Suru on luopumista ja irti päästämistä. Kuva: KATIANNA RUUSKANEN

Tänään 4.6. on Puolustusvoimien lippujuhla, ylennyksien, paraatien ja juhlaliputuksen päivä. Itselleni tämä päivä nostaa mieleen tammikuisen maanantain puoli vuotta sitten, jolloin ensimmäinen lapseni lähti armeijan harmaisiin. Se oli päivä, jolloin isäkin itki.

Olin vuoden kahden vanhimman pojan kanssa kotona, kun he olivat taaperoiässä, ja vuosien aikana perheen yhteisten hetkien rinnalla monet isä-poika-poika-poika -retket ovat sitoneet meitä toisiimme. En kuitenkaan voi sanoa, etten olisi saanut harjoitella lapsista luopumista vuosien varrella, sen verran paljon pojat ovat olleet isovanhemmillaan, leireillä, harrastuksissaan ja jopa keskenään.

Päällimmäinen tunne oli suru, ja sen kaverina iso hämmennys siitä, että tämä suru tuli ihan puun takaa.

Kun kuluvan vuoden tammikuun seitsemäntenä päivänä viipyilin eteisessä töihin lähtiessä, halaten ja hyvästellen esikoista pokkani pitäen, niin töihin oli hankala ajaa, kun silmät olivat täynnä kyyneliä. Päällimmäinen tunne oli suru, ja sen kaverina iso hämmennys siitä, että tämä suru tuli ihan puun takaa.

Kirjoitin Facebookiin tuntemuksiani, lievällä filtterillä: "Oli kyllä haikea olo maanantaina, ja tuli vähän puskista. Puhutaan vaan näitä hetkiä auki, ne ovat elämän suola." Tutut isät antoivat vertaistukea: "Tunnistan", "En olisi arvannut, että otti niin koville, kun poika vietiin portilta. Ei tullut autoilusta hetkeen mitään." Ja äidit: "Tai kun äitinä saatoin tyttären...ylpeys ja haikeus päällimmäisenä."

Yhteistä oli myös ilo, ja muistan miten surun täyttämän ja yksin koetun aamupäivän jälkeen tuntui hyvältä jakaa tunteitaan puolisolle.

Töiden jälkeen kerroin tuntemuksistani puolisolleni, luopumisen tuska oli yhteinen. Yhteinen ajatus meni jotenkin niin, että ei tässä nyt mitään voi, kyllä hän pärjää. Yhteistä oli myös ilo, ja muistan miten surun täyttämän ja yksin koetun aamupäivän jälkeen tuntui hyvältä jakaa tunteitaan puolisolle.

Usein olen asiakkailleni sanonut, että parisuhteessa tärkeintä on jakaa surut ja tuplata ilot, niin myös vanhemmuudessa. Oivalsin, että tuona tammikuisena päivänä olin yksin ollessani surullinen ja hämmentynyt, mutta kun kerroin ja jaoin tunteeni puolisolle, löysin ilon ja kiitollisuuden.

Ruuhkavuosina tällaisten päivien merkitys ei ollut päällimmäisenä mielessä.

Jollain mystisellä tavalla aikuistuvien lasten etapit ja vanhempana koetut luopumisen hetket kirjoittavat mennyttä uudestaan. Kun ruuhkavuosina puri hammasta ja kamppaili työn, perheen, parisuhteen ja oman elämän yhteensovittamisessa, niin myönnän, että tällaisten päivien merkitys ei ollut päällimmäisen mielessä.

Nyt, tavalla jota on vaikea sanoittaa, on kuin näkisin tai suorastaan kokisin nämä asiat ihan uudessa valossa – valossa joka tuo ilon ja kiitollisuuden surun ja hämmennyksen rinnalle. Kun tänään katson tangossa liehuvia lippuja, niin minulle ne liehuvat luopumisen surusta ja jonkin uuden alkamisen ilosta kertoen.

Terveisin

Jarno Hellström, perheneuvoja

Olen perheneuvoja, pastori ja paripsykoterapeutti, tämä on ensimmäinen blogini Rakkauden ammattilaisissa. Työssäni kohtaan pääasiassa pareja ja parisuhteen haasteita, siviilissä olen kolmen pojan isä ja puoliso. Pidän luonnossa liikkumisesta, elokuvista ja sarjoista, golfista ja ylipäätään kaikenlaisesta pelailusta. Mottoni on: "Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia."

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat