Kirjoitukset avainsanalla arki

Vaikeat tunteet on helpompi kestää kun niistä puhuu.Kuva: Pixabay

Luin Helsingin Sanomista jutun äitiyttään katuvista naisista. Tutkimusta olivat tehneet Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Armi Mustosmäki ja projektitutkija Tiina Sihto Vauva.fi keskustelun pohjalta. Katuvien äitien tunteet nousivat odotusten ja todellisuuden ristiriidasta: äitiys ei tehnyt onnelliseksi eikä ollut tyydyttävää, vaan vaati paljon uhrauksia ja luopumista. Äitiys ei ollut tullut osaksi omaa identiteettiä, vaan kaipuu elämään ennen lapsia sai aikaan katumuksen lasten hankkimisesta. Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää, vain katumuksen ja kaipuun entiseen.

Syvää katumista lasten hankinnasta ja kaipuuta elämään ennen lapsia pidettiin kuitenkin niin hankalina ja sopimattomina tunteina, että niistä ei ollut mahdollista puhua kenellekään: kumppani ei  ymmärtäisi tai ei ollut mahdollista puhua niin, ettei lapsi  kuulisi, eikä terapiakaan auttanut, ei muuttanut tai parantanut tunnetta.

Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää.

Minun on helppo ymmärtää nuo kaksi ensimmäistä puhumisen estettä: Varmasti kaikki kumppanit eivät kestäisikään toisen vanhemman katumusta ja siihen liittyviä pettymyksen, syyllisyyden ja monien muiden sopimattomaksi koettujen tunteiden syöveriä. Vaikka toisaalta ehkä juuri kumppani voisi oikein hyvin tavoittaa katumuksen: onhan se totta, että monista omista tarpeistaan lapsen myötä joutuu luopumaan. Mutta yleensä luopumisen seurauksena vanhemmuus kuitenkin palkitsee uskomattoman ihanilla tavoilla. Katuvat äidit eivät tätä kokemusta tavoittaneet: heille entinen elämä ilman lapsia oli miellyttävämpää ja oma identiteetti kokonaisempi. Pelko siitä, että oma kumppanikaan ei voisi tätä ymmärtää, sai heidät vaikenemaan.

Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen.

Se taas, että lapsi kuulisi äidin katuvan lapsensa saamista on ehdottoman huono vaihtoehto. Omissa elämänvaiheissaan yksi ja toinen ihmislapsi miettii oman olemassaolonsa oikeutusta, en siihen toivoisi kenellekään enää oikeita muistikuvia siitä, että äiti on toivonut lapsensa olemattomaksi. 

Mutta väitettä, että terapiakaan ei auttaisi, en purematta niele. Vaikeiden tunteiden kanssa huonoin vaihtoehto on piilottaa ja salata niitä. Tai olla kuin niitä ei olisikaan, yrittää kieltää niiden käsittely itseltäänkin. Ei toimi. Minulle terapia tarkoittaa kaikkien tunteiden ja erityisesti hankalien tunteiden löytämistä, sanoittamista, luvalliseksi tekemistä, jakamista ja lopulta sietämistä. Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen. Katuva äiti joutuu joka tapauksessa elämään katumuksensa ja kaipuunsa kanssa. Mutta kun jakaa tunteensa vastaanottavan terapeutin tai ymmärtävän kumppanin tai ystävän kanssa, voi elää tunteidensa kanssa paremmin.

Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa.

Katuvat äidit kokivat myös kulttuurin ja yhteiskunnan asettavan paineita äitiydelleen: ihanneäiti leipoo, laittaa kotia, leikkii, on ylipäätään koko ajan intensiivisesti läsnä. Näin lapsen uskotaan saavan parhaat lähtökohdat ja resurssit tulevaisuutta varten, hyvään elämään. Ja tätä äitiyttään katuvat kuitenkin pitivät tärkeänä velvollisuutenaan. Äitiydessä pitää onnistua vaikka näytellen. Yleensä näytellyt tunteet eivät vakuuta ja piilotetut tunteet tulevat kuitenkin jossakin läpi: eleissä ja muissa ei-sanallisissa viesteissä. Lapsen kannalta on kuitenkin parempi, että katuva äiti puhuu katumuksestaan ja pettymyksestään jollekin eikä yritä piilottaa ja olla niin kuin ei katuisikaan. Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa, vaikka katumuksen ja pettymyksen tunteet jylläisivätkin hoivaajan mielessä. Tunteiden sietäminen vain yksinkertaisesti helpottuu, kun niitä käsittelee vastaanottavan ihmisen kanssa.

Puhu siis, katuva äiti. Itsesi ja lapsesi vuoksi.

Terveisin, Mari Kinnunen  

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: pixabay.com

Nelivuotias roikkuu jaloissa, kaksivuotias huutaa apua vessaan ja eskarilainen kyselee, milloin askarrellaan lumihiutaleita. Helpompi olisi jäädä kotiin, ajattelee Hani. Samalla Jusa ojentaa hänelle kassin: "Alahan mennä. Me katsotaan, mitä täällä tehdään." Kun auto starttaa, katoavat vilkuttajat keittiön ikkunasta.

Lasten harmi tuli joskus kuin liima hänen päälleen.

Salilla kuntopyörää polkiessaan Hani alkaa miettiä lähtemistä. Miten helposti siitä tulee moniulotteinen taistelu muillekin kuin jo valmiiksi kaipaaville lapsille. Yksi osa siitä on hänen sisällään, kun hän tietää tarvitsevansa hetken itselleen ja samaan aikaan syyllistyy lähdöstään. Lasten harmi tulee joskus kuin liima hänen päälleen.

Muistaahan hän sen itsekin. Erityisesti mummon vierailut olivat hänelle tähtihetkiä. Mummo jaksoi kuunnella hänen juttujaan ja ihmetellä kaikkea, mitä hän oli oppinut. Kun mummo sitten lähti kotiin, maailma muuttui tavallisen tylsäksi ja hän kiukkuiseksi. Jossain vaiheessa mummo alkoi antaa tuliaisensa vasta lähtiessään ja silloin tuntui kuin oosa häntä olisi jäänyt.

Hania hymyilyttää sekä mummon kekseliäisyys että hänen oma sinnikkyytensä. Jälkimmäinen näkyi hyvin murrosiässä. Silloin oli tosi hankala lähteä kavereiden luota kotiin vaikka olisi jo oikeastaan tahtonutkin. Ihan kuin olisi pelottanut, että hänen lähdettyään toisilla alkaisi jokin erityisen kiva, josta jäisi pois. Tästä lähtemisen taistelusta saivat kotiintuloaikoja valvoneet vanhemmat kyllä osansa. 

"Mä tykkään susta niin että halkeen" laulaa Juha Tapio sopivasti soittolistalla. Siitähän se lähtemisen kipu tulee. On niin paljon hyvää, ettei siitä halua jäädä hetkeksikään paitsi. Tästä kappaleesta he olivat Jusan kanssa puhuneet edellisenä iltana. Pakkasviikot ja flunssakierre olivat vetäneet Hanin tiukalle, häntä oli tarvittu tavallista tiiviimmin, ja taistelut asioiden hoitamisista, lähtemisistä ja aikatauluista olivat välillä levinneet myös heidän välilleen. Jusa sen keskustelun oli aloittanut: "Tykkään susta edelleen mutta joskus pelkään, että halkeet yrittämiseen. Voitaisko enemmän jakaa näitä asioita? Minäkin haluan olla mukana. Minusta tuntuu, ettet usko minun pärjäävän. Joskus työnnät minua pois ja haluat tehdä kaiken itse." 

Haljeta voi myös siihen, jos ei päästä höyryä välillä pois, ajatteli Hani, jos kaksi ihmistä käy sisällä omaa taisteluaan kertomatta niistä toiselle. Lähtemisen taistelun jälkeen on muuten ihana luottaa siihen, että on odotettu.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onko teidän perheessä kaikilla kädet kiinni kännyköissä? Kuva: Pixabay.

Nykyajan vanhempien yhteinen haaste on säännöstellä sähköisessa todellisuudessa elämistä.

Ruutuajoista puhuminen tuntuu välillä hurskastelulta, koska puhelimet ovat kasvaneet kiinni lasten ja aikuisten käsiin.

Olin Ikeassa syömässä. Naapuripöydässä oli äiti neljän lapsensa kanssa. Jokaisella oli kännykkä kädessään. He söivät, juttelivat ja näyttelivät puhelimiltaan juttuja toisilleen. Yhdessäolo näytti hauskalta. Erityisesti äidin lempeä ja stressitön olemus puhutteli minua. 

Oho, voiko noinkin olla tyytyväinen elämäänsä, pohdin hämmästyneenä.

 

Ehdoton ihannekuva

Joskus luomme mielessämme ihannekuvan omasta perhe-elämästämme. Sellaisesta kuin Sinkkosen viisaissa ohjeissa tai kavereiden idyllisissä somepäivityksissä. 

Sitten oma väsymys tai keinottomuus sotkee kauniin kuvan.

Tuska lisääntyy, jos kumppani ottaa liian rennosti. Hän antaa lisää peliaikaa, ei komenna lapsia tai marssii itse ruokapöytään kännykän kanssa.

Yksinäisyys vyöryy päälle. Ei tästä meidän arjesta tule mitään. Mikään ei pysy hallinnassa ja saan ehdottomuudellani kaikki muut pahalle päälle.

 

Toiveet ja todellisuus 

Jos toiveet ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan, elämä on yhtä pettymystä.

Ei ole järkeä yrittää tehdä omasta perheestä jotain, mitä se ei ole. Joskus meidän ammattilaisten tekstejä lukiessa tulee olo, että eihän kukaan pysty ylittämään rimaa. Huippuvalmennus sopii joillekin, mutta useimmat meistä ovat tavallisia penkkiurheilijoita.

Perheillä on erilaisia vahvuuksia. Toiset ovat säntillisiä ja järjestelmällisiä. Toisissa perheissä voimavarana on kyky hyvään vuorovaikutukseen kaaoksenkin keskellä.

 

Pieni hyvä alku

Ehkä on tehokkaampaa lisätä sitä, mikä toimii, kuin yrittää karsia kaikkea huonoa pois. Jos keskityn arjessa vain rikkaruohojen kitkemiseen (kännykkä pois, siivoa sotkut, älä pelaa, lopeta riehuminen, huppu pois päästä), negatiivinen vuorovaikutus kukoistaa. Mitä jos pistäisin enemmän energiaa nupuillaan olevien  kukkien hoitamiseen?

Mitä ovat ne kukkaset, pikkuruiset taimet, joita näet teidän arjessa? Ne eivät ehkä hyppää silmille kuten epäkohdat. Mutta kun katsot tarkkaan, voit nähdä pieniä hyviä alkuja. Mitä sinä haluat kasvattaa lisää?

Mietin vielä äitiä ja lapsia ruokailemassa kännyköineen. Heidän kauttaan annan itselleni muutaman ohjeen tulevaan vuoteen:

  • Suhtaudun asioihin ensisijaisesti rennosti ja lempeästi - myös perheenjäseneen, jonka kädessä on kännykkä.
  • Kestän paremmin keskeneräisyyttä, sitä etten täytä kasvatusoppaiden valioluokkaa.
  • Kiinnitän katseeni siihen, mikä on hyvää.
     

Kännykkäterkuin,

Anja Nwose

Kommentit (4)

Nalle poh
1/4 | 

Kyllä minä haluan silti pitää kiinni siitä että ruokapöydässä pidetään kännykät pois ja tämä on ehdoton vaatimus. Mielestäni olisi äärimmäisen ahdistavaa jos silloinkin kaikilla olisi puhelimet kädessä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Millaiset äidit sinussa keskustelevat? Myyttinen äiti tarvitsee viisasta äitiä. Kuva: Katianna Ruuskanen

Tahtoisin niin olla täydellinen äiti, oikea äitimyytti, joka omistaa elämänsä lastensa hyvinvoinnille! Sellainen, joka silittelee, kuuntelee ja ymmärtää lapsiaan pienestäkin eleestä. Äiti, joka on aina lohduttamassa, kun lapset joutuvat pettymään, ja osaa rohkaista, kun he ovat epävarmoja.

Äiti, joka on aina lohduttamassa, kun lapset joutuvat pettymään

Haluan olla äiti, joka tarjoaa lapsilleen terveellistä ruokaa säännöllisin väliajoin. Kunkin päivän tärkeät kuulumiset jaetaan yhdessä herkullisen aterian äärellä. Äidin laittama ruoka maistuu kaikille ja lapset vievät kiitollisina astiat oma-aloitteisesti tiskikoneeseen.

Tahdon olla äiti, jonka lapset ovat ystävällisiä toisilleen ja kavereilleen. He oppivat tämän äidiltään, joka ei koskaan hermostu eikä ole kärsimätön, vaan huomioi aina jokaisen lapsen toiveet ja tarpeet ja muovautuu niiden mukaan.

Täydelliset äidit ja täydelliset lapset eivät ole totta

Lasteni suureksi onneksi en ole tuollainen. Eikä heidänkään tarvitse tuollaisia olla. Täydelliset äidit ja täydelliset lapset eivät ole totta. Siksi he jäävät liian yksin.

Rakkaus ei mahdu kasvamaan hyvääkään tarkoittavien vaatimusten viidakossa. Liian suuret vaatimukset tuottavat kestämätöntä huonommuuden tunnetta, vertailua ja kilpailua. Toisille näytetään parasta puolta ja samalla pelätään paljastumista. Voisiko kukaan rakastaa minua, jos tuntisi minut tällaisenaan?

Voisiko kukaan rakastaa minua, jos tuntisi minut tällaisenaan?

Myyttinen äiti mielessäni on hyvä suunnannäyttäjä. Hän tarvitsee kuitenkin rinnalleen viisaan äidin. Viisas äiti on lempeä ja myötätuntoinen, myös itseään kohtaan. Joskus hän epäonnistuu ja yrittää uudelleen. Toisinaan hän sietää ja antaa olla. Aiemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka äidin riittämättömyys on lapselle tärkeää.

Viisas äiti päästää irti ja antaa rakkaudelle tilaa kukkia

Viisas äiti päästää irti ja antaa rakkaudelle tilaa kukkia. Ehkä muistat sen hetken, kun lapsesi hymy sai sinut unohtamaan kaiken sen, mikä oli kesken ja raskasta? Tai sen, mitä teidän välillänne joskus syntyi, kun istahditte alas ilman suunnitelmia ja tavoitteita?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat