Kuva: istock

Istun kaksivuotiaan poikani huoneen lattialla mielessäni murheita. Poika leikkii ja vilkuilee välillä minua pyytäen mukaan leikkiin. Kerron, että ihan kohta ja yritän vähän hymyillä.  Poika tulee viereeni, laittaa käden olkapäälle ja sanoo: ”Äiti, kyllä se palanee.” Ja palanihan se.

Kun tuo hetki viiden vuoden takaa tulee mieleeni, huomaan aina pohtivani sitä, millainen oman lapseni ja omien läheisteni lohduttaja, rohkaisija ja ymmärtäjä itse mahdan olla. Kun läheiseni epäonnistuu, muistutanko häntä ensimmäisenä siitä, millä tavalla epäonnistuminen on hänen vikansa vai kerronko, kuinka asiat järjestyvät ja kuinka kaikki välillä epäonnistuvat? Kun läheiseni on surullinen tai ärtynyt, kerronko, että nyt en jaksa mitään vinkumista vai kuuntelenko, kysynkö lisää ja pyrinkö osoittamaan ymmärrystä? Kun läheiseni on kipeä tai loukkaa itsensä, menenkö itse pois tolaltani tai suutun vai löytyykö minusta rauhallinen lohduttaja ja haavojen hoitaja? Entä sinusta?

Helppoahan tämä noin teoriassa on mutta käytännössä välillä vaikeaa.  Mitä väsyneempi itse on, sitä vaikeammaksi käy. Niin helposti, melkein kuin selkärangasta nousevat huulille sanat: ”Eikö äiti jo varoittanut…” ”Pitikö sinun…” ”Sanoinko minä äsken…” ”Kuka oli jättänyt…” Itse tunnustan joutuneeni tekemään rutkasti töitä sen eteen, ettei aina tarvitsisi löytyä syyllistä. Ei edes silloin, kun se saattaisi katsoa peilistä.

Ketkä kuuluvat tavassasi puhua itsellesi?

Lapsi ammentaa aineksia itsensä rohkaisemiseen ja lohduttamiseen vanhemmilta ja muilta aikuisilta saadusta palautteesta ja tuesta. Se, kuinka tänään puhun lapselleni elämän pienien kolhujen sattuessa, voi kantaa tai painaa häntä vielä aikuisenakin elämän suurissa ja pienissä kolhuissa. Aikuisen ihmisen sisäisessä puheessa, tavassa puhua itselle, kuuluu usein häntä lähellä olleiden ja olevien ihmisten ääniä. Kenen ääniä sinä sisäisessä puheessasi kuulet? Mitätöivän isän? Ankaran opettajan? Vai ymmärtävän isän ja rohkaisevan opettajan? Mitä ääniä haluaisit ehkä vaimentaa ja olla siirtämättä eteenpäin oman lapsesi sisäiseen puheeseen? Huonoja ketjuja voi katkaista vain niitä tiedostamalla.

Se, kuinka tänään puhun lapselleni elämän pienien kolhujen sattuessa, voi kantaa tai painaa häntä vielä aikuisenakin elämän suurissa ja pienissä kolhuissa.

Kantavat sanat tarjoavat lapselle aineksia kykyyn suhtautua myötätuntoisesti itseä kohtaan. Kun minä aikuisena ymmärrän lasta hädän hetkellä, hänkin voi oppia ymmärtämään omia vastoinkäymisiään ja epäonnistumisiaan sekä osoittamaan ystävällisyyttä ja lämpöä itseään kohtaan. Erityisesti äidiltä lapsena saatu tuki vaikuttaisi olevan tärkeää itsemyötätunnon kehittymisen kannalta.  Rohkaisua, lohdutusta ja ymmärrystä kokenut lapsi selviää aikuisena elämän kolhuissa ja stressin keskellä paremmin, koska hän osaa osoittaa itselleen ymmärrystä ja huolenpitoa. Yleensä hän pärjää myös ihmissuhteissa, koska häneltä löytyy ymmärrystä myös muille. Itsemyötätunto on yhteydessä kaikkinensa myös hyvään mielenterveyteen.

Kuuleeko joku sinunkin huutosi?

Kenelle kaikille sinulla riittää perheessäsi myötätuntoa? Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että sitä tulisi riittää kolmeen suuntaan: itselle, lapsille ja puolisolle. Millainen itsesi lohduttaja, rohkaisija ja tukija sinä olet? Entä puolisosi – silloinkin, kun jo lasten kanssa olet joutunut laittamaan kaikkesi peliin? Varsinkin pikkulapsiperheessä voidaan välillä sortua ajattelemaan niin, että aikuiset selviävät omillaan tai että tuen tulisi kulkea vain toiseen suuntaan. Keskinäinen tuki voi muuttua toisen väsymyksen ja stressin vähättelyksi tai niiden mitätöimiseksi omalla väsymyksellä ja stressillä. Samanaikaisesti toinen vanhempi tai molemmat voivat kokea syvää ristiriitaa nähdessään puolison hoivaavan lapsia mutta jääden itse vaille ymmärrystä ja lämpöä. Toki aikuisen tuleekin selvitä omillaan tiettyyn pisteeseen asti mutta ei loputtomiin. Myös aikuisen ihmisen elämässä, Tom Andersenia lainaten, on pohjimmiltaan kyse siitä, että joku kuulee minun huutoni. Odotatko toisen tukevan sinua yksipuolisesti vai oletko myös puolisosi tukena? Milloin viimeksi sinun hätäsi on kuultu? Milloin viimeksi olet kuullut puolisosi hädän?

Varsinkin pikkulapsiperheessä voidaan välillä sortua ajattelemaan niin, että aikuiset selviävät omillaan tai että tuen tulisi kulkea vain toiseen suuntaan.

Pienen lapsen tuen ja hoivan tarve voi herättää myös aikuisessa eloon omia sisäisiä kokemuksia siitä, miten hänestä on pidetty huolta ja millaista huolenpitoa vaille hän on jäänyt. Mitä sellaista ehkä odotat puolisoltasi, mitä jonkun muun olisi pitänyt kyetä sinulle tarjoamaan? Mitä toinen voi täyttää, mitä toinen ei voi koskaan täyttää? Myös näitä kysymyksiä voi olla hyvä pohtia omien lasten tarvitsevuuden äärellä.

Terveisin Piia Nurhonen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat