kuva stocksnap.ion, kuvaaja Lisa Fotios

Se perhe, johon olemme puolison kanssa saaneet lapsemme, on hajonnut. Parempaa sanaa en keksi tapahtuneelle, vaikka kaikki on tapahtunut kovin luonnollisesti ja odotetusti, kun aikuistuneet lapset ovat  halunneet etsiä oman kodin tai löytäneet työpaikan. Olo on tunteikas.

Lasteni parisuhteista olen onnellinen - tosin tärkeintä on, että he itse ovat. Mutta samalla tunnen itseni kömpelöksi lähipiirin muuttuessa. Mietin, miten puhun lasteni kumppaneista vieraammille: kaveri tuntuu liian steriililtä, rakastettu intiimiltä, tyttö- tai poikaystävä vanhahtavalta ja jostain syystä puoliso viralliselta.

Tunnen itseni kömpelöksi lähipiirin muuttuessa.

Kankeus nousee luonnollisesti omasta päästäni, sillä en vielä tunne heitä hyvin. Jollakin merkillisellä tavalla tämä liittyy kiintymyssuhdetaitoihini. Uskon kyllä pystyväni irrottautumaan lapsistani ja suomaan heille oman onnen mutta en vielä ole oppinut asettumaan suhteeseen heidän perheisiinsä. Mietin hienotunteisuuden ja vetäytymisen suhdetta, tuen antamista ja tuppautumista, millä sensitiivisyydellä löytää sopivan keskustelun tason.

Jossain mielessä olen onnellisempi kuin menneiden sukupolvien suurperheiden naiset: voin miettiä tätä omassa rauhassani. Minun, vävyn tai miniän ei tarvitse sopeutua toistemme arkirutiineihin tai taistella paikasta yhteistaloudessa. Samalla se jättää minulle mahdollisuuden vetäytyä ja jäädä kaukaisemmaksi. Tiedän, että näin käy, jollen itse näytä tunteitani. Kun on kyse lähelle pääsemisestä, ei oikein ole muuta tietä.

Omalta osaltani kysyn siis, millainen anoppi olen tai millainen ylipäänsä olen läheisilleni. Onneksi en voi rakentaa näitäkään suhteita yksin ja onneksi ne jättävät jälkensä siihen, mitä olen. Se joukko, johon kuulun, elää ja sillä on mahdollisuus kasvaa.

 

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Kategoriat