Domestikoitunut koti-isä menettää vaimonsa ”Hanskalle”. Koti-isä – Jon – rakastaa puhtaiden lakanoiden tuoksua, hoitaa lapset, ihailee vaimoansa Timmyä, harrastaa tämän kanssa mielestään intohimoista seksiä. Silti hän jää kakkoseksi. Hanskassa, hiihtoa harrastavassa hoikassa miehessä, ei ole mitään enempää kuin hänessä, mutta on silti.

Norjalaisen Geir Gulliksenin kirja Kertomus eräästä avioliitosta kertoo erään suhteen päättymisestä. Päähenkilö kertaa mielessään liittonsa eri vaiheita ja yrittää ymmärtää, miksei se kestänyt, vaikka kaikki näytti hyvältä. Mikä sai vaimon lähtemään Hanskan kanssa ensin harmittoman tuntuisille hiihtoretkille, sitten intiimimpään jakamiseen, lopulta irrottautumaan Jonista ja uuteen suhteeseen.

Mies ei tajunnut esineellistävänsä vaimoansa, katseillaan, halullaan ja kalullaan.

Luulen, ettei mies tajunnut esineellistävänsä vaimoansa, katseillaan, halullaan ja kalullaan. Kirjassa on huomattavan paljon seksiä. Seksi ei kuitenkaan ole kaunista, vaan ilmentää avioliiton patologisia puolia. Jon haluaa tai jopa pakottaa Timmyn fantasioimaan muista miehistä aktin aikana. Mies itse kuvittelee tämän olevan ilmausta suhteen avoimuudesta ja vapaudesta, mutta nainen kokee asian toisin: hänet välineellistetään puolisonsa ”pimeiden” puolien käyttöön, miehen epävarmuuksien ja pelkojen tyynnyttämiseen ja hyödyttömään työstämiseen.

Orgasmin jälkeen suhde ei muutukaan Jonin mielessä turvalliseksi, vaan sama näytelmä pitää toistaa. Seksi ei luo suhteessa läheisyyttä ja intiimiä yhteistä kokemista, vaan etäisyyttä ja vieraantumista.

Jonin tragedia on siinä, ettei hän pysty jakamaan herkkyyttään, sellaista puolta itsestään, johon Timmy voisi aidosti liittyä. Toisen jakamattoman ihailun ja intohimon kohteena oleminen imartelee aikansa, mutta lopulta se ahdistaa, jos ei ole muuta yhteistä kokemisen tasoa kuin fyysinen. Jos toinen ei asetu samalle tasolle katseensa kanssa, vaan silmäilee jostain alhaalta ei voi kokea olevansa tasapainoisessa suhteessa aikuisen ja vastuullisen ihmisen kanssa.

Pelkästään omien traumojen kautta ei synny jaettua todellisuutta, jos omia haavoitettuja puolia ei pysty tuomaan esille tavalla, jonka toinenkin voi ymmärtää. Yritykset kompensoida omaa kyvyttömyyttä olla paljaana toiselle, esittämällä täydellistä isää ja rakastajaa, yleensä epäonnistuvat. Nainen ei pysty kasvamaan ja tulemaan omaksi itsekseen miehen kanssa, joka on jäänyt kiinni omiin menneisyydestä nouseviin pelottaviin kuvitelmiin.

Hanska taas kykenee asettumaan miehenä Timmyn rinnalle, ei täydellisenä, mutta riittävänä. He pystyvät katsomaan elämässään samaan suuntaan ja kokemaan samanlaisen jaetun sisäisen maiseman, jossa tulee tunnistetuksi - Minäksi - sekä omissa ja että toisen silmissä.

Kirjan lopussa Jon alkaa aavistella, mistä kaikessa oli kysymys: ”Mutta minähän en ymmärtänyt yhtään mitään siitä mitä hänelle tapahtuu, edes sen kaiken jälkeen mitä olen itse sanonut ja kuvitellut. Luulin näkeväni hänen sisimpänsä, ja niin melkein luuli hänkin. Mutta kun hän tulee kotiin muuttuneena joksikin toiseksi ellei sitten vihdoinkin omaksi itsekseen, sitä en kykene näkemään. Hänen poskiaan on raapinut toisen miehen parransänki, mutta en pysty näkemään sitä.”

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Kategoriat