Katianna Ruuskanen

Saako elämän rajallisuudesta puhua, vaikka on kesä? Luonto synnyttää kauneutta ja ihmiset elämää. Nautinto valosta, lämmöstä ja yhteydestä toiseen ihmiseen on pakahduttavaa. Mutta kuolema ei valitse paikkaa, eikä aikaa. Se on arkista. Se on jokapäiväistä. Silti se tulee yllättäen silloinkin kun sitä odotetaan.

Niin kummallista kuin se onkin, juuri elämän runsauden, vastavuoroisen rakkauden äärellä ymmärtää oman kuolevaisuutensa. Tämä on minulle suotu. Tästä minun on luopuminen. "Elämä on kuolemista", lauloi Juice Leskinen, "Pane käsi käteen, ollaan hiljaa".

Äidin rakastava katse ottaa vielä hetkeksi nuoren miehen syleilyynsä.

Nuori mies istuu äitinsä kuolinvuoteella. Hän kuuntelee syöpäsairaan katkonaista hengitystä. Äiti ei jaksa puhua. Silmät ovat kiinni. Poika silittelee äitinsä hentoa kättä. Viimeisten henkäysten tullessa äiti avaa silmänsä ja katsoo poikaansa kirkkaasti syvälle silmiin. Äidin rakastava katse ottaa vielä hetkeksi nuoren miehen syleilyynsä. Pojan rakastava katse saattelee äidin pois tästä maailmasta.

Parisuhdetta läheisen kuolema voi selkiyttää ja vahvistaa. Olemassaolon rajoilla yhteisen elämän prioriteetit kirkastuvat. Turhiksi koetuista asioista ei viitsi enää riidellä. Kuolemisen itsestäänselvyydessä puolison rakkaus ja läsnäolo lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Havahtuu kysymykseen, mitä se merkitsee jos menettäisin sinutkin?

Puolison tuki, läheisyys ja läsnäolo ovat surussa kullanarvoisia.

Mutta joskus läheisen kuolema voi tuoda puolisoiden välille kasvavaa etäisyyttä. Parisuhteessa tulee näkyväksi se, mitä ehkä ei ole aikoihin enää ollutkaan. Molemmat surevat yksin, vaikka arkea pyöritetään kaksin. Puolison luo on liian pitkä matka. Kuoleman läheisyys vie meidät kasvokkain oman eletyn elämämme kanssa. Jos ei  sitä kestä kohdata, on puolisonkin ymmärtäminen ja huomioiminen mahdotonta.

Puolison tuki, läheisyys ja läsnäolo ovat surussa kullanarvoisia. Niiden arvon huomaan usein vasta jälkikäteen, kun surevalla alkaa olla voimia katsella ympärilleen. Ikävän ja murheen seurassa kaipaa enemmän syliä kuin sanoja. 

 

Lämpimästi, perheneuvoja Saija Falck

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat