Yhdessä erilaisena. Kuva: Katianna Ruuskanen

Kaipaamme läheisyyttä, jossa mitään ei tarvitsisi piilottaa, voisi tulla nähdyksi ja voisi nähdä toisen salatuimpaan asti. Silti niin usein päädymme suojautumaan ja varomaan paljastumista.  Miksi näin, onko vika tosiaan aina siinä, että olemme lähteneet väärän ihmisen kelkkaan?

Luottamusta vai köydenvetoa?

Haluaisimme virittää elämämme tärkeimmän suhteen luottamuksen varaan, mutta päädymme usein parisuhteessa vetämään köyttä siitä, kumman ehdoilla eletään.

Rakkaussuhde kasvaa ja kehittyy edestakaisessa vuorovaikutuksessa. Arkiset yritykset luoda yhteyttä, toisen tavoittamiset ja ohittamiset kutovat erisävyisiä lankoja kahden välille. Joskus yhteys löytyy, joskus ei. Näistä langoista muotoutuu elämän näköinen verkko, joka voi tarjota kannattelua vaikeina päivinä tai uhata pudottaa yksinäisyyteen pienimmästäkin virheestä.

Haluaisimme virittää elämämme tärkeimmän suhteen luottamuksen varaan, mutta päädymme usein parisuhteessa vetämään köyttä siitä, kumman ehdoilla eletään.

Rakastuminen on paluuta alkuun

Parisuhde on saattanut saada alkunsa salamana rakastumisesta tai se on kehkeytynyt vuosien hitaan tutustumisen kautta. Sillä hetkellä kun kahden välinen läheisyys määrittyy intiimiksi suhteeksi, jotain erityistä lähtee käyntiin: alamme sijoittaa toiseen aikaisempien rakkaussuhteiden kesken jääneitä vääntöjä. Ja näistä aikaisemmista suhteista ratkaisevin on se ensimmäinen: pienen lapsen rakkaussuhde hoitavaan aikuiseen, usein äitiin. Parisuhteessa elävöityy kaikki se, mitä olen vauvana äidin hoivassa kokenut!

Sieltä on lähtöisin se ihana kaipuu rakkaan iholle, aistillinen nautinto toisen lähellä, silmiin katsomisen ihanuus ja toiseen sulautumisen toive. 

Sieltä on lähtöisin se ihana kaipuu rakkaan iholle, aistillinen nautinto toisen lähellä, silmiin katsomisen ihanuus ja toiseen sulautumisen toive. Tähän ihanaan toiveeseen liittyy myös kerran koettua pelkoa ja pettymystä. Sainko silloin kerran irrottautua äidistä omalla tahdillani, tuntuiko läheisyys vankilalta vai loppuiko se liian varhain? 

Kadotanko itseni, jos haluan lähelle?

Nyt rakkaani sylissä läheisyys voi alkaa tuntua ahdistavalta tai se herättää hylkäämisen pelkoa. Toisille vähitellen valkeneva erillisyys on pettymys, toisille suuri helpotus. Omille ajatuksille on taas tilaa, mutta kuinka sietää toisen omia ajatuksia? Tämä on lähes jokaisen parisuhteen kynnyskysymys: voinko luottaa sellaiseen, mitä en pysty hallitsemaan?

Toisissa suhteissa tältä havainnolta suojaudutaan kuvitelmalla, että olemme turvassa, jos pysymme samanlaisina! Ennemmin tai myöhemmin jompikumpi tai molemmat alkavat voimaan huonosti, koska oma sisäinen maailma on täytynyt vaientaa yhteiseksi hyväksi.

Erilaisuuden ihanuus ja toisessa oleva salaisuus

Hyvällä onnella puolisot eivät ole jääneet pienenä liian yksin senkään jälkeen, kun äiti on hahmottunut erilliseksi itsestä. Silloin he voivat aikuisenakin sietää sitä, että toinen vastaa välillä toiveisiini ihan pöljästi, eli eri tavalla kun itse olisin vastannut. Hän haluaa eri asioita kuin minä eikä läheskään aina ymmärrä ajatuksiani ilman rautalankaa. Voin luottaa, että en jää yksin vaikka toinen onkin Toinen.

Sillä todellinen läheisyys on enemmän spontaania olemista kuin yhteisten pelisääntöjen opettelua. 

Vain silloin, kun toinen saa olla Toinen, on mahdollista kokea aitoa läheisyyttä, kahden välistä intiimiyttä ja iloa erilaisuudesta. Luottamuksen langat voivat alkaa kutoutumaan kuilujen yli. Sillä todellinen läheisyys on enemmän spontaania olemista kuin yhteisten pelisääntöjen opettelua. Se on enemmän vastaamista toiselle kuin reagoimista toiseen. Läheisyys on olemista sellainen kuin on tässä ja nyt, ei fantasiahahmona tai menneiden kokemusten heijastumana. Läheisyys on toisen vielä muototutumattoman ja ennalta arvaamattoman salaisuuden kunnioittamista ja siitä nauttimista.

Terveisin Anne Anttonen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Kategoriat