Mitä syvemmin onnelliseksi itsensä tuntee, sitä alttiimpi on kokemaan muitakin tunteita. Voimakkaasti kokeminen merkitsee voimakkaita tunteita. Voimakkuuden takia moni epäröi rakastamiseen uskaltautumista ylipäätään.

Se on sinänsä ymmärrettävää, sillä mitä syvemmin ja avoimemmin uskaltautuu rakastamaan, sitä haavoittuvampaan asemaan itsensä antaa joutua. Jos haluaa tuntea huimaavaa rakkautta, pitää antaa itsensä mennä, ja kontrollin myös. Silloin saa palaa roihuna, mutta samalla joutuu kohtaamaan omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan.

Epävarmuuksien ja pelkojen äärellä jokainen pyrkii suojautumaan.

Kinastelua voi syntyä turhautumisen ja väsymyksen yhdentekevissä pintajännitteissä, mutta riitelemisessä on aina kyse puolustautumisesta koettua uhkaa vastaan.

Riita on jännitteisen ja uhkaavaksi koetun tilanteen purkautumisen tapa silloin kun muuta ei osata. Riitelemällä suojataan omaa itseä. Enimmäkseen ihmiset suojaavat itseään sellaiselta kokemukselta, että he eivät kelpaa, ja että heitä ei rakasteta.

Kysymys turvallisesta rakastetuksi tulemisen kokemuksesta on peruskysymys ihmislapsen hengissä säilymiselle ja se säilyy syvimpänä psyykkisenä vaatimuksena läpi elämän. Olen sitä mieltä, että tarve saada arvostusta, tulla kuulluksi, saada omaa tilaa, tulla kunnioitetuksi sillä, että toinen pitää lupauksensa, tarve määrätä, tarve olla oikeassa ja muut riidoissa esiintyvät yleiset motiivit juontuvat varsinaisesti rakastetuksi tulemisen tarpeeseen ja alkuperäiseen pelkoon, että jää hylätyksi.

Tähän liittyvät kokemukset ovat meissä syvällä ja niihin on vaikea päästä käsiksi.

Minulle on aina ollut vaikeinta ohittaa riidatta tilanne, jossa koen itse tulevani ohitetuksi: sanon jotain, ja se nollataan tai sitä ei uskota tai sanomani kiistetään. Jos kyse on sellaisesta, mitä olen kertonut itsestäni, tunnen voimakasta ahdistusta ja suuttumusta. Tarvitaan vain muutama epäreilun tuntuinen sinä-viesti, ja minun sisälläni kirskuu.

Toisaalta olen ajatellut ainakin parikymppisestä saakka, että tällainen suuttuminen on tarpeetonta. Ne tunteet, jotka syntyvät, liittyvät minuun ja minun sisäisiin asioihini. Niiden syytäminen toisen päälle riidassa ei synnytä mitään hyvää eikä auta minua itseänikään. Tämän tajuamisesta huolimatta riitelemisen mekanismista eroon pääseminen vaikutti mahdottoman vaikealta. Tuntui siltä, että olen itseni vankina.

Kului vuosia, itse asiassa toista vuosikymmentä, ennen kuin etenin asiassa mihinkään. Vasta kun lähempänä neljääkymmentä vuotta aloin löytää uudenlaisen suhteen omiin vanhempiini, löysin avaimia myös niihin asioihin, jotka olivat minulle itsessäni arimpia. Vanhempani auttoivat siinä. Me kohtasimme uudenlaisella avoimella tavalla, joka oli minulle tavattoman arvokas.

Yhtaikaa eriydyin aikuiseksi ihmiseksi ja toisaalta lähenimme toisiamme. Eriytyminen teki mahdolliseksi nähdä vanhempani kahtena erillisenä ihmisenä, tajuta, että minä seison omilla jaloillani. Siksi oli mahdollista myös palata kokemaan rakastettuna ja hyväksyttynä olemista ilman pakkoa ja pelkoa.

Sillä on ollut merkittävä vaikutus siihen, mitä tapahtuu, kun on riitatilanne. Vaikka alkuperäinen uhan tunne humahtaa voimakkaana, se on hahmotettavissa eikä peitä kaikkea. Voin tunnistaa sen ja ymmärtää, mistä se nousi ja mistä se johtuu. Kykenen ottamaan vastuun omasta tunteestani. Vaikka voin ensin reagoida suuttumalla, voin seuraavaksi päästää irti.

Se on hyvä juttu, koska silloin voin keskittyä kuuntelemaan, mitä toinen sanoo ja ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu. Riidalla on silloin edellytys muuntua keskusteluksi. Se voi johtaa johonkin sellaiseen hyödylliseen, mihin riiteleminen itsessään ei koskaan johtaisi.

Riiteleminen ei ole turhaa, mutta asioiden käsittelemisen voi tehdä fiksummin ja rakentavammin.

Ne asiat, jotka saavat aikaan riidan, ovat kytköksissä minuun ja sinuun pienenä ja haavoittuvana ja huomioimista tarvitsevana. Siksi riita ei ole turhaa. Lienee niinkin, että mitä turvallisemman parisuhteen löytää, sitä rohkeammin uskaltaa antaa riidankin tulla, koska hyvässä rakkaussuhteessa on tilaa aiemmin tukahdutetuille tarpeille tulla esiin ja vaatia huomiota. Muun muassa ja erityisesti niille, jotka jäivät alun perin lapsena suhteessa vanhempiin kesken ja risoiksi.

Mitä paremmin rakastaa, sitä enemmän uskaltaa. Oppimista ei vain kannata jättää siihen, vaan riidasta kannattaa ottaa irti kaikki: mahdollisuus oman itsen kokemusten ja tarpeiden selkeään sanoittamiseen, toisen vastaavien kokemusten ja tarpeiden kuulemiseen. Kyseessä olevien asioiden ymmärtämiseen, ja jos niikseen tulee, toimenpiteistä sopimiseen yhdessä. Siirtymiseen uhan tunnusta dialogiin.

Riitojen handlaamiseen parisuhteissa annetaan kaikenlaisia raikkaita ja hyviä kymmenen kohdan neuvoja. Minä uskallan väittää, että rakkaussuhteessa riiteleminen saadaan vähenemään tehokkaasti sitä mukaa kun osapuolet aikuistuvat suhteessa vanhempiinsa: oppivat kohtaamaan vanhempansa sellaisina kuin he ovat, uskaltavat näyttää itsensä vanhemmilleen ja kertoa omista tarpeistaan heille avoimesti.

Lisäksi pitäisi uskaltaa kertoa vanhemmilleen siitä, mikä heissä on tuottanut itselle pettymyksiä ja toisaalta myös kyetä näkemään heidän ratkaisunsa ja motiivinsa vanhempiensa näkökulmasta. Pitäisi kyetä kuuntelemaan heitä ja ottamaan vastaan se, mitä he kertovat. Pitäisi siis hyväksyä vanhempansa ja itsensä heidän lapsenaan, jotta se suhde vapautuu kasvamaan eteenpäin.

Nämä ovat kaikki vaativia asioita. Siksi niitä juuri pitääkin jumpata.

Kun edistyy oman itsenäistymisensä ja eriytymisensä portailla vanhempiensa kanssa näille main, rakkaussuhteessa on paljon vähemmän tarvetta purkaa ja elämöidä läpi niitä varhaislapsuuden, koulu- ja teini-iän ristiriitoja, jotka omien vanhempien kanssa syttyivät.

Samoin kuin suhde vanhempiin, rakkaussuhde rakastettuun on dynaaminen, elävä suhde. Se on meidän liikettämme elämässä ja maailmassa ihmisinä ja toistemme kanssa. Riidoista oppiminen ja niissä vapautuminen on tärkeää, että kasvu ja liike saa olla mahdollisimman vapaata.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat