Kirjoitukset avainsanalla erovanhemmuus

Katianna Ruuskanen

Ei pidä luulla, että eron jälkeen pystyt peittämään lapseltasi kiukkusi ja vihaisuutesi exääsi kohtaan. Tunnetasolla lapset ovat usein meitä aikuisia paljon viisaampia ja herkempiä. Vuosia sitten nuoreni kertoi innoissaan, että oli saanut isältään uudet kengät ja takin. Sisälläni kiehui, koska ristiriitamme exäni kanssa liittyivät rahaan. Yritin hallita ilmeeni ja sanoin mielestäni hillitysti, että sehän kivaa. Murrosikäiseni kasvot synkistyivät. Miksi sä oot koko ajan niin vihainen isälle, hän huutaa, ymmärrätsä miltä se musta tuntuu!

Miksi sä oot koko ajan niin vihainen isälle?

Lapsen ei tarvitse ymmärtää, eikä olla osallinen siitä, että vanhempi on katkera exälleen. Usein lapsi ei halua edes kuulla vanhempansa yrityksiä selittää, miksi hän on vihainen tai tuomitseva lapsen toista vanhempaa kohtaan. Lapsen yksi suurimpia toiveita on, että hänen vanhempansa eläisivät sovussa. Ovatpa he sitten yhdessä tai eronneita. Kukaan ei saisi kieltää, eikä yrittää estää lapsen rakkautta molempia vanhempiaan kohtaan.     

Eroprosessissa erilaisilla tunteilla on oma paikkansa ja tilansa. Mutta joskus tunne saattaa jäädä päälle ja sitä on hankala pysäyttää. Olen kuullut useamman kuin yhden ihmisen suusta, että kiukku on koettu voiman lähteenä. Suuttumus pitää liikkeessä. Mutta onko se ollut vaivan arvoista? Jos vihaisuudesta on muodostunut eron jälkeen elämisen sisältö, voi olla pelottavaa ajatella, että jos tästä luovun, mitä saan tilalle. Riitely on ollut ehkä enää ainoa keino pitää yllä jonkinlaista tunneyhteyttä siihen ihmiseen, jonka kanssa olen jakanut elämääni ja saanut yhteiset lapsemme.

Mihin kaikkeen muuhun voisin käyttää energiaani?

On ajan hukkaa tuhlata energiaa exään. On turhauttavaa riidellä yksityiskohdista, märehtiä toisen epäoikeudenmukaisuutta, syyttää ja olla jatkuvassa puolustusvalmiudessa. Se ei ole kenenkään etu. Ei minun, eikä lapsien. Ei yhteisen aina olemassa olevan vanhemmuuden. Se myös lukitsee ihmisen menneeseen ja parisuhteeseen, jota ei enää ole. Siksi on uskallettava päästää irti.

Mihin kaikkeen muuhun voisin käyttää energiani? Omaan jaksamiseeni ja hyvinvointiini,  uuteen elämääni, minulle hyvää tekeviin ihmissuhteisiin ja tietysti arkisiin, mutta niin tärkeisiin hetkiin lasteni kanssa.

 

Lämpimästi perheneuvoja Saija Falck

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katianna Ruuskanen

Säilytä vanhemmuutesi. Olen läpikotaisin muodotonta uupumusta. Avioero on kuluttanut jaksamistani. Nousen sängystä vaikka väkisin. Pääni on yhtä mustaa aukkoa. Aamiaispöydässä murrosikäinen huutaa koko lyhyen elämänsä voimalla: "Mä vihaan sua. Nyt mulla ei oo enää perhettä." Kerään vanhemmuuteni rippeet ja otan vastaan nuoreni tunteiden tulvan. Tähän on kyettävä. Tiedän kyllä. Myöhään illalla hän hiipii viereeni nukkumaan. Kädestä saan ottaa kiinni, mutta en halata.

Säilytä vanhemmuutesi. Toinen heistä jo siivilleen noussut, ei tule yökylään viikkoihin, ei kuukausiin. Tarvitsen aikaa, hän sanoo, tekee liian kipeää. Syyllisyys ja ikävä sekoittuu hiljaisiin autioihin päiviin. Minä suren kaikkea tätä, jota ei voi menneeksi muuttaa. En niinkään itseni vaan lasteni takia. Minun valintani, ei heidän. Niinpä odotan, vaikka välillä pelkään menettäneeni hänet. Oman särkyni keskellä ymmärrän että aika parantaa haavat ja tuo meitä koko ajan lähemmäs toisiamme. Annettu ja vastaanotettu rakkaus välillämme ei lakkaa olemasta.

Säilytä vanhemmuutesi. Esikoinen muuttaa kauemmas parin sadan kilometrin päähän. Siellä olen onnellisempi, hän kertoo silmät malttamattomasta innostuksesta leiskuen. Parin viikon päästä tytär soittaa: "Äiti, mulla on ikävä sua. Tähän uuteen onkin vähän vaikea tottua. Milloin sä tuut käymään?". Hänen onnensa on minunkin onneni. Silti minussa asuu ikuinen huoli. Se on toisinaan levollisen ja luottavaisen hiljaa. Mutta välillä se pitää sisälläni niin kovaa meteliä, että en erota lapsieni selkeää ääntä. En voi olla avuksi, jos en kuule. En voi olla tukena, jos en luota. En voi rauhoitella, jos en usko.

Olet aina minun lapseni, aikuisenakin.

Säilytä vanhemmuutesi. Yhteisellä brunssilla nauru kaikuu aikuisten lasteni huulilla. Juttelemme elämää laidasta laitaan. Vieläkin halaan heitä ja otan kainaloon. Sanoitan heille sen, minkä itse olen äidiltäni kuullut. Olet aina minun lapseni, aikuisenakin. Vanhemman kipu on se, että ei voi elää vaikeita kohtia lastensa puolesta. Turvaverkkona saan olla, mutta irti on päästettävä. Kannateltava ja kannustettava lentämään. Olet niin kaunis. Elämä on sinun ikiomasi. Äitinäsi haluan kunnioittaa sitä.

Lämpimin Terveisin perheneuvoja Saija

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat