Taas tämä tunne, kuten usein tämän henkilön kanssa. Kun puhun asiaani, hän katselee minua kylmän arvioivasti, mittaillen, kriittisesti. Jatkan puhumista, mutta vatsaan tulee ontto tunne ja puheeni alkaa hieman takellella. ”Ei tämä ole mitään”, kerron itselleni. ”Varmaan kuvittelen vain”. Mutta ontto olo ei katoa. Ei tee mieli sanoa enempää. Vähän hävettääkin, vaikken oikein tiedä miksi. Tämän ihmisen peilissä näen itseni aika hölmönä. Kadun, että sanoin mitään.

Myöhemmin istun toisen ihmisen seurassa. Hän katselee ja kuuntelee minua ystävällisesti. Siitä katseesta luen ymmärrystä, hyväksyntää, arvostusta. Hänen katseensa edessä rentoudun. Uskallan tulla näkyväksi. Hänen peilistään näen, että olen ihana ja kiinnostava.

Millaisia katseita sinä saat osaksesi? Mittailevia, arvioivia, kriittisiä? Halveksuvia? Ankaria? Lempeitä? Kuka katsoo sinuun rakastavasti, hyväksyvästi?

Ihminen voi tulla kokonaiseksi vasta kun hän tulee nähdyksi. Ihminen voi tulla itsenään näkyväksi vasta, kun häntä katsotaan silmillä, jotka uskovat hänestä hyvää ja jotka tahtovat hänelle hyvää. Sellaisten katseitten alla voi löytää itsestään sen ainutkertaisen ihmisen, joka ytimessään on aina ollut, mutta jota on ehkä joutunut peittämään, pienentämään ja suojaamaan.

Millaisia katseita saat osaksesi? Kuka katsoo sinuun rakastavasti, hyväksyvästi?

Katseella on valtava voima. Meillä kaikilla on sen kautta paljon valtaa suhteessa toisiimme.

Katsomattomuuskin on vallankäyttöä. Kun en katso sinuun päinkään, ohitan ja torjun sinut. Osoitan, ettei sinulla ole minulle väliä. Katsetta odottava jää hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se voi olla hyvin yksinäinen kokemus. Eleettömyydessään katsomattomuus on valtava ele.

Parisuhteessa on aika tavallista käyttää katseen ja katsomattomuuden valtaa. Miten raskas tunnelma on kodissa, missä ei katsota toista kohti. Miten hyvältä tuntuu, kun kaiken loukkaavankin jälkeen toinen katsoo jälleen silmiin haluten löytää takaisin yhteyteen. Katse on portti. Päivittäinen kaunis katse kumppanin silmiin saattaa olla tärkein parisuhdeteko.

Lapsi osaa onneksi pyytää katsetta. ”Katso äiti!” ”Katso isä!” Kaunis, hyväksyvä katse on ravintoa lapsen sielulle ja ehkä tärkeintä, mitä hänelle voi antaa. Kunpa jaksaisin katsoa lasta silmiin silloinkin, kun hän ei sitä pyydä. Isompi lapsi tarvitsee katsetta ihan yhtä lailla kuin pienempi, vaikka ei sitä mitenkään ilmaisisi.

Erityisesti on opeteltavaa siinä, miten katselen ihmistä, joka ei ole suloisimmillaan. Kuka katsoo ystävällisesti huppariinsa tai meikkiensä taakse piiloutunutta, kiukkuista ja umpimielistä murrosikäistä? Joskus ajattelen, että 14-vuotias poikalapsi saattaa olla maailman yksinäisin olento. Kyllähän sen omasta kokemuksesta tietää: Epävarmana ja huonosti voivana tarvitsee kaunista, rohkaisevaa katsetta enemmän kuin koskaan muulloin.

Kuka katsoo ystävällisesti huppariinsa tai meikkiensä taakse piiloutunutta, kiukkuista ja umpimielistä murrosikäistä?

Ja senkin on väliä, miten katson tuntematonta. Katsomisen tavalla vaikutan ilmapiiriin ympärilläni. Ystävällinen katseeni voi olla yksinäisen ihmisen ainoa hyvä kontakti päivän aikana. Kun hymyilen papalle kassajonossa, saatan valaista hänen päivänsä.

 Lämpimin terveisin Heli, perheneuvoja

 

 

 
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija

Hyvä kirjoitus ja ihan totta! Katseella on valtava merkitys. Ja sen kyllä tuntee, jos joku katsoo kylmästi tai arvoisen ja toinen taas lämpimästi ja ystävällisesti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Kategoriat