Kuva: Jaakko Kaartinen

Luen uutisia ja tutkimuksia alle 35-vuotiaiden länsimaisten siirtymisestä suurin joukoin vasemmalle – tai pikemminkin vaatimaan oikeudenmukaisuutta ja sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka mahdollistaisivat oikeudenmukaisen elämän mahdollisuudet ihmisille lähellä ja globaalisti.

Minä seuraan näitä ajatuksia ja virtauksia kiinnostuksella, ja rakastan.

Lähes vaivihkaa on kasvanut ikäluokkia, jotka jo kymmenin miljoonin suin ja nyrkkiä puiden vaativat oikeudenmukaisuutta erityisesti sekä ihmisille että luonnonkappaleille erityisesti missä muuttuvan ilmaston epäjärjestys kyseenalaistaa elannon ja elämän.

Viikonloppuna 500 000 ihmistä marssi Madridissa vaatien ilmastotoimenpiteitä. Luen verkkouutisia annetuista lausunnoista ja amerikkalaisten delegaation hankalasta ja jossain määrin jakomielisestä poliittisesta asemasta.

Perjantaina englantilaiset, walesilaiset, skotlantilaiset, pohjois-irlantilaiset ja muita alueidentiteettejä tunnustavat kuningaskunnan jäsenet äänestävät parlamenttinsa edustajista ja ideologioista. Minun Eurooppaani halkovat poliittiset repeämät ja sovittamattomat eturistiriidat ovat siellä näkyvillä alastomammin kuin missään muualla.

Luen, tutkin, puhun ja kirjoitankin, ja kannatan eri keinoin vaatimuksia oikeudenmukaisuudesta sen kaikkine monimutkaisuuksineen.

Samalla minusta tuntuu kuin olisin kaiken aikaa kotimme makuuhuoneen ikkunalla orkideoiden välissä tai parvekkeella ja katselisin ihmisvirtoja ja ajan virtoja täältä. Rakastaminen tuntuu tärkeämmältä kuin koskaan, kun jäätiköt sulavat ennätysvauhtia.

Mietin, että jos saan elää pitkään, kumman muistan ensisijaisena tästä mullistuvasta aikakaudesta, sen ekologisen ja poliittisen vellonnan vai oman rakkauteni. Ehkä rakkauden ja kaikenlaisen luottavaisuuden, yhteisöllisyyden ja rakentavuuden, joka elää ja toteutuu myrskyjen noustessa.

Minä olen kenties luontainen optimisti, ja minulla on paljon toivoa kaikkien valtaisien muutoshaasteiden suhteen. Olen optimisti elämän suhteen ilmastonmuutoksessakin. Minä uskon toivoon. En osaa olla uskomatta, se tulee minun sisimmästäni. Ja rakastaminen ravitsee tätä optimistisuutta minussa.

Niinpä minä seuraan Yhdysvaltojen edustajainhuoneen virkarikossyytteiden lukemista tuhoisan huonolle valtionpäämiehelle meidän kotimme sohvalta, katson striimattua lähetystä tämän kodin elämäniloisen hengen keskellä. Minusta tuntuu, että olen henkilökohtaisesti voiton puolella.

Rakkaus ei ole eskapismia. Onnekasta se sen sijaan on, sehän on selvää, aina. On onnekasta, että saa rakastaa. Tämä henkilökohtaisen tason onnekkuus ja ilo on tavallaan kaksoisvalotettu kaikkeen muuhun elämään, vakavimpienkin asioiden keskelle.

Rakastajan perspektiivi ei sulkeista ja nollaa luettujen uutisten vakavuutta ja miljoonien arkea kyseenalaistavia kehityskulkuja. Mutta sen ilo on totta niiden kerallakin. Jotenkin se valaa ainakin minuun myös rohkeutta.

Elän tässä vaikeanpuoleisessa maailmantilassa rakkaudesta käsin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat