Kuva: Katianna Ruuskanen

Mika oli ensimmäinen poikaystäväni. Tai oikeastaan hän oli poika ja hyvä ystäväni. Aloitimme yhdessä esikoulun. Jännitti. Minä itkin Mikalle, että minua pelottaa, että siellä on jälkiruoaksi suklaavanukasta, jota inhosin, koska se toi oksennuksen kurkkuun. Mika lohdutti minua lupaamalla miehekkäästi, että syö minun suklaavanukkaani. Järkytykseni oli valtava, kun minä jouduin Kirahveihin ja Mika laitettiin Kissoihin. Jotenkin siitä selvisin. Kävelimme ekalla luokalla koulumatkat yhdessä. Tai meidän piti, mutta Mika lähti aika usein seuraamaan siipirikkoa harakkaa tai tutkimaan jotain muuta, joka kiinnosti Mikaa koulua enemmän. En minä siitä välittänyt. Huutelin aikani, että pitäisi mennä kouluun ja jatkoin sitten yksin. Leikkisimme kuitenkin illalla yhdessä. Leikimme esimerkiksi kotileikkejä: ”Äiti menee nyt kauppaan”, ”Tuo pari kaljaa tullessa”, ”Joo, hei hei”.  Mika oli niitä miehiä, jotka kulkevat omia polkujaan. Hänelle sattui ja tapahtui jatkuvasti. Minua ei haitannut, sillä hänen kanssaan oli hauskaa sekä jännittävää ja hänellä oli suuri sydän. Istuimme yhdessä pinttyneen tupakanhajuisessa Aarnion pallotuolissa ja kuuntelimme ihmeissämme Mikan isän pornolaulukasettia. Mikalla oli kissanpentuja taskussa ja hän veti minua syvässä hangessa pulkassa, kun en jaksanut kävellä. Kun olimme tehneet jotain tuhmaa ja meitä uhkasi rangaistus, Mika katsoi minua silmiin ja sanoi: ”Eihän itketä, eihän”. Kun minulla oli synttärit, Mika ei meinannut malttaa odottaa, vaan kävi lukuisia kertoja soittamassa ovikelloa ja kysymässä saako jo tulla. Lopulta juhlat alkoivat ja Mika tuli paikalle hienona, päällään upouusi, kirkkaan keltainen kauluspaita. Hän tyrkkäsi käteeni lahjan, kultaisen sydänriipuksen. Harmillisesti Mikan piti aika pian lähteä, sillä piilosta leikkiessämme hän piiloutui takkaan ja tuli niin likaiseksi, että hänet lähetettiin kotiin. Sitten Mikan perhe muutti pois suuresta, sokkeloisesta puuhuvilastaan, emmekä koskaan enää tavanneet.

”Vai niin, tällaisen miehen sinä valitsit”

Luulisi, että aikuistuttuaan ihminen kasvaisi yhä viisaammaksi ja taitavammaksi ihmissuhteissaan, mutta ei se mennytkään niin. Päinvastoin, meni monimutkaisemmaksi. Jos olinkin ollut Mikan kanssa hyväksyvä, tilaa antava ja luottavainen, niin jostain syystä kehityinkin joustamattomampaan, kontrolloivampaan ja epäilevämpään suuntaan. Ensimmäinen ajatus voisi olla, että kukaan ei vetänyt vertoja Mikalle. Tätä selitystä tarjosinkin jossain määrin sikäli, että olin aika usein sitä mieltä, että poikaystävä tai mies oli jotenkin vääränlainen tai viallinen. Vuosia sitten, antaessani tällaista vuolassanaista kuvausta ja erittelyä, minua kuunteleva henkilö sanoi minulle: ”Vai niin, tällaisen miehen sinä valitsit”. Tuo lause yksinkertaisuudessaan, lempeydessään ja tuomitsemattomuudessaan, alkoi häiritä. Se auttoi minua vähitellen kääntämään katsettani myös itseeni, kaikkien parisuhteitteni toiseen osapuoleen.

Yksipuoliset kuvaukset entisistä rakastetuistamme ja parisuhteistamme kertovat enemmän itsestämme kuin heistä ja suhteestamme

Kun päättyneitä parisuhteitaan tarkastelee omina valintoinaan ja kahden ihmisen välisinä suhteina, ne näyttäytyvätkin monipuolisina rakkaustarinoina, eivätkä meitä kohdanneina yksipuolisina rikoskertomuksina. Olen saanut olla osallisena rakkaustarinoissa, lyhyissä tai pitkissä, pienissä tai suurissa. Ja rakkaustarinoissa ei läheskään aina ole onnellinen loppu. Tällöin on myös helpompi nähdä entinen kumppani totuudenmukaisemmin, kokonaisena ihmisenä, entisenä rakastettunaan, jonka on itse siinä kohdassa elämäänsä valinnut, koska on tarvinnut jotain, jota hänessä on, tai jota häneen on heijastanut. Minä, tyttö modernista tiilitalosta valitsin parhaaksi ystäväkseni villin, suurisydämisen pojan vanhasta huvikummusta. Entiset kumppanimme eivät ole täydellisiä unelmapuolisoita, jotka menetimme. He eivät myöskään ole vain pahantahtoisia, itsekkäitä tai narsistisia pettureita. Yksipuoliset kuvaukset entisistä rakastetuistamme ja parisuhteistamme kertovat enemmän itsestämme kuin heistä ja suhteestamme. Rakkaudessa pettyminen ja rakkaussuhteen päättyminen osuvat niin henkilökohtaiseen ja haavoittuvaan kohtaan itsessämme, että tarvitsemme usein mustavalkoista ajattelua selvitäksemme erosta. Päästäksemme irti ja eteenpäin, meidän on kuitenkin pystyttävä katsomaan myös omaa osuuttamme tuossa päättyneessä rakkaustarinassa.

Jokainen rakkaussuhde opettaa meille jotain elämästä, ihmisistä ja ennen kaikkea itsestämme. Jokainen rakkaustarina jättää oman kokoisensa jäljen ja sydämen muistoksi. Jotkut ihan pienen ja joku suuren. Nyt, vuosien jälkeen voin katsella niitä ymmärryksellä ja lämmöllä, niin kuin katselen tuota Mikalta saamaani pientä sydäntä.

 

Lämpimin terveisin, Helena Toppari

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat