Jos kertoisin voimabiiseistä, joita soittolistani tällä hetkellä toistaa, kirjoittaisin Raappanan  Lopussa kiitos seisoo- biisistä tai Elokuun ihanan kepeästä  Saatilla-biisistä. Mutta en kirjoita niistä. Tai kirjoitin jo, mutta vain todeten.

Toteaminen ei riitä musiikista kertomiseen. Haluan kirjoittaa tunteen kautta.

Tunteet tulevat heti, kun katselen hetkiä Savonlinnan taidelukion rumpuluokassa. Oli 80-luvun loppu.  Pieni koppi, jossa rumpujen äärellä jumitti nuori tyttö aina siihen saakka kun koulun ovet illalla sulkeutuivat. Viereisissä huoneissa oli kaverit. Sen jälkeen ne menivät opiskelijakämpille ja kuuntelivat musiikkia, puhuivat ja soittelivat lisää.

Koululla vieraili runoilija, joka opetti tekstien tekoa. " Olkaa rohkeita ja olkaa totta! Jos teidän teksteissä purjeet kyntää merta, on tilanne todella huolestuttava"- runoilija sanoi. Kaikki oli samaa heimoa - intohimoista ja pelkäämätöntä. Muistan, mitä se tyttö elämästä mietti. Jos musiikista tai tekstien kirjoittamisesta ei tulisi  elämän keskipistettä ja isointa juttua, elämä olisi mennyt hukkaan.  Todellinen ja vilpitön ajatus.

Muutamia vuosia soittaminen kulki mukana ja sitten se jäi. Jotain pientä siitä oli välillä havaittavissa -elämän reunamilla- ei läheskään keskellä. Ei isona juttuna. Oli kaikkea muuta tärkeää.

Tekisi mieli palata tytön luo ja sanoa  sille, että ei elämä hukkaan ole mennyt, turhaan huolehdit. Mutta minun ei tarvitse. Sen kuitenkin haluan sanoa tytölle, että jos sielu ja sydän on viritetty joillekin taajuudelle, ei se taajuus koskaan katoa. Sen läpi katsoo kaikkea elämässä. Toisaalta ei sitäkään ehkä tarvisi sanoa, kyllä tyttö sen jossain sisällään tiesi.

Nyt tulen voimabiisi- teemaviikkoon ja vuoteen 2017. Oudolla tavalla vahva, hauras ja rento  J. Karjalaisen Stindebinde. Vähän riipaiseva kappale. Se on voimabiisini nyt.

Se on sitä tällä hetkellä siksi, että muutama viikko sitten soitimme sen neljän terapeuttiystävän kanssa yhteisessä illanvietossa.  Soittaminen oli seurausta monen vuoden kypsyttelystä ja leikkisästä unelmoinnista. Iltaa edelsi lukuisia kysymyksiä itselle: Onko oikeasti kaikella aikansa ja pitääkö osata luovuttaa? Voisiko vaan olla aikuinen ja elää aikuisen elämää?

Ja mitähän tekemistä sillä on aikuisuuden kanssa?  Sitten, ihana arkipäiväisyys ja luonnollisuus palasi. Ihan kuin kapulat olisi aina kulkeneet repussa  -kaikki nämä vuodet. Kulunut, mutta lämmin ajatus "kotiin paluusta" kuvaa parhaiten oloa. Löysin taajuuden ja löysin takaisin taidelukion tytön luo. Tai se löysi minut, ihan kummin vaan.  Ja löysin kaverit - eri kaverit kuin silloin, mutta samasta tutusta ja rakkaasta heimosta. Kiitos heimoveljille- ja siskoille. Kiitos  musiikille, sanoille ja intohimoiselle runoilijalle. Ja kiitos Stindebindelle.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat