Kirjoitukset avainsanalla arki

Erotiikka tarvitsee aikuista erillisyyttä. Kuva Pixabay.

Jouduin työhuoneessani yhtenä päivänä erityisen perusteellisesti miettimään parisuhteeseen kuuluvan huolenpidon ja toisaalta toisen aikuisuuden läpi tunkeutumisen eroa. Milloin kyseessä on huomaavaisuus tai ystävällinen teko ja milloin toisen  vanhemmaksi ryhtyminen. Näiden erottaminen on jokaisessa parisuhteessa oikeasti tärkeää!

Parisuhteessa erityistä muihin ystävyyssuhteisiin verrattuna on seksuaalinen ulottuvuus. Useimmilla pareilla on sopimus, että seksiä harrastetaan vain keskenään, me kaksi. Eroottisen jännitteen säilyminen on molempien vastuulla. Eroottisessa suhteessa kumpikaan ei ole toisen vanhempi, joka huoltaa, katsoo perään ja vastaa kaikesta. Erotiikka ja sitä kautta seksi saa voimansa erillisyydestä, omana itsenään olemisesta

On jokaisen parin oma asia, kuinka yhteiseksi elämän perusasiat muuttuvat.

Omalle vastuulle aikuisena kuuluu aikuisen elämän perusasioista huolehtiminen: mitä päälleni puen, mitä syön, mistä saan rahat elämiseeni, miten hoidan terveyttäni, kuinka siivoan ja pesen pyykit, kuinka käytän vapaa-aikani tai kenen kanssa harrastan seksiä. Yksinelävälle tämä on itsestäänselvyys, mutta parisuhteessa asiat alkavat usein muuttua. Yhteistyötä toki on hyvä olla vaikkapa ruoka- ja pyykkihuollossa, mutta on haitallista, jos pääsee unohtumaan, että vastuu kuuluu molemmille. Myös lapsiperheissä. Kotityöt ovat perheen aikuisten töitä, joita he yhdessä opettavat myös lapsilleen.

Varsinainen vastuu omasta elämästä säilyy aina ihmisellä itsellään.

On jokaisen parin oma asia, kuinka yhteiseksi elämän perusasiat muuttuvat: onko yhteiset rahat, syömmekö samaa ruokaa, kuinka siivous järjestetään jne. mutta nämä ovat sopimuksia. Varsinainen vastuu omasta elämästä säilyy aina ihmisellä itsellään. Tätä sanotaan myös terveeksi erillisyydeksi.

En tietenkään vastusta ystävällisiä tekoja tai huolenpitoa parisuhteessa, mutta aika ajoin parisuhteessa on syytä pysähtyä tarkastelemaan arjen käytänteitä, jo senkin takia, että elämä on rajallista ja yllättävää. Entä jos sitä kumppania ei olisikaan siinä vierellä? Osaisinko yhä hoitaa oman elämäni perusasiat? Maksaa laskut, laittaa ruuat, ostaa vaatteet, huoltaa auton, varata lasten neuvolat? Tai onko niin, että osaisin tuon kaiken liiankin hyvin, mihin oikeastaan tarvitsen sitä toista? Onko kumppani hävinnyt oman ylihuolehtivaisuuteni alle? 

Eroottisessa suhteessa kumpikaan ei ole toisen vanhempi, joka huoltaa, katsoo perään ja vastaa kaikesta.

 Jos parisuhteessa alkaa hämärtyä se tosiasia, että molemmat yhä edelleen vastaavat omasta elämästään, katoaa myös eroottinen vetovoima. Ei vanhempansa kanssa halua rakastella. Mutta oma kumppani voi niissä kotiverkkareissaankin silmänräpäyksessä muuttua haluttavaksi, kun tietoisuuteen tulee muistikuvia siitä, että hän onkin minusta erillinen, sellainen jonka kanssa yhdessä voi leikkiä aikuisten leikkejä.

Huolenpitoa, mutta ei vanhemmuutta kumppania kohtaan toivottaen,  Mari Kinnunen     

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teini tarvitsee vanhempiaan, vaikka viestittää aivan muuta. Kuva: Sini Rantakari

Teini toivoo, että aikuiset jättäisivät hänet rauhaan. Hän saa uskoa, että ilman ärsyttäviä neuvoja, sääntöjä ja velvollisuuksia, eli aikuisia, elämä olisi silkkaa nautintoa. Onnellinen teini voi unelmoida aikuisten katoamisesta turvallisesti, ilman että niin tapahtuu.

1. Huomaa teinin kutsut kontaktiin

Teinin käytöstä on helppo tulkita väärin. Hän tarvitsee vanhempiaan, vaikka viestittää aivan muuta. Teinin viha, halveksunta ja välinpitämättömyys eivät ole yhtä selkeitä kutsuja läheisyyteen kuin pienen lapsen itku, nauru ja syliin kiipeäminen. Joku voi loukkaantua teinin tunteista tai sanoista. Joku voi luulla, että teini kuuluu jättää rauhaan, yksin aikuistumaan.

2. Älä loukkaannu, vaikka teini ottaa etäisyyttä

Todellisuudessa teini ei itsekään tiedä, mitä hän vanhemmalta tarvitsee ja milloin. Vanhemman kannattaa tarjota läsnäoloa, kiinnostusta ja kuuntelua teinille niin runsaasti, että teini voi rauhassa kohauttaa olkaansa suurimmalle osalle vanhemman tarjouksista.

On elinehto, että teinillä on joku, jolle voi kohauttaa olkaa. Joku, joka kestää sen. Vanhemman tehtävä ei ole loukkaantua tai hylätä, vaan näyttää, että teini on rakastettu. Hylkääminen ja itsenäistyminen ovat teinin tehtäviä.

3. Suostu välillä teinin ehtoihin

Teinin tarpeisiin vastaaminen vaatii nöyryyttä. Pikkulapselle vanhemman syli ja leikkiseura kelpaavat yleensä, kun vanhemmat niitä tarjoavat. Teini ei taivu enää vanhemman aikatauluihin. Hänellä on omat menot, tahto ja mieltymykset, joita pitää kunnioittaa. Hänen kanssaan pitää neuvotella ja sopia niin kuin isojen ihmisten kesken tehdään.

4. Anna aikaa

Ystäväni jäi työelämästä kotiäidiksi lastensa tullessa teini-ikään. Hän haluaa olla lastensa tavoitettavissa nyt, kun he vielä asuvat kotona. Hän ajattelee, että nyt tarjottu aika ja käydyt keskustelut vaikuttavat nuorten valintoihin ja menestykseen ihmissuhteissa ja työelämässä koko loppuelämän ajan.

Vaikka useimmat eivät jättäydy työelämästä teinin vuoksi, voisiko teinin huomioida omassa ja perheen ajankäytössä? Millaisissa olosuhteissa kohtaamisen hetket teillä syntyvät? Vaikka nuori teknisesti osaisi itse herätä, peseytyä ja ruokkia itsensä, hän tarvitsee edelleen vanhempaa, joka on läsnä ja kiinnostunut.

5. Ihmettele ja ihastele

Vanhempi on samalla tavalla uuden edessä teinin syntyessä kuin hän oli vauvan syntyessä. Lapsen tarpeisiin vastaaminen voi tuntua raskaalta. Yöunet voivat kärsiä. Syöminen voi herättää huolta. Aina ei selviä, mistä itku johtuu.

Ja taas saa olla ihmettelemässä ja ihastelemassa: Millainen lapseni on? Mistä hän on kiinnostunut? Mistä hän ei pidä? Mitä samaa ja erilaista meissä on? Millaiseksi hän mahtaa kasvaa?

Terveisin,

Sini Rantakari

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Näetkö ruuhkan keskellä rakkauden? Kuva: Sini Rantakari

Kunpa voisin pysäyttää ajan juuri tähän. Saan rakkautta enemmän kuin olen osannut unelmoidakaan. Kotonani asuvat ihmiset, joita eniten haluan rakastaa.

Me olemme toisillemme tärkeitä ja siksi kosketamme toisiamme syvältä

Joka päivä saan juuri minulle tarkoitettuja hymyjä ja itkuja, kysymyksiä ja vastaväitteitä. Päivittäin saan ruokkia ja koskettaa, muistuttaa ja lohduttaa. Me olemme toisillemme tärkeitä ja siksi kosketamme toisiamme syvältä.

Kaikkea sanomaani ja tekemääni kyseenalaistetaan. ”Miksi teit pahaa ruokaa?” ” Miksi lelut pitää kerätä?” ”Miksi minä en voi, kun kaikki kaverit voivat?” Lapset huolehtivat, etten jämähdä paikoilleni. He haastavat miettimään elämän keskeisiä kysymyksiä yhä uudelleen. ”Äiti, oletko kotona, kun palaan?”

Tällainen runsaus ei ole kevyttä eikä helppoa, mutta se on vastavuoroista

Kotonani opetellaan elämän tärkeimpiä asioita: lähellä ja etäällä olemista, toisen huomioimista, omien tarpeiden puolustamista sekä anteeksipyytämistä ja -antamista. Tällainen runsaus ei ole kevyttä eikä helppoa, mutta se on vastavuoroista. Tässä perheessä en pärjää yksin, eikä minun tarvitsekaan.

Tässä perheessä en pärjää yksin, eikä minun tarvitsekaan

Me saamme tarvita toisiamme. Yksinäisenä voin ehdottaa yhteistä lukuhetkeä tai ulkoilua. Kiireessä saan usein apua. Kun on tylsää, voimme yhdessä ihmetellä, kuinka tylsää se onkaan. Silloinkin kun en ajatellut tarvitsevani mitään, syliin kiipeävä pieni tai sohvalle rojahtava iso lämmittävät päästä varpaisiin asti.

Kaikessa en onneksi ehdi auttamaan. On mahtavaa nähdä, kuinka toinen osaa itse. Kuinka itse valitut vaatteet on puettu jo päälle. Kuinka harrastaja tietää minua paremmin, mitkä varusteet pelireissulle tarvitsee. Kuinka kakku on jo uunissa.

Syliin kiipeävä pieni tai sohvalle rojahtava iso lämmittävät päästä varpaisiin asti

Kelloja ja kalentereita en pysty pysäyttämään, mutta itseni voin. Voin pysähtyä tärkeisiin kohtaamisiin. Voin ottaa vastaan sen rakkauden, mitä minulle annetaan, ja antaa sen vaikuttaa. Voin antaa vähemmän tärkeiden asioiden lipua ohi. Voin istua rauhassa keskellä rakkaudesta ruuhkaisia vuosia.

Terveisin,

Sini Rantakari

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joskus on puhuttava siitä, mistä haluaisi olla hiljaa. Kuva: Katianna Ruuskanen

”Kyllä nukkua pitää saada. Käykää vaikka vuorotellen kavereiden luona nukkumassa.” Olin ottanut neuvolassa puheeksi perheemme aikuisten jaksamisen. Järkevä neuvo osui jaksamisen alla olevaan kipuuni: ei meillä ollut sellaisia ystäviä, joiden luo olisi voinut mennä nukkumaan. Sen tajuaminen hiljensi hetkessä: olin epäonnistunut luomaan läheisiä ihmissuhteita.

Tosiasioisen tajuamisen lisäksi mielessä ja vatsan pohjassa häivähti yksinäisyyden häpeä.

Olimme muuttaneet nuorina aikuisina ja tuoreena parina uudelle paikkakunnalle, tehneet työtä ja saaneet pian lapsia. Meillä oli tuttuja, juttuseuraa leikkikentällä. Oli myös ystäväksi tullut lapsenvahti tosi tärkeisiin tilanteisiin. Ne ihmiset, joille olisi voinut tarjoutua nukkumaan olivat maantieteellisesti laajalla, vähintään sadan kilometrin päässä. Kun turvaverkko on kaukana, se tuntuu yksin jäämiseltä. Tosiasioiden tajuamisen lisäksi mielessä ja vatsan pohjassa häivähti yksinäisyyden häpeä.

Yksinäisyyttä joskus kokeneelle siihen liittyy tunnekuormaa ja selviytymiskeinoja. Ulkopuolelle jäänyt vetäytyy, ettei tulisi pahemmin torjutuksi. Reipas itse selviytyjä ja keinojen keksijä nostaa helposti rimaa yhä korkeammalle, kun ei luota saavansa apua. Nämä usein lapsuudesta nousevat mallit aktivoituvat huomaamatta ja ympärille kasvaa muuri, koska voi näyttää pärjäävältä, kun tarvitsisi apua. Yksinäisyys on kuin itselleen kuoria kasvattava maatuska-nukke: sen alle jää toinen hahmo ja sitä yrittää pitää koossa uudella kuorella.

Vanhemman yksinäisyys voi laajentua koskemaan koko perhettä. Se on luonnollista, koska lapsiperhe elää symbioottista me-aikaa vuorokauden ympäri. Kun isoveli viedään esikouluun, kaksi nuorempaa otetaan mukaan. Jos taapero itkee korvakipua, myös vilkas nelivuotias on mukana lääkärissä ja apteekissa. ”Me” olemme silloin yksikkö, joka saa apua tai ei. Aikuinen  kavahtaa myös pelkoa, että lapset joutuisivat ottamaan liian suuren vastuun. Yksikön kaksi aikuista ei mitenkään voi aina olla yhdessä jakamassa arkea. Silloin toinen voi helposti kokea jäävänsä kantamaan yksin suuremman vastuun.

Vanhemman yksinäisyys voi laajentua koskemaan koko perhettä.

Perheen syntyessä on tavallista, että  parisuhteen alun ihastuttava me-aika on lähellä. Vaikka lapsen odottaminen ja syntyminen on voinut lisätä läheisyyttä ja sitoutumista, ei kahdenkeskisyyden muuttumista voi ennakoida. Pettymys voi purkautua tunteeseen, että jäin tässäkin suhteessa yksin. 

Yksinäisyys on tuhoisaa milloin ja kenelle tahansa. Vaikka puhumme enemmän lasten, nuorten ja vanhusten yksinäisyydesta, voi keskellä perhe-elämää kaivata ystäviä, perheen ulkopuolisia kontakteja tai jäädä vaille puolison tukkea. Tätä ei huma ulkoapäin. Eihän kukaan tiedä, mitä tarvitsen, ellen kerro sitä. Puhuminen on avain yhteyteen ja se kannattaa ottaa käyttöön.

Saamani ohje lääkäriltä nukkumiseen oli hyvä vaikka se ei toiminut meillä. Jouduimme etsimään tietämme itse. Samalla tulimme aktiivisiksi toisiin päin. Tosin särömme ja vaikeutemmekin näkyivät enemmän - inhimillisyytemme vuoksi me tarvitsemme apua ja yhteyttä. Muutaman näkökulman olen löytänyt matkaltamme lähemmäs toisia:

  1. Mihin voin arjessa pyytää apua? Ja keneltä? Arkea voi pilkkoa pienempiin osiin ja miettiä pieniä helpotuksia. Työkaverin perheestä saattaa löytyä lastenhoidosta kiinnostunut teini, naapurista hätäapu koiran ulkoilutukseen, lasten kavereiden vanhempien kanssa voi sopia yhteistyöstä.
  2.  Miten hoidan yhteyttä puolisoon? Puhu, miten voit itse, ja kuuntele toista. Miettikää yhdessä, mitä haluatte. Jos keskusteluista tulee helposti kilpailu, kummalla on rankempaa, etsikää keskusteluun apua.
  3. Ole ymmärtäväinen itsellesi. Puhu niistä asioista, joista ensin haluaisit vaieta. Yllättäen voit löytää myös yhteyttä.

Puhuminen on avain yhteyteen ja sitä kannattaa käyttää

Kerran olin lasten kanssa uimarannalla, lepäsin penkillä ja katsoin upeaa maisemaa. Puolituttu vanhempi nainen kysyi, saako liittyä seuraan vai halusinko olla yksin. Juttelimme lämpimässä kesäillassa tovin. Lähtiessään hän sanoi: ”Kiitos, kun sain katsoa lapsia.” Minulle se oli ollut kahden aikuisen hetki.

yhteyttä edelleen etsien perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat