Kuva: Skeeze/ Pixabay

Kuvittele tilanne, että kuulisit sinulla olevan vain kuukauden elinaikaa jäljellä. Kenelle soittaisit ja kertoisit sen? Mitä sitten tekisit?

Miten viettäisit elämäsi viimeisen kuukauden? Mitä haluaisit vielä tehdä? Keiden kanssa haluaisit viettää aikaa?

Mitä haluaisit kertoa läheisillesi?

Millaiset hautajaiset toivoisit itsellesi?

Millaisia muistoja hautajaisissasi ehkä kerrottaisiin? Millaisia puheita sinusta pidettäisiin?

 

Tuntuu aika rankalta ajatella omaa kuolemaa. Tällainen mielikuvaharjoitus ei kuitenkaan ole kuoleman, vaan elämän harjoittelua. Se voi auttaa miettimään, mikä omassa elämässä on oikeasti todella tärkeää. Ja ketkä ovat lopulta kaikkein tärkeimpiä, rakkaimpia, läheisimpiä ihmisiä.

Oman kuoleman ajatteleminen ei ole kuoleman, vaan elämän harjoittelua

Elämän kokemista kuvataan joskus tiimalasin avulla. Kun tiimalasin kääntää, näyttää hiekka valuvan hyvin ohuena norona alempaan astiaan. Hiekan pinta ei juurikaan näytä laskevan – sitä on paljon, melkein määrättömästi. Se valuu hitaasti. Mutta sitten hiekasta onkin valunut jo puolet – ja nyt se tuntuu valuvan yhä nopeammin! Viimeiset hiekat hupenevat hirveällä vauhdilla, melkein kiihkeästi. Juuri äsken hiekkaa oli paljon jäljellä, mutta nythän ihan kohta se loppuukin!

Sitten kaikki on ohi.

Lapselle yksi tunti pitkästyneenä voi tuntua ikuisuudelta, puhumattakaan kokonaisesta vuodesta. Nuoruusvuosina tuntuu, että elämää on todella paljon jäljellä – oma keski-ikä, saati vanhuus, tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Mutta sitten vuodet käyvät lentämään. Elämä on lyhyt, vaikka saisi elää vanhaksi. Kuten Eeva Kilven runossa, vanhan naisen ja vanhan miehen silmänrei´istä oikeasti kurkkivat nuoren naisen ja nuoren miehen silmät. Ihminen persoonana ei muutu vuosien mittaan kovinkaan paljon, vaikka ulkomuodon perusteella niin voisi luulla.

Vanhan naisen ja vanhan miehen silmänrei´istä kurkkivat nuoren naisen ja nuoren miehen silmät.

On ajateltava kuolemaa ja elämänsä rajallisuutta, jotta tulisi tietoiseksi elämän arvosta ja siitä, mihin haluaa elämässään panostaa. Taju elämän rajallisuudesta ei tarkoita, että kannattaisi yrittää kokea vimmatusti kaikkea mahdollista tai suorittaa elämäänsä hampaat kireänä jatkuvasti "läsnä ollen". Kuka sellaista jaksaa? Ei elämä ole suoritus eikä sen arvo ole kokemusten tai elämysten määrässä. 

Oman elämän rajallisuuden kanssa voi olla ihan rauhassa: Elän nyt, tulen kuolemaan. Elämän aikana joutuu vähitellen luopumaan paljosta - viimeiseksi elämästä itsestään. Mitä johtopäätöksiä siis tästä rajallisuudesta teen? On hyvin surullista, jos vasta kuolinvuoteellaan tajuaa hukanneensa elämänsä päivät ja vuodet asioille, joilla ei ole itselle lopulta merkitystä.

Mikä siis on sinulle elämässäsi todella tärkeää? Mistä asioista ja keistä ihmisistäsi luopuisit viimeisenä? Mistä koet iloa? Mitä haluat ja tarvitset lisää elämääsi?

Millaisen elämän haluat elää? Millaisena toivot, että sinut muistetaan kuolemasi jälkeen?

Millaisen jäljen haluat jättää läheisiisi ja maailmaan?

Jokainen hetki on ainoa, sitä ei saa takaisin. Siitä näkökulmasta voi miettiä tätä kesääkin. Voisitko toteuttaa jonkun unelmasi? Kenelle voit kertoa tai osoittaa, että hän on sinulle tärkeä?

 

Lämmöllä, Heli Pruuki

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat