Kuva Pixabay

Facebookin uutisvirrasta silmiini osui lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan haastattelu, joka pakotti lomailevan perheneuvojan ajatustyöhön. Huolestuneena avioerojen vaikutuksesta lasten hyvinvointiin Kurttila ehdotti pakollista avioliittokurssia kaikille avioliiton solmiville sekä yhteydenottoa kaikkiin erohakemuksen jättäneisiin. Hyvästä tarkoituksestaan huolimatta melko keskeneräisiltä tuntuvat ehdotukset hämmensivät.

Jos pari menee naimisiin lyhyen yhdessäolon jälkeen, lähtevätkö he kuuntelemaan "varoituksia"  tulevista ongelmista? 

Avioliittokurssi-idean ennaltaehkäisevä ote on hyvä asia, mutta tuo mieleen monia kysymyksiä. Kurssilla kerrottaisiin Kurttilan mukaan eroajatusten tavallisuudesta parisuhteessa ja käytäisiin läpi eroon johtavia syitä, toisin sanoen annettaisiin tietoa parisuhdeongelmista. Jos pari menee naimisiin lyhyen ja onnellisen yhdessäolon jälkeen, lähtevätkö he kuuntelemaan "varoituksia" tulevista ongelmista? Pitkään yhdessä olleille pareille keskustelun aiheet toki ovat ajankohtaisia. Kurttila puhuu vain avioliitoista, eikö avoliitto vaadi kurssitusta? Avioliittokurssin pakollisuus on haastava asia, koska pakollisuus herättää aina vastarintaa.

Kurttilan ehdotuksen voi tulkita niin, että tiedon puute olisi merkittävä syy suuriin erolukuihin. Nykyajan ihminen on erittäin kyvykäs hakemaan monenlaista neuvoa netistä ja myös media pursuaa parisuhdeaiheista sisältöä. Pelkästään tietoa antamalla ja opettamalla ihmisen toiminta parisuhteessa ei muutu. Emme opi ruotsia hyvin jos emme ole motivoituneita. Emme muista ensiapukurssin oppeja ikuisesti, myös kertausta tarvitaan. Kurssien tarjoaminen kaikille ja halukkaiden osallistuminen tuntuisi järkevämmältä idealta.

Apua parisuhteeseen on hyvä saada silloin kun ongelmat ovat vielä sellaisia, että pariskunnan välinen tunneyhteys ei ole täysin kadoksissa.

Toinen Kurttilan idea eli se, että erohakemuksen jättäneisiin otetaan yhteyttä jopa liiton pelastusmerkeissä, tuntuu kovin myöhäiseltä interventiolta. Sovitteluun ja muuhun lasten asioiden pohdintaan se sen sijaan on oikea ajankohta. Eroa mietitään usein vuosia, hakemusta harvoin jätetään hetken mielijohteesta. Papereita jätettäessä yleensä muutetaan erilleen. Eron harkinta on siis yleensä tehty jo ennen harkinta-aikaa joten ajankohta on kovin haastava molemminpuolisen motivaation löytymiselle. Väkisinkin tulee myös mieleen onko vanhempien ero aina huono asia lapselle? Eikö se voi olla joskus myös lapselle parasta muissakin kuin väkivaltatilanteissa?

Apua parisuhteeseen on hyvä saada silloin kun ongelmat ovat vielä sellaisia, että pariskunnan välinen tunneyhteys ei ole täysin kadoksissa. Väitän, että eroja voidaan estää tehokkaimmin oikea-aikaisella pariterapialla. Parisuhdeongelmien taustalla on usein hyvin mutkikkaita ihmisen omaan kiintymyssuhdehistoriaan ja kasvuprosessiin liittyviä asioita. Pysyvä muutos parisuhteessa vaatii tunteista puhumisen lisäksi niiden kokemista sekä sitä kautta tunneyhteyden vahvistumista. Ongelmana on se, että parisuhdeapua ei aina haeta tai sitä haetaan liian myöhään. Syitä siihen löytyy mm. yhä vallalla olevasta yksin pärjäämisen periaatteesta, häpeästä olla avuntarpeessa sekä puuttuvasta toisen kohtaamisen mallista.

Pysyvä muutos parisuhteessa vaatii tunteista puhumisen lisäksi niiden kokemista sekä sitä kautta tunneyhteyden vahvistumista.

Kurttila puhui haastattelussa myös siitä, kuinka yhteiskunnan pitäisi tukea aktiivisemmin parisuhteita. Tuki-ajatukseen sisältyi kuitenkin velvoittamista. Aktiivinen velvoittaminen tiedon saamiseen ja avunhakuun on mielenkiintoinen kysymys. Voiko avioliittokurssi tai pariterapia olla pakkoauttamista? Mikä on yksilön vastuu hakea apua tarvittaessa ja mikä yhteiskunnan velvollisuus puuttua muuten kuin lastensuojelullisissa kysymyksissä? Jos kursseille ja pariterapiaan ohjataan tehokkaasti tai jopa velvoitetaan, on tähän saatava lisäresursseja. Se olisi toki hieno asia! Tällä hetkellä kirkon perheneuvonta, järjestöt ja yksityiset pari- ja perheterapeutit paikkaavat kunnan palvelujen puutetta. Apua haluavat saavat avun ylikuormitetuissakin auttamispisteissä (tosin viiveellä suuren kysynnän vuoksi), mutta uusiin tehtäviin resurssit eivät riitä Kurttilan mainitsemissa kirkon ja järjestöjen palveluissakaan.

Mikä on yksilön vastuu hakea apua tarvittaessa ja mikä yhteiskunnan velvollisuus puuttua muuten kuin lastensuojelullisissa kysymyksissä?

Käytännön toteutuksen lisäksi myös kustannukset jäivät pohdinnoissa epäselväksi. Toimittajan kysyessä niistä Kurttila sanoi, että myös vieraannuttaminen, liiton kariutuminen ja pettymykset tuovat kustannuksia. Useimmat erot kuitenkin hoituvat ilman suuria katastrofeja, esimerkiksi vaikeat huoltoriidat ja vieraannuttaminen ovat vakavuudestaan huolimatta marginaalinen ongelma. Näiden ilmiöiden taustalla on valitettavasti asioita joita ei ratkaista avioliittokurssilla.  

Raakileista ehdotuksista voi toki poikia jotain uutta ja toimivaa! Jään mielenkiinnolla seuraamaan jatkuuko näiden ideoiden kehittely!

Terveisin,

Nina Kauppinen, perheneuvoja, VTL erikoissosiaalityöntekijä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat