemaan liittyy kuitenkin muutakin kuin pelkkä heidän siirtymisensä taivasten valtakuntaan. Vaarini kuoli, kun olin 19-vuotias ja juuri aloittamassa omaa itsenäistä elämää. Hänen kuolemansa oli iso menetys. Vaari oli jonkinlainen kallio, johon yksinhuoltajaäidin luotsaama lapsuudenperheeni nojasi.

Isänäiti kuoli muutama vuosi sitten 100-vuotiaana. Olin vain hetki aiemmin siirtynyt kotiäitivuosien jälkeen taas työelämään, saanut pappisvihkimyksen ja eronnut. Olin vähintäänkin lyöty muutenkin ja sitten mummukin kuoli. Mummun kuolemassa tunsin alkavani menettää lapsuuttani. En olisi uskonut, miten paljon kaipasin sitä, että olisi edelleen mummula, jossa tunsin ja tiesin, kuka olin ja mistä olin kotoisin.

Kun puolitoista vuotta sitten kuoli mummu, joka oli minulle erityisen läheinen, itkin ääneen hänen kotitalonsa pihalla. Mummu pyysi aina, kun nähtiin, että ”siunaathan minut sitten, kun on sen aika” ja siunasinhan minä, vaikka sydän meinasi murtua.

Läheisen kuolema ei tunnu vain sen tietyn ihmisen menetyksenä vaan paljon isompana asiana. Ihmisen mukana kuolee muutakin. Itse olen tuntenut, miten pala palalta minusta on isovanhempien kuoleman ja avioeron myötä kuorittu lapsuuden turva ja kotipesä pois ja pakotettu kasvamaan vastuuta ottavaksi aikuiseksi. Miten ihmeessä selvisin, sitä en itsekään ihan käsitä.

Aika tekee tehtävänsä ja parantaa. Tunnen silti, että kaikkein isoimmat menetykset kulkevat mukana aina - onpa kysymys sitten erosurusta tai kuolemansurusta tai mistä tahansa menetyshaavasta. Ja mitä enemmän on saanut rakkautta ja itse on rakastanut, sitä kipeämmältä menetys tuntuu. Ja silti kannattaa rakastaa.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pyhäinpäivä pysäyttää. Varsinkin, jos on joku edesmennyt, jota todella kaipaa, jonka poistuminen on tehnyt kipeää. Aika on loppunut kesken tai aika ei ole edes alkanut. Pyhäinpäivänä syttyvässä kynttilän liekissä roihuaa paljon tunteen paloa, paljon kipua ja surua. Kynttilä kanavoi paljon sellaista, mitä ei pysty sanoiksi pukemaan.

Mutta ei hautausmaalle ole pakko mennä, jos ei pysty.
Voi kynttilän sytyttää kotonakin.

Ajattelen myös niin, että kynttilä kannattaa sytyttää myös muulloinkin, kuin edesmenneen kaipaukseen.

Liekkiin voi kanavoida paljon muutakin. Parisuhdehan on käsittämätön. Se on toteutumaton toive, sydämen levoton tykytys,  kuoleman erottama, katkennut, onnen täyttymys tai mitä vain siitä väliltä. Mutta kaikkinensa liekin arvoinen.

Olen jo vuosia kirkon kohdatessani kotimaassa ja ulkomailla sytyttänyt kynttilän parisuhteelleni. Rakkaus kun on väkevä kuin kuolema, kyltymätön kuin tuonela. Se antaa ja ottaa. Rakkaus on yhtä vaikea ja hauras kuin elämä. Vaikka samalla elämääkin suurempi. Liekissä palaa kaikki se tunteen palo, jonka toivoo saavansa pitää vielä elämässään.

P.s. Pyhäinpäivän aikaan voi seurata tarinoita #sytytänkynttilän -tunnisteella ja ehkä jakaa omiaankin

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat