”Eronut. Surulinen. Lian paljon riita ja huutoa. Lian vähän raha. Ystävät lopusa.” Esikouluikäinen tyttäreni oli laatinut moisen listan ihmiselämän vaikeuksista taulukon muotoon. Hän leikki perheneuvojaa ja näytti ruksittavan taulukkoon analyysinsa asiakkaan ongelmasta. Kolmevuotias pikkusisko sai hoitaa asiakkaiden virkaa. Leikillä oli tietty kaava. Asiakas tuli nuorekkaan perheneuvojan tykö, istui ja alkoi puhua. Aika monen asiakkaan kohdalla perheneuvojan ruksi tuli kohtaan ”surulinen”, jonkun kohdalla hän tulkitsi ongelmaksi ”lian paljon riita ja huutoa”. Yleisin analyysi tilanteesta näytti kuitenkin olevan ”ystävät lopusa”.

Ainakin ajoittainen kokemus ”ystävät lopusa” on jotakin, mikä taitaa yhdistää kaikkia ihmisiä: Kokemus yksin jäämisestä, sivullisuudesta, ulkopuolella olemisesta, hylätyksi tulemisesta. Tai ainakin sen pelko, jopa kauhu. Me tarvitsemme toisiamme, sitä että saamme olla osa jotakin kokonaisuutta, rakkaita toisille. Sitä vaille jääminen on pelottavaa.

Kun vauva syntyy, hän etsii katsetta. Vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa on hänelle yhtä tärkeää kuin ravinto – ilman sitä hän vammautuu. Ja lopun ikäämme, eikö niin, me etsimme katsetta, kuulevaa korvaa, kohtaamista, yhteyttä, ymmärrystä, rakkautta.Ihmiselämän mieli on suhteessa. Kukaan meistä ei ole täydesti olemassa ilman suhdetta toiseen. Kokemus ”olen lopulta yksin maailmassa” voi tuntua musertavalta. Niin voi kokea toisten ihmisten joukossakin. Myös perheessä ja parisuhteessa.

Lopun ikäämme, eikö niin, me etsimme katsetta, kuulevaa korvaa, kohtaamista, yhteyttä, ymmärrystä, rakkautta.

Ei ole helppoa päästää tietoisuuteen omia surujaan ja pelkojaan, saati sisäistä yksinäisyyttään. Silti oman yksinäisyytensä kokemuksen tunnistaminen ja kuulostelu voi olla tärkeä asia. Sehän kertoo paljon ihmisenä olemisesta – paitsi itsestä myös toisesta. Kaipaan – ja sinäkin kaipaat. Se on ihmisen osa: ikuinen kaipuu yhteyteen. Se kaipuu kurottaa toista ihmistä kohti. Se tuuppii meitä toisiamme lähemmäs, pyytämään ja antamaan anteeksi, uskaltamaan kohti yhteyttä hylätyksi tulemisen uhallakin.

Tämä ikuinen nuorallatanssi yksinäisyyden ja yhteyden välillä, sen kipu ja kauneus, puhuttelee minua vuodesta toiseen niin omassa kuin toisten ihmisten elämässä. Olen ison perheen äiti ja avioliittoni täytti viime kesänä 20 vuotta. Koulutukseltani olen perhepsykoterapeutti, pari- ja seksuaaliterapeutti ja teologian tohtori. Työskentelen kirkkohallituksessa asiantuntijatehtävissä perheneuvonnan ja muiden perheasioiden tiimoilla. Ja mietin työkseni sitä, miten yhteys ihmisten välillä voisi vahvistua.

Leikki oli päättymässä. Pieni perheneuvoja antoi asiakkaalleen ohjeen. ”Älä ole surullinen vaan etsi kaveri. Joku toinenkin on varmaan yksin ja tulee iloiseksi jos te tapaatte. Vaikka ujostuttaa, kannattaa uskaltaa.”  Asiakas kohensi suurta lierihattuaan ja lähti iloisen näköisenä matkoihinsa.

Terveisin Heli, perheneuvoja

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Vaeltajatar
1/4 | 

Lasten suusta tulee monta totuutta. Ehkä joskus on vain parasta istua ja kuunnella heitä. 

Vierailija
2/4 | 

Tässä on nyt jana, jonka tässä päässä on kuumaa ja toisessa päässä kylmää. Asetu siihen kohti janaa, mikä on tämän päivän lämpötilasi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat