Kuva: Katianna Ruuskanen

Hesarissa oli hiljattain juttu menestyvistä yrityksistä. Yksi menestyksen tae on palkata mahdollisimman monimuotoista henkilöstöä. Henkilökohtaisesti kiinnostusta herätti tieto, että monet firmat haluavat palkkalistoilleen lukihäiriöisiä, koska heidän tapansa hahmottaa maailmaa poikkeaa normaalista. Heidän avullaan saadaan uusia ja luovia ajatuksia liiketoimintaan.

Kävin lukiopetuksessa kouluaikana aika monta vuotta, vielä abivuonnakin. Jäin pohtimaan, mitenköhän jutussa mainittu ”normaalista poikkeava” tapa hahmottaa asioita mahdollisesti näkyy ihmissuhteissani?

Jollain tavalla suomen kielen sanat ovat aina olleet vaikeita, etenkin puhutut. Olen muun muassa istunut ja tulen jatkossakin istumaan tuntikausia aivan turhaan luennoilla ja seminaareissa ”opiskelemassa” – viimeksi tällä viikolla. Turhaan siksi, etteivät puhutut sanat vain jotenkin tartu minuun. En todellakaan ole ns. auditiivinen oppija.

Kun pitäisi esimerkiksi kertoa toiselle omasta kiintymyksestä ja kaipuusta, sopivien sanojen sijasta mieleen tulee Bon Jovin I´ll Be There For You ja  Skid Row:n In A Darkened Room.

Luulen, että tästä kokemuksesta on seurannut, että sanat eivät ole ensisijainen tunnekieleni. En saa ladattua sanaan sitä tunnetta, josta se yrittää kertoa. Kun puhun rakkaudesta, ilosta, surusta tai vihasta tuntuu, että jotenkin teeskentelisin. Omaan tunnepuheeseeni liittyy helposti kokemus sanahelinästä.

Omassa päässäni tunteet ovat ennen muuta biisejä ja kuvia. Päässäni soi usein musiikki. Jos esimerkiksi yritän pohtia miltä minusta tuntuu, en niinkään hae sanoja, vaan käyn läpi mielen jukeboxia. Etsin sieltä sopivaa kappaletta kuvaamaan kokemustani. Toisten tunnepuhe puolestaan kääntyy mielessäni erilaisiksi mielikuviksi, joiden avulla yritän saada kiinni toisten ajatuksista.

Ymmärrettävästi tällaisesta tavasta hahmottaa tunteita seuraa omat vaikeutensa ihmissuhteissa. Kun pitäisi esimerkiksi kertoa toiselle omasta kiintymyksestä ja kaipuusta, sopivien sanojen sijasta mieleen tulee Bon Jovin I´ll Be There For You ja  Skid Row:n In A Darkened Room. Kun pitäisi puhua pettymyksestä mielessä soi Thirty Seconds To Marsin biisi The Kill (Bury Me).

Pointtini ei ole se, että lukihäiriön tai jonkun muun asian varjolla voisi jättää puhumatta tunteistaan puolisolleen, lapsilleen tai muille läheisille ja lyödä aina tilanteen niin vaatiessa luurit korville. Elämä voi käydä aika vaikeaksi, jos ei löydy yhteistä tapaa jakaa sisäisiä kokemuksia muiden kanssa.

Olisiko kuitenkin olennaista antaa sama painoarvo erilaisille tunnekielille – sanoille, hyvän tahdon eleille, huolenpidolle, kosketuksille, biisi- ja Youtube -linkeille – mille tahansa, josta välittyy aitous ja ennen muuta vilpitön yritys välittää välittämistä. Yleensä viestin perille menoa helpottaa, kun suhtautuu toisiin lähtökohtaisesti myötätunnolla: haluan ymmärtää toisen oikein.

Ajattelen, että läheiseen ihmissuhteeseen liittyy kokemus, että toinen tuntee minut ja ymmärtää kokemuksiani ja on niistä rehellisesti kiinnostunut. Että löydämme samalle aaltopituudelle ja kartalle. Polkuja tämän kokemuksen löytämiseen on onneksi monia. Omalta kohdaltani sieluni aukeaa luultavasti parhaiten Spotifyn soittolistalta.  

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat