Vuosia sitten tarjosin apua yksin jääneelle pienten lasten äidille. Halusin todella auttaa, sillä hänen tilanteensa tuntui kestämättömältä. Arjen pyöritystä välillä pitkiäkin aikoja yksin, ilman hetken hengähdystä. Vapaina viikonloppuina totaalinen väsymys ja kasa tekemättömiä hommia. Hänen vastauksensa jäi mieleen: - Kiitos, tosi mielellään. Mutta mä en sitten pysty auttamaan sua. En vaan repeä tästä. 

Vastaus hämmensi minua. En nimittäin odottanut vastapalvelusta. Se nyt olisi ollut hassua koko tilanteessa. Kuormittaa kuormittunutta lisää. Mutta sellaiseen rooliin hän oli kasvanut ja tottunut. Elämä heitteli niin, että oli pakko toimia uudella tavalla. Hoitaa vain omat asiansa ja ottaa apua vastaan niihinkin. 

Haluaisin auttaa ja ilahduttaa, koska pelkään, ettei minua muuten hyväksytä. Että se ei riitä, mihin näillä resursseilla pystyn.

Minulle oli iso oivallus ymmärtää lapsuuden perheen roolituksen merkitys ihmissuhteiden kannalta. Se määrittää mielestäni enemmän, kuin vaikka omaa sukupuolta olevan vanhemman malli. Passaajaksi oppinut passaa parisuhteessakin ja palveluksia vastaan ottamaan tottunut, ottaa niitä sujuvasti vastaan myös parisuhteessa. Tahtipuikon heiluttaja haluaa määrätä ja sopeutumaan tottunut sopeutuu. 

Tämä on edelleenkin jotenkin tosi pysäyttävää. Kuinka vähän lopulta muutummekaan? 

Nyt olen itse samassa tilanteessa, kuin ystäväni vuosia sitten. Minun täytyy opetella uusi rooli ja kestää reaktiot, jotka ne synnyttää. Tai se, ettei mitään reaktioita synny. Kun en ehdi tai jaksa tehdä niin paljon kuin itseltäni odotan. Haluaisin auttaa ja ilahduttaa, koska pelkään, ettei minua muuten hyväksytä. Että se ei riitä, mihin näillä resursseilla pystyn. Eikä se kaikille riitäkään. Mutta mitä sitten? kysyn itseltäni ja alan itkeä. Niin, mitä sitten. Voisinko vain päättää riittää itselleni? 

Huomaan tuottavani paljon pettymyksiä, eikä se ole kivaa, kun ennemminkin haluaisin ilahduttaa toisia ihmisiä. Elämä ei enää tarjoile tuttua roolia, mutta opinko enää uutta?

Olen kasvanut perheessä, jossa oli aina tekemistä. Lukemattomat kerrat olen lapsena tiskannut äidin kanssa käsin kahvikuppeja kello kaksi yöllä viimeisten vieraiden lähdettyä. Olisin voinut mennä nukkumaan, mutta en halunnut. Halusin auttaa, sillä koin silloin olevani tärkeä. Äidin rinnalla minulla oli tehtävä ja paikka. Se oli palkitsevaa. Olen laittanut iltapalaa niin piispalle ja tohtorille kuin ilmaista leipää hakeville työttömille, yösijaa tarvitseville ulkomaalaisille ja puhumaan kykenemättömille kehitysvammaisille. Lapsuudenkodissani oli ovet avoinna kulkijan tulla. 

Näillä spekseille en pysty enää samanlaiseen kuin aiemmin. Lapset vievät omansa, menetykset ottavat vielä aikansa ja omasta hyvinvoinnistakin pitäisi huolehtia, että jaksaa. Huomaan tuottavani paljon pettymyksiä, eikä se ole kivaa, kun ennemminkin haluaisin ilahduttaa toisia ihmisiä. Elämä ei enää tarjoile tuttua roolia, mutta opinko enää uutta? Pystynkö muuttamaan vanhaa vai meneekö vain kaikki sotkuun mietin, kun taas olen sanonut ei, en pysty. 

Tosiasia on, että enää en edes halua. Sopeutujan tie on kuljettu loppuun. Ehkä tosiaan olen muuttunut ja toisenlaiset roolit odottavat minua. Sellaiset, joissa saa olla rajallinen ja riittävä.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat