Jokainen mies pystyy ilmaisemaan tunteitaan turvallisessa ympäristössä. Tämän oli yksi The Work -dokumentin viesteistä. Dokkari esitettiin Docventures -ohjelmassa ja se on edelleen nähtävissä YLE Areenassa. Suosittelen katsomaan.

Dokumentissa joukko miehiä kokoontuu neljän päivän ajaksi Yhdysvalloissa olevaan Folsomin vankilaan ryhmäterapiaan. Osallistujat ovat sekä vankeja että siviilejä. Vangit istuvat linnassa usein raaoista väkivaltarikoksista ja tämä luo katsojalle, ainakin minulle, ennakkoasenteen täydellisistä sekopää-psykopaateista, jotka tuskin osaavat tunteitaan käsitellä.

Häkellyttävää on myös ymmärtää, että samat asiat aiheuttavat tuskaa sekä murha- että normimiehille.

Ennakkoasenteet särkyvät, kun vangit avautuvat elämänkokemuksistaan. Tunteita todella koetaan: miehet karjuvat yhteisissä istunnoissa elämänsä tuskaa ulos raivokkaana huutona ja itkuna. Miehinen fyysisyys on läsnä vahvasti ja kouriintuntuvasti. Häkellyttävää katseltavaa on, kuinka taitavasti ja myötätuntoisesti miehet tukevat toisiaan yli rankkojen kokemusten. Lohdutusta annetaan halaamalla ja rutistamalla. Tarvittaessa tunteiden vallassa olevan miehen päälle mennään kasaksi, ketään ei jätetä hädässä yksin ja näin tilanteessa säilyy turva. Häkellyttävää on myös ymmärtää, että samat asiat aiheuttavat tuskaa sekä murha- että normimiehille.

Etenkin suhteet isiin tulevat esille. Kaikki miehet kaipasivat isiltään rakkautta ja hyväksyntää. Näiden toiveiden sijasta oli koettu laiminlyöntejä, torjumista ja vähättelyä. Isien teot olivat jättäneet syviä haavoja itse- ja omanarvontuntoon, joihin oli haettu balsamia monesti vääriltä ihmisiltä ja väärillä ”lääkkeillä”.

Dokkarin jälkeen jäin miettimään, minkä miellämme normaaliksi tai hyväksyttäväksi tunteenilmaisuksi. Jos joku asiakkaistani kehtaisi ilmaista tunteitaan yhtä rehellisen inhimillisesti ja eläimellisesti terapiahuoneessani kuin Folsomin vankilassa, lähtisin todennäköisesti karkuun. Kokisin raavaiden miesten avoimet tunteenpurkaukset pelottaviksi ja vähintään hämmentäviksi. Jouduin elokuvan jälkeen kysymään itseltäni kriittisesti, tuleeko psykoterapiasta(ni) ennemmin tunteiden analyyttistä ymmärtämistä kuin rehellistä kokemista. Saavatko asiakkaani elää tunteensa ja tulla niiden kanssa kosketuksiin kokonaisvaltaisesti myös kaulasta alaspäin?

Jos ihminen suree läheisen omaisen kuolemaa yli pari kuukautta, hänelle voidaan antaa masennusdiagnoosi!

Terapiaa ei harjoiteta missään umpiossa kaikkien yhteiskunnallisten vaikutteiden ulottumattomissa. Psykoterapian yksi tarkoitus on auttaa asiakkaita elämään sopusoinnussa ympäristönsä kanssa ja ilmaisemaan tunteitaan hienosti sanottuna adekvaatisti eli asianmukaisesti ja sopivasti (sovinnaisesti?). Toisenlaisesta tavasta ilmaista itseään seuraa helposti ristiriitoja muiden kanssa ja diagnooseja. Nyky-yhteiskunnassa poikkeava käytös saa helposti sairauden leiman ilmiöiden lääketieteellistämisen takia. Esimerkiksi jos ihminen suree läheisen omaisen kuolemaa yli pari kuukautta, hänelle voidaan antaa masennusdiagnoosi! En tietenkään halua vähätellä sitä suunnatonta kärsimystä, jota liittyy moniin mielenterveyden häiriöihin, mutta on syytä tiedostaa, että se, mikä on hyvää, oikeaa ja tervettä on vain sopimuskysymys.    

Jos sopivat rajat tunteiden ilmaisulle tai sukupuolirooleille ovat kovin rajoitetut, niin kuin ne Suomessa epäilemättä ovat, ei ole kaukana ajatus, että psykoterapeuttina voin olla ylläpitämässä eräänlaista henkistä vankilajärjestelmää, joka odottaa ihmisiltä tietynlaista käyttäytymistä. Ei kovin mairitteleva ajatus.  

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Kategoriat