Kirjoitukset avainsanalla piirteet

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Eniten valoa pimeään minulle tuo rakastettuni olemus ja läsnäolo. Ne auttavat suhteellistamaan kaikkea muuta: esimerkiksi tätä vuodenajan kiristymistä hämärään ja kylmenevään säähän, nuhaisuuden jatkumista, työkiireitä ja harmeja tai muuta elämässä epämääräistä ja kysymyksenalaista. Kun pääsen hänen seuraansa, tärkein on kunnossa.

Rakastettuni lähellä tuntuu oikealta. Se on niin iso lohkare onnen ainesta, että koko elämään tulee myönteinen ja optimistinen suhde. Kaikki on valoisaa! Viis talvesta, kevät odottaa! Ja joka tapauksessa kaikkialla on niin paljon kaunista! Arkiset asiat voi järjestää parhain päin, jos ne alkavat rasittaa liikaa.

Hän tosiaan saa tällaisia vaikutuksia aikaan. Muut ihmiset eivät vaikuta minuun samalla tavalla. Vaikka elämässäni on paljon rakkaita ystäviä ja perheenjäseniä, rakastettuni vaikutukselle minuun ei löydy vertailukohtaa.

Minä tietenkin tarkastelen asiaa rakastuneena ihmisenä. Tämä kirkkaasti minua valaiseva vaikutus tulee sekä hänestä että rakkaudesta. Olen hänen seurassaan ja katselen häntä rakastuneena häneen.

Hänessä riittää katselemista! Kaikkein mieluimmin olen hänen kanssaan, ja hänen kanssaan voin olla missä vain. Silloin voin missä vain uppoutua katsomaan häntä ja nauttimaan yksityiskohdista.

Rakastettuaan katselee ja havainnoi jotenkin tavallista kokonaisvaltaisemmin, tavallista aistivammin. Niin sen täytyy olla, sillä muuten on vaikea ymmärtää, miten parin pipon alta kiertyvän hiuskiharan katsominen tekee niin hyvän olon. Itse pipokin on tosi kivan näköinen hänellä, ihan kuin se olisi huolella keksitty ihan vain häntä varten.

Nyt kansan siirryttyä talviaikaan, ikkunoista näkyy, että kirkasvalolamppujen äärellä istuskellaan taas ottamassa valokuureja. Minä otan valokuureja esimerkiksi katselemalla rakastettuni kasvoja.

Kun on rakastunut, toisen kasvojen katsomisella on tehokas vaikutus. Ei mikään vilkaisu siis, vaan ainakin minuutin katselu. Toisen ei tarvitse katsoa takaisinkaan, mutta voi myös katsoa silmiin toinen toisiaan. Siinä istutaan tai seisotaan, ja tunnustellaan, miltä toisen kasvonpiirteet, niiden yksityiskohdat omassa itsessä tuntuvat.

Ihmisen kasvojen rauhallinen katsominen on ylipäätään voimakkaasti vaikuttava asia. Rakastetun kasvojen katsominen mullistaa tavallisen hetken aivan toisenlaiseksi. Se herättää niin paljon tuntemuksia.

Katsominen tarkoittaa keskittymistä. Ellei keskity katsomaan, ei havaitse, eikä näe. Mutta rakastettuhan on rakastettu, tärkein, parasta – hän vie huomioni, keskittyminen tapahtuu rakkauden vetovoimalla. Tiedättehän!

Häntä katsoessani en oikeastaan edes voi ajatella mitään. Hänen piirteittensä näkeminen ja se, miltä se tuntuu, on niin rikas kokemus. Minä vain havaitsen ja tunnen, ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu lämpimältä ja häkeltyneeltä ja valoisalta, ja rakastuneelta. Hän hymyilee ja nauraa minulle. Valohoitoa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Mitenhän ihmiset vastaisivat, jos heiltä kysyttäisiin, kuinka tärkeä heidän rakastettunsa ulkonäkö on heille?

Minulla on aavistus, että moni on varovainen myöntämään ääneen, että ulkonäköasiat ovat oikeastaan aika tärkeitäkin. Sellainen vaikuttaisi pinnalliselta tunnustukselta. Sen sijaan on hyväksyttyä kertoa, kuinka toisen persoona, ajattelu ja ihan vain läsnäolo ovat hänessä kaikkein tärkeintä. Sisäisen minän kauneus ei oikein sovi yhteen ulkoisen olemuksen arvioimisen kanssa.

Otan riskin. Minun oma kokemukseni on, että rakastetun ulkoinen ihanuus, kauneus ja vetävyys ovat ihan kauhean tärkeitä. Jos ne eivät olisi, miksi nauttisin niistä niin tavattoman paljon? Ja eivätkös kaikki nauti?

Minun silmissäni rakastettuni näyttää joka puolelta sellaiselta, että se saa minut janoiseksi. Ahmin häntä silmilläni. Hänessä on vain parhaita puolia.

Luin taannoin vanhoja viestejämme ja kirjoituksiamme. Kävimme niissä läpi sitä, mistä kaikki alkoi, ja minä nostin esiin yhden tärkeän hetken. Rakastettuni vastasi, ettei se kylläkään ollut varsinainen alku, vaan että oli katsellut häntä tarkkaan ”sillä tavalla” jo paljon aiemmin. Se oli tietenkin totta. Kun olin kerran nähnyt hänet, en voinut lopettaa katsomasta. En ole tähän päivään mennessä voinut.

Viimeksi kun tänään heräsin, ensimmäisenä tunnistin sen, mitä näen: täräyttävän hyvännäköisen ihanan ihmisen, joka saa minut villiksi. Näin se asia on. Minun kehoni reagoi hänen ulkoiseen olemukseensa kuin salamannopean kemiallisen reaktion kaksi ainetta.

Kun tutustuin häneen puhumalla ja kirjoittamalla, kun hän avasi minulle sisäisen maailmansa ja ajatuksensa, mielipiteensä, arvonsa, makunsa, rakastuin tuohon ihmiseen kauttaaltaan, kertakaikkisesti. Aivan ensimmäisenä kuitenkin oli se, mitä näin. Eikä se todellakaan ole hälvennyt mihinkään.

Siis

a) hän on niin hyvännäköinen

b) olen aivan langennut häneen

a+b) hänen ulkomuotonsa saa minussa tuleen.

Viehättävyys, seksikkyys, vetovoima – ne toimivat ihmisissä. Tuskinpa ne koskaan myöskään menettävät merkitystään, iän ja vanhenemisen myötäkään. En usko.

Kokemus toisen ulkonäöstä on kokonaisuus, jossa katseeseen yhdistyy kaikki se, mitä mieli siihen näkemiseen yhdistää. Rakastettuaan katsova ihminen näkee rakastettunsa. Hänen piirteensä ovat rakkaat. Niihin ihastuu jatkuvasti.

Itsekin tietysti koettaa pitää huolta omasta itsestään ja näyttää kivalta toisen silmissä. Mieluummin on ryhdikäs kuin lysyssä, hymyillä kuin rypistellä kulmiaan. Mieluiten on oman kehoihanteensa mukainen, jotta voi antaa sen toiselle jokapäiväisenä lahjana.

On varmasti syytä olla tietoinen sen suhteen, millaisia sanattomia odotuksia tai vaatimuksia toisen ulkonäköön tulee liitettyä, kun sanoittaa rakkauttaan kehollisuuden kautta. Jos sanon, että ”olet hurjan hyvännäköinen”, tarkoitanko samalla, että pidä itsestäsi huolta niin että pysyt tuollaisena?

Kehollisuus on intiimiä ja herkässä kohdassa identiteettiä. Mutta siksipä se toisaalta on jotain niin väkevääkin. Ajattelen, että toisen ahmiminen silmillä, hänen tutkimisensa tarkkaan, hitaalla katseella, ja hänen ääneen ihailemisensa on toiselle antautumista ja hänen ylistyksensä laulamista.

Haluan sanoa rakastetulleni ääneen sen, mitä hän minussa herättää. Hän totisesti herättää minut. Saa sydämeni jyskyttämään. Tuo raju upeus.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Iltamyöhällä eilen meillä oli ihan hassu hetki. Vaikeasti selitettävää kyllä, mutta se alkoi puolisoni vitsailusta, johti painiin ja päätyi siihen, että nauroimme aivan katketaksemme. Kun vähän tokenimme, sanoin epäileväni, että hän oli suunnitellut asiaa ainakin minuuttien ajan, mutta hän sanoi saaneensa inspiraation sekunnin murto-osassa.

Sellaista on vähän väliä. Ehkä kerran parissa kuukaudessa tulee liki hysteerisen hauska hetki, semmoinen, johon vaan repeää aivan kokonaan. Se on jonkinlainen yhtaikainen vipsahdus. Hän kylvää sen siemenen ja sitten siitä puhkeaa naurupuu, vankka kuin tammi ja hapsuttava kuin palmu.

Mietiskelin tuota jonkin aikaa ennen nukahtamista ja totesin hänelle, että hän on kyllä ainutkertainen. Minusta hän on tälläkin tavalla erityinen. Ja minusta tuntuu erityiseltä, kun saan nauraa ja hullutella hänen kanssaan.

Erityisyys onkin tärkeää. Kukaan ei halua olla vaihtokappale, korvattavissa oleva.

Minun ystäväni kuvasi oman elämänvaihekriisinsä alkukohtaa hetkenä, jona hän seisoi perheen kivassa keittiössä illalla, tiskit olivat tiskattuina, asiat siististi ja kaikki tehtävät tehtyinä, ja hänet valtasi syvä kokemus siitä, että se kaikki säilyisi ja jatkuisi kivana ja siistinä, jos hänet vaihdettaisiin johon kuhun toiseen. Hän koki, ettei hänessä ollut jäljellä mitään erityistä.

Monesti parisuhdetta kuvataan eräänlaisena sokeutena, josta vähitellen parannutaan. Ensin ollaan sokeita kaikelle muulle kuin toisen ihmeellisyydelle ja ainutkertaisuudelle, ja vähitellen sitten aletaan nähdä, ettei hän niin erikoinen olekaan. Sitten nähdään toisen kaikki viat ja lopulta saatetaan sopuisasti tyytyä toisen tavallisuuteen, tuttuuteen ja turvallisuuteen. Taannoin luin jutun, jossa varoitettiin lataamasta liikaa odotuksia toisen varaan. Pitää olla erillisyyttä, koska kukaan ei voi vastata toisen kaikkiin toiveisiin ja odotuksiin. Lopulta toinen nähdään riisuttuna illuusioista ja siihen pitää varautua.

Minusta tuollainen ”järkevyys” on kokonaan väärä tulkinta ihmisen kohtaamisesta ja toisaalta lumoutumisen edellytyksistä. Se on myös hukassa oleva käsitys erityisyyden tunteen sekä käsitteen toiminnasta ja mahdollisuuksista.

Erityisyys toisessa ihmisessä paljastuu välittömästi, kun häneen keskittyy ja syventyy. Emmekä me sattumalta rakastu. Päinvastoin, rakastua voi vain niihin ihmisiin, joihin rakastuu. Siihen johtavat monet syyt. Ne ovat arvokkaita kuin happi ja vesi elämälle.

Jos on onnekas rakastuakseen, on minusta kaikki edellytykset säilyttää toisessa ne kaikki erityisyydet, jotka ovat hänestä tehneet minulle hänet. Niitä löytyy elämän kerroksien myötä myös lisää.

Toisen erityisyyksien ihaileminen ja niistä avoimesti nauttiminen tukee juuri niitä erityisyyksiä. Erityistä ei ole vain se, mikä toteutuu aniharvoin, vaan myös se, joka on yleisesti läsnä. Tavallisimpina toistuvat asiat ovat erityisiä – erityistä niissä on se, että ne ovat jatkuvasti esillä. Jos nyt sitten ajatellaan rakastettua ihmistä, hänessähän on jotain aivan erityisen ihanaa: piirteet ja huumori vaikka, hiusten sävy ja selän kaari, leikkaava äly, kyky saada aikaan tai haaveilla, laulun lahja, suuri sivistys, ystävällisyys, kehon lämpö ja niin edelleen, mitä vain kessäkin kellekin.

Niin pitkään kuin noita erityisiä tavallisuuksia vaalii, toinen on siinä keskellä arkea ihmeellisenä – erityisenä kerrassaan. Miten niitä vaalitaan? Samalla tavalla kuin mitä tahansa asiaa, joka on itselle arvokas ja rakas. Sillä tavalla monet näyttävät vaalivan mielessään jotain jalkapallojoukkuetta. Tai työtään, tai aatetta tai uskontoa. Sitä pidetään mielessä, katsellaan sisäisesti, näytetään kiinnittyminen siihen myös ulospäin tavalla ja toisella, juhlistetaan sitä.

Onko joku joskus kuullut joidenkin miesten keskustelevan siitä, että yhtä joukkuetta nyt voi kannattaa pari vuotta, mutta sitten se innostus häviää, ja pitää löytää jotain muuta tilalle? Ei koskaan! Viehtymys ja lumo säilyvät elävinä vuodesta toiseen, koska sitä puhuttelevaa erityisyyttä ravitaan, valitaan ja eletään osana omaa elämää.

Siten on myös rakastetun erityisyyden laita. Ja toisin kuin jalkapallojoukkueeseen, häneen ihailu välittömästi vaikuttaa. Kun saa kokea olevansa erityinen ja ihailtu, syntyy myönteisiä vaikutuksia. Tapahtuu kaikenlaista hurmaavaa inspiroitumista.

Suudelmia kaikille sadoille rakastettuni erityisyyksille.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat