Kirjoitukset avainsanalla toivo

Jokaisen erilaisuus ja samanlaisuus, yhtä aikaa totta. Kuva: Sini Rantakari

Mitä tapahtuu, kun samassa kylässä asuu, tekee työtä, käy koulua ja viettää vapaa-aikaa ihmisiä lähes sadasta eri maasta?

Please read in English below the Finnish text

Yhteisten käytöstapojen, kulttuurin, perinteiden, uskonnon ja jopa kielen puuttuessa voisi luulla väärinkäsitysten ja ristiriitojen olevan arkipäivää. Mutta ei. Juuri tällaisessa kylässä olen elänyt yhden elämäni antoisimmista vuosista.

Olimme englantilaiskylän ainoa suomalaisperhe. Olin hyvin tietoinen heikoista small talk -taidoistani. Pelkäsin, että joudun keskustelemaan koko vuoden turhanpäiväisyyksistä saadakseni edes joitain sosiaalisia kontakteja. Pelkäsin, etten saisi yhtään ystävää.

Pelkäsin, etten saisi yhtään ystävää

Jo muuttopäivänämme naapurit tulivat ovella tutustumaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Kadulla monet tervehtivät. Lapsia kouluun viedessäni ja harrastuksissa kuulumisiani kysyttiin monia kertoja päivittäin. Small talk, jonka olin pelännyt olevan minulle raskasta suorittamista, kannatteli minua päivästä toiseen.

Tässä kylässä erilaisuus ei ollut este, vaan silta toisen luo. Kun kukaan ei kuvitellutkaan tietävänsä toisesta mitään, oli luontevaa kysyä enemmän ja tutustua syvemmin. Kiinnostus toisen taustaa, tapoja ja arvoja kohtaan oli vilpitöntä, ilman samankaltaisuuden löytämisen painetta.

Tässä kylässä erilaisuus ei ollut este, vaan silta toisen luo

Jokaisen ainutlaatuisuutta ei tyydytty vain sietämään, vaan kaikkia rohkaistiin tuomaan omaa erilaisuuttaan esille. Kylässä järjestettiin lukuisia juhlia, työpajoja ja lounaskutsuja, joissa pääsimme nauttimaan toistemme lahjakkuudesta.

Meidän samanlaisuutemme paljastui, kun puolisoni joutui yllättäen sairaalaan. Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme. Pyytämättä saimme kyydityksiä sairaalaan, valmista ruokaa kotiovelle, rukousta ja paljon myötätuntoista kuuntelua. Tulin syvältä hoidetuksi.

Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme

Ehkä meidän samanlaisuutemme olikin läsnä koko ajan, alusta alkaen. Me kaikki tässä kylässä kaipasimme yhteyttä. Täällä yhteys ei perustunutkaan oletettuun samanlaisuuteen, vaan erilaisuuteen. Mutta eivätkö ne aina ole molemmat yhtä totta, samanlaisuus ja erilaisuus?

Maailma, jonka joka puolella on tällaisia ihmisiä, on hyvä paikka elää

Suomeen palattuamme olen osannut luottaa rupattelun kannattelevaan voimaan. Ystäväperheen kriisissä en jäänyt odottamaan avunpyyntöä, sillä tiesin, että he tarvitsevat läsnäoloa ja ruokaa. Vuosi tuossa kylässä vahvisti minut esiin pelkojeni takaa. Maailma, jonka joka puolella on tällaisia ihmisiä, on hyvä paikka elää.

Näin rasismin vastaisena päivänä ajattelen, että en tahdo enää vain sietää erilaisuutta. Tahdon säilyttää kiinnostukseni erilaisuutta kohtaan ja juhlia sitä aina tilaisuuden tullen, niin kuin kylän koulussa tehdään!

Terveisin,

Sini Rantakari

PS. Tällaista juhlaa voit maistaa katsomalla alla olevan videon koulun vuosittaisesta muotinäytöksestä.

 

What happens when there are people from almost hundred nationalities living and working in one small village?

Lack of common culture, tradition, religion and even language could easily be a source of daily misunderstandings and conflicts. Actually, this is the kind of village in which I have lived one of the best years of my life.

This is the kind of village in which I have lived one of the best years of my life

We were the only Finnish family around. I was quite conscious of my poor skills in having a small talk. I was afraid of being left alone without friends for the whole year because of not being able to talk according to the international social rules.

The day we moved in our neighbours came to our door to welcome us. Many people in the village greeted us. Furthermore, every time I took children to school I was asked how I was. I had never experienced such a caring atmosphere created by small talk. We Finns have a lot to learn.

I had never experienced such a caring atmosphere created by small talk

Being unique and different from others was not stopping people but helping them in communicating and making friends. It was very natural to ask more and get closer, when you really didn’t know anything about the other . There was no pressure of being similar to each other, but only sincere interest to get to know and to learn more.

Diversity was not only tolerated, but also celebrated. Everybody was encouraged to introduce their culture and show their talents in numerous get-together-parties and workshops.

Diversity was not only tolerated, but also celebrated

My husband had an accident and was hospitalized. Then I realized how similar we all are in the end. Everybody knew exactly what we needed. Without even asking we were taken to the hospital, ready meal was brought to our door, we were prayed for and listened with compassion. I was deeply touched by all the care.

Then I realized how similar we all are in the end. Everybody knew exactly what we needed.

Perhaps we were quite similar from the beginning after all? We all wanted to get connected, be accepted and make friends. This time the communion was not based on assumed similarity, but diversity. But aren’t both always there, sameness and difference?

After returning to Finland I have continued believing in the loving power of chatting. I have helped our friends in crisis without asking, because I know that they need comfort and food. The year in the village transformed my fears into self-confidence and admiration. The Earth having this kind of people all around makes it a wonderful place to live.

The Earth having this kind of people all around makes it a wonderful place to live

It is International Day for the Elimination of Racial Discrimination today. I don’t want to tolerate diversity anymore. Instead I want to keep on being interested in diversity and celebrate it like they do in the village school! You can have a taste of celebrating diversity by watching this video of the annual fashion show of the school below.

Best wishes,

Sini Rantakari

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millaiset äidit sinussa keskustelevat? Myyttinen äiti tarvitsee viisasta äitiä. Kuva: Katianna Ruuskanen

Tahtoisin niin olla täydellinen äiti, oikea äitimyytti, joka omistaa elämänsä lastensa hyvinvoinnille! Sellainen, joka silittelee, kuuntelee ja ymmärtää lapsiaan pienestäkin eleestä. Äiti, joka on aina lohduttamassa, kun lapset joutuvat pettymään, ja osaa rohkaista, kun he ovat epävarmoja.

Äiti, joka on aina lohduttamassa, kun lapset joutuvat pettymään

Haluan olla äiti, joka tarjoaa lapsilleen terveellistä ruokaa säännöllisin väliajoin. Kunkin päivän tärkeät kuulumiset jaetaan yhdessä herkullisen aterian äärellä. Äidin laittama ruoka maistuu kaikille ja lapset vievät kiitollisina astiat oma-aloitteisesti tiskikoneeseen.

Tahdon olla äiti, jonka lapset ovat ystävällisiä toisilleen ja kavereilleen. He oppivat tämän äidiltään, joka ei koskaan hermostu eikä ole kärsimätön, vaan huomioi aina jokaisen lapsen toiveet ja tarpeet ja muovautuu niiden mukaan.

Täydelliset äidit ja täydelliset lapset eivät ole totta

Lasteni suureksi onneksi en ole tuollainen. Eikä heidänkään tarvitse tuollaisia olla. Täydelliset äidit ja täydelliset lapset eivät ole totta. Siksi he jäävät liian yksin.

Rakkaus ei mahdu kasvamaan hyvääkään tarkoittavien vaatimusten viidakossa. Liian suuret vaatimukset tuottavat kestämätöntä huonommuuden tunnetta, vertailua ja kilpailua. Toisille näytetään parasta puolta ja samalla pelätään paljastumista. Voisiko kukaan rakastaa minua, jos tuntisi minut tällaisenaan?

Voisiko kukaan rakastaa minua, jos tuntisi minut tällaisenaan?

Myyttinen äiti mielessäni on hyvä suunnannäyttäjä. Hän tarvitsee kuitenkin rinnalleen viisaan äidin. Viisas äiti on lempeä ja myötätuntoinen, myös itseään kohtaan. Joskus hän epäonnistuu ja yrittää uudelleen. Toisinaan hän sietää ja antaa olla. Aiemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka äidin riittämättömyys on lapselle tärkeää.

Viisas äiti päästää irti ja antaa rakkaudelle tilaa kukkia

Viisas äiti päästää irti ja antaa rakkaudelle tilaa kukkia. Ehkä muistat sen hetken, kun lapsesi hymy sai sinut unohtamaan kaiken sen, mikä oli kesken ja raskasta? Tai sen, mitä teidän välillänne joskus syntyi, kun istahditte alas ilman suunnitelmia ja tavoitteita?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rakkaus tekee ehjäksi. Kuva: Hannu Valkama

 

Kun parikymppisenä aloitin parisuhteen, minulla oli omat odotukseni ja käsitykseni hyvästä yhteisestä elämästä. En tainnut uhrata montakaan ajatusta sille, että toisella saattaisi olla erilaisia odotuksia. Olihan minulla suuren elämänkokemukseni pohjalta selkeä visio siitä, mitä tarvittaisiin. Mahdoin olla melkoinen päsmäri. Ei olisi helppoa elää parisuhteessa silloisen minäni kanssa - jos nyt tämän nykyisenkään. 

Hänen pitäisi olla vastaus tarpeisiisi, jotka odottavat täyttymistään, lääke elämän kaikkiin kolhuihin.

Onneksi suhteeseen valittu  kumppani on aina lähtökohtaisesti erilainen kuin itse olet. Alun symbioottisessa rakastumisen huumassa sukelletaan yhtä sulautuneeseen ja pehmeään olotilaan kuin vauvana vanhempien sylissä. Heidän tehtävänsä oli silloin olla lapselleen kaikki, mitä tämä tarvitsi. Rakastumisvaiheessa kumppaniin kohdistuu sama odotus, halu olla hänen universuminsa aurinko, hänen elämänsä keskipiste. Hänen pitäisi olla vastaus tarpeisiisi, jotka odottavat täyttymistään, lääke elämän kaikkiin kolhuihin.

Parisuhteesta onkin avuksi moneen:

1) Parisuhde on kehitysmahdollisuus. Minuuden perusrakenteet ovat muotoutuneet elämäsi ensimmäisinä vuosina ja kypsyneet sekä kehittyneet murrosiässä. Läheisessä suhteessa toisen kanssa saat uuden mahdollisuuden. Voit hioa särmiäsi ja opetella käsittelemään tunteitasi. Persoonallisuuden kasvu ei lopu koskaan. Kaikki ihmissuhteet tarjoavat kasvumahdollisuuksia, mutta pitkä parisuhde on kasvualustana parhaasta päästä. Suhteen edetessä alkaa vääjäämättä valjeta, että sinä et olekaan ainoa, jolla on odotuksia. Toisellakin on tarpeensa ja toiveensa sinua kohtaan. Entä, jos alkaa vaikuttaa siltä, että kumppanin haasteet ovat liian suuria? Milloin hälytyskellojen pitäisi soida?

 Ihminen, joka ei kerro ainoastaan onnistumisistaan, vaan myös vaikeuksistaan ja siitä, mitä on niiden kautta oppinut, herättää luottamusta.

Yksiselitteistä vastausta ei ole olemassa, mutta tärkeänä suuntaviivana voidaan pitää itsereflektiokykyä eli sitä, että kumpikin teistä kykenee katsomaan itseään peilistä ja arvioimaan itseänsä ja toimintaansa realistisesti. Ihminen, joka ei kerro ainoastaan onnistumisistaan, vaan myös vaikeuksistaan ja siitä, mitä on niiden kautta oppinut, herättää luottamusta. Kiiltokuvansileä täydellisyys herättää epäilyksiä. Jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se harvoin on totta. 

2)  Kasvun mahdollistaa vastavuoroisuus. Kun kaksi rakastunutta hupsahtaa maan pinnalle pinkistä pilvestään,  heidän haasteenaan on oppia sekä antamaan että  vastaanottamaan rakkautta. Vastavuoroisuutta ei mitata millin tarkkuudella. Välillä toinen on vetovuorossa ja kannattelee toista. Se kuuluu rakkauteen, kunhan vuorot vaihtelevat. Jatkuva, yksipuolinen vastuun kantaminen elämän eri osa-alueista muuttaa parisuhteen hoitosuhteeksi. Vastavuoroisessa suhteessa pinkit pilvenhattaratkaan eivät katoa, vaan niille voidaan hypähtää uudelleen tankkaamaan yhteyden ja erityisyyden kokemusta.

3) Suhteessa eläminen lisää itsetuntemusta

Sinun rakkautesi voi korjata kumppanisi kipeitä kohtia. Hänen rakkautensa tekee samaa sinulle. Kun tunnette toistenne herkät kohdat, voitte oppia ymmärtämään toisianne syvemmin. Ymmärryksen lisääntyessä anteeksiantaminen toiselle ja itselle tulee mahdolliseksi. Suhteella on tilaa kehittyä ja kukoistaa.

Kasvukauden jatkuessa

Päivi Stelin-Valkama

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Katianna Ruuskanen.

#metoo on yksi parhaista jutuista, mitä sosiaalinen media on saanut aikaan. Seksuaaliseen häirintään, hyväksikäyttöön ja väkivaltaan liittyy aivan liikaa hiljaisuutta. Siksi väkivallan kierre jatkuu yhteisöissä, perheissä, parisuhteissa. Moni hyväksikäytetty on kuvitellut, ettei kenellekään muulle ole käynyt näin keljusti. Niin minäkin luulin.

Lauantaina luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen juttua turkulaisessa koulussa tapahtuneista hyväksikäytöistä. Inhotti ja ällötti. Silti tuntui tärkeältä, että vanhat vääryydet tulevat ilmi. Asiat muuttuvat vain siten, että aukaisemme suumme. Sunnuntaina seurasin televisiosta jumalanpalvelusta. Juontajana toiminut pappi liittyi hänkin omalla kokemuksellaan #metoo -kampanjaan. Katsoin papin levollista olemusta ja mietin, että juuri tätä viestiä tarvitaan: rikkirepineistä kokemuksista on mahdollista eheytyä.

Rikkirepineistä kokemuksista on mahdollista eheytyä. 

Oma traumaattinen kokemukseni on 29 vuoden takaa. Olen monesti ihmetellyt, miten selvisin tapahtuneesta. Ei silloin tajuttu tarjota psykoterapiaa, sitä olen saanut myöhemmin.

Mietin pitkään, onko mitään järkeä kertoa tapahtuneesta nyt. Meillähän on toimintakulttuuri, etteivät ammattilaiset kerro omasta taustastaan. On tärkeää, että apua hakeva ei joudu kannattelemaan auttajaa, etteivät roolit mene sekaisin.

Meissä psykoterapeuteissa on monia, joita on satutettu. Kun on saanut apua omaan vaikeaan polkuunsa, voi liikkua toisten rinnalla kivikkoisillakin teillä. Olen iloinen, että auttamiskulttuuri on muuttumassa ylhäältäpäin annetuista diagnooseista aitoon kohtaamiseen. Vuorovaikutuksen laatu on tutkimustenkin mukaan psykoterapian parantavin tekijä.

Oleellista oli se, etten jäänyt asian kanssa yksin.

Omassa teinivuosien toipumisessani oli oleellista, etten jäänyt asian kanssa yksin. Läheiset ottivat kertomukseni tosissaan, asettuivat puolustamaan minua vahvasti. He eivät vaienneet. Väärintekijä sai rangaistuksen. Näin, miten kokemukseni liikutti ja satutti aikuisia, jotka välittivät minusta. Oli tärkeää, että puhuin tapahtuneesta yhä uudelleen sukulaisten ja ystävien kanssa.

Olen kantanut häpeää minulle tehdystä väkivallasta.

Asiaa ei aikanaan taputeltu hiljaisuuteen. Olen tehnyt sen myöhemmin itse, ajatellut, ettei tästä kannata mainita. Olen kantanut jännällä tavalla häpeää minulle tehdystä väkivallasta. Näin käy yllättävän usein. Päätin omalta osaltani lopettaa vaikenemisen kulttuurin nyt.

 

Toiveikkain terkuin,

Anja Nwose

Kommentit (2)

Ulla
1/2 | 

Hienoa Anja! Jakamalla oman kokemuksen, selviytymistarinansa ja vaikka senkin hetken, kun vasta on yrittämässä nousta ylös, auttaa muitakin pääsemään irti häpeästä, joka saattaa olla niin musertava, että estää käsittelemästä itse kokemusta ja siihen liittyviä tunteita yms.
On upeaa, että Sinua kuunneltiin lapsena ja myös, että itse kunnioitat itseäsi niin paljon, että hait apua asian käsittelyyn terapiassa.
Kiitos selviytymistarinasi jakamisesta ja rakkaudellista myöhästynyttä Naistenpäivää!

Anja Nwose
Liittynyt4.1.2018

Kiitos palautteesta! Häpeä tosiaan voi olla musertavaa. Kokemusten jakaminen ja sitä kautta syntyvä yhteys ovat häpeän vastavoima. Mietin, että kirjoitukseni otsikko olisi voinut olla puhumalla häpeä, jota kannat voi kääntyä voimaksi. Rakkaudellisia päiviä myös Sinulle!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat