Kuva: Chad Madden

”Sinä olet ihana. Olet tosi minulle tosi rakas.” Tämänkaltaisia sanoja koetan muistaa sanoa lapsilleni. Sellaisia sanoja kaipaa jokainen lapsi. Sellaisia sanoja kaipaa myös jokainen aikuinen.

”Joo joo, tiedetään”, vastaa lapsi. Hymyilen salaa hänen vastaukselleen. Toivon, että hän muistaa sen myös tulevina vaikeina aikoinaan: on itsestään selvää, että hän on rakas ja tärkeä.

Sillä lapsuuden aikana rakentuu ihmisen sisäinen turvallisuus: käsitys siitä, onko maailma hyvä vai paha, vastaako kukaan minun itkuuni vai olenko yksin maailmassa. Olenko turvassa toisten ihmisten kanssa vai pitääkö minun pelätä ja olla varuillani? Olenko hyvä ja rakas, kelpaanko tällaisena, vai pitääkö minun jotenkin muuttua tai piilottaa itseäni?

Lapsuuden aikana rakentuu ihmisen sisäinen turvallisuus.

Sisäinen turvallisuus vaikuttaa koko elämään ja erityisesti ihmisen kykyyn olla suhteessa toiseen ihmiseen. Turvattoman ihmisen elämä on usein raskasta, kun syvästi kaipaa emotionaalista läheisyyttä toisen ihmisen kanssa, mutta samaan aikaan läheisyys herättää epävarman olon ja hylkäämisen kauhun. Jos lapsena ei ole kokenut olevansa ehdoitta ja itsestään selvästi rakastettu, on myöhemmin vaikeaa luottaa syvällä tasolla keneenkään.

Millaiset emotionaaliset eväät olet saanut lapsuudessasi? Kenelle olet ollut rakas ja tärkeä ilman ehtoja ja itsestään selvästi? Kuka on kertonut rakastavansa sinua? Moni on joutunut kasvamaan kovin vähäisellä tuella. Kaikilla vanhemmilla ei ole kykyä helliä lastaan sanoilla tai kosketuksilla. Joidenkin rakkaus on leivottu sisään pullaan, piilotettu ruoka-annoksiin tai muihin tekoihin. Sekin on oikeaa rakkautta. Mutta lisäksi jokainen tarvitsee hellää kosketusta, rakastavia sanoja ja syvän tason kokemusta: kelpaan ja olen rakas juuri itsenäni.

Kenelle olet ollut rakas ja tärkeä ilman ehtoja ja itsestään selvästi? Kuka on kertonut rakastavansa sinua?

Lapsi ottaa rakkauden sieltä, mistä sitä on saatavilla. Hyvin moni on oppinut jo varhain ansaitsemaan hyväksynnän ja rakkauden omilla teoillaan ja suorituksillaan. Moni on oppinut saavansa rakkautta vain olemalla kiltti. Sille on Suomessa pitkät juuret. Sotien aikana ja sen jälkeen kasvaneille kiltteys oli monessa suvussa ehdoton vaatimus. Tyttöjä jopa nimettiin toiveitten mukaisiksi. Niinpä nyt mummoikäiset kantavat nimiä Tyyne, Hilja, Rauha, Siviä…

Seuraava sukupolvi peri saman vaatimuksen. Pettymyksen, kiukun ja uhman ilmauksista saattoi seurata piiskaa, häpäisyä tai eristämistä – sellaiselle ei ollut tilaa eikä lupaa. Sen sijaan työtä ja ahkeruutta arvostettiin. Ihmiset oppivat pienestä pitäen hylkäämään omat tunteensa ja tarpeensa ja ansaitsemaan olemassaolonsa ja hyväksytyksi tulemisensa ahkeruudella, työnteolla, suorittamisella.

Moni omastakin sukupolvestamme sai lapsena hyväksyntää vain suoritusten, esimerkiksi hyvien koulutodistusten perusteella. Moni meistäkin suorittaa elämäänsä – opintoja, töitä, parisuhdetta, vanhemmuutta – ja näin koettaa ansaita olemassaoloaan, hyväksyntää ja rakkautta. Jotkut suorastaan sairastuvat vahvuuteen. He eivät salli itsensä väsyä vaan kuvittelevat, että heidän arvonsa on kiinni siitä, miten paljon he jaksavat tehdä asioita.

Liiallisessa vahvuudessa ei kuitenkaan ole kyse voimasta. Siinä on kyse sisäisestä turvattomuudesta. Vahvuuteen sairastunut ei usko olevansa rakastettu ilman, että hän jatkuvasti suorittaa asioita ja tyydyttää toisten tarpeita. Jos joku ei ole häneen tyytyväinen tai ei pidä hänestä, hän hätääntyy.

Liiallisessa vahvuudessa ei ole kyse voimasta. Siinä on kyse sisäisestä turvattomuudesta.

Kun on lapsena saanut hyväksyntää ja rakkautta vain tekojen kautta, on vaikeaa itsekään rakastaa itseään ilman suorituksia. Mutta sukupolvien ketjun voi katkaista tai ainakin sitä voi ohentaa. Voi opetella rakastamaan lapsiaan asettamatta rakkaudelle minkäänlaisia ehtoja. Ja ilmaisemaan sitä. Sanomaan: ”Olet minulle rakas, olet minulle tärkeä”. Ja: ”Ei haittaa, ettet onnistunut. Kenenkään ei tarvitse aina osata tai jaksaa.”

Voi opetella suhtautumaan myös itseensä myötätunnolla ja rakkaudella. Kysymään joka päivä itseltään: "Mitä minä tunnen? Mitä minä tarvitsen?" Voi opetella antamaan itselleen sitä, mitä oikeasti tarvitsee. Lopettamaan itsensä hylkäämisen.

Jokainen ihminen tarvitsee toista ihmistä. Mutta turvattomalta tai vahvuuteen sairastuneelta vaatii suurta rohkeutta tarvita toisia. Sitäkin kuitenkin kannattaa opetella. Kannattaa jakaa jotakin sisäisestä todellisuudestaan ja omasta tarvitsevuudestaan toisen ihmisen kanssa. Voi olla, että maailma ei kaadukaan, vaikka itse ei jaksa sitä kannatella.

Aito yhteys toisen ihmisen kanssa on mahdollinen vasta kun kummallakin on lupa olla kokonainen: vahva ja heikko, tarvitseva ja tarvittu. Silloin myös aito rakkaus on mahdollista. Ei tarvitsekaan suorittaa enää mitään.

 


Lämmöllä, Heli Pruuki

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Omassa elämässä olen huomannut , että monelle eläkkeelle jäävälle tämä on ongelma . Kukaan ei enää tarvitse minua . On vaikeaa hyväksyä , että voin olla silti rakastettu , vaikka en olekaan enää ’ hyödyllinen ’ yhteiskunnassa. Iäkkäänä tuota asennetta on varmasti vaikea muuttaa . Olla rakastettu juuri tällaisena kuin olen

Heli Pruuki
Liittynyt8.1.2018

Totta! Tämä on varmasti osa vaikeutta, jonka moni kokee jäädessään eläkkeelle. On niin tottunut olemaan hyödyksi, ettei elämällä tunnu olevan enää oikein tarkoitusta, jos kukaan ei "tarvitsekaan". Mutta tarvitsemista on niin monenlaista. Eläkkeellä voisi olla aikaa tarvita ja olla tarvittu syvällä kohtaamisen tasolla. Jos on vaikka omaa perhettä, lapsenlapsia, voi antaa heille aikaansa ja tulla syvemmällä tasolla tärkeäksi toiselle kuin ehkä koskaan ennen on "ehtinyt". Voi jakaa rakkautta, joka ei aseta ehtoja ja auttaa sitä kautta ohentamaan sukupolvien ketjua tekojen kautta hyväksytyksi tulemisesta.

Samalla työelämästä luopumisen vaikeudessa on kyse muustakin. Ottaa aikansa surra sitä, minkä menettää. Kyllä sille surulle on oikeus.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat