Kirjoitukset avainsanalla toivo

Millaiset äidit sinussa keskustelevat? Myyttinen äiti tarvitsee viisasta äitiä. Kuva: Katianna Ruuskanen

Tahtoisin niin olla täydellinen äiti, oikea äitimyytti, joka omistaa elämänsä lastensa hyvinvoinnille! Sellainen, joka silittelee, kuuntelee ja ymmärtää lapsiaan pienestäkin eleestä. Äiti, joka on aina lohduttamassa, kun lapset joutuvat pettymään, ja osaa rohkaista, kun he ovat epävarmoja.

Äiti, joka on aina lohduttamassa, kun lapset joutuvat pettymään

Haluan olla äiti, joka tarjoaa lapsilleen terveellistä ruokaa säännöllisin väliajoin. Kunkin päivän tärkeät kuulumiset jaetaan yhdessä herkullisen aterian äärellä. Äidin laittama ruoka maistuu kaikille ja lapset vievät kiitollisina astiat oma-aloitteisesti tiskikoneeseen.

Tahdon olla äiti, jonka lapset ovat ystävällisiä toisilleen ja kavereilleen. He oppivat tämän äidiltään, joka ei koskaan hermostu eikä ole kärsimätön, vaan huomioi aina jokaisen lapsen toiveet ja tarpeet ja muovautuu niiden mukaan.

Täydelliset äidit ja täydelliset lapset eivät ole totta

Lasteni suureksi onneksi en ole tuollainen. Eikä heidänkään tarvitse tuollaisia olla. Täydelliset äidit ja täydelliset lapset eivät ole totta. Siksi he jäävät liian yksin.

Rakkaus ei mahdu kasvamaan hyvääkään tarkoittavien vaatimusten viidakossa. Liian suuret vaatimukset tuottavat kestämätöntä huonommuuden tunnetta, vertailua ja kilpailua. Toisille näytetään parasta puolta ja samalla pelätään paljastumista. Voisiko kukaan rakastaa minua, jos tuntisi minut tällaisenaan?

Voisiko kukaan rakastaa minua, jos tuntisi minut tällaisenaan?

Myyttinen äiti mielessäni on hyvä suunnannäyttäjä. Hän tarvitsee kuitenkin rinnalleen viisaan äidin. Viisas äiti on lempeä ja myötätuntoinen, myös itseään kohtaan. Joskus hän epäonnistuu ja yrittää uudelleen. Toisinaan hän sietää ja antaa olla. Aiemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka äidin riittämättömyys on lapselle tärkeää.

Viisas äiti päästää irti ja antaa rakkaudelle tilaa kukkia

Viisas äiti päästää irti ja antaa rakkaudelle tilaa kukkia. Ehkä muistat sen hetken, kun lapsesi hymy sai sinut unohtamaan kaiken sen, mikä oli kesken ja raskasta? Tai sen, mitä teidän välillänne joskus syntyi, kun istahditte alas ilman suunnitelmia ja tavoitteita?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaus tekee ehjäksi. Kuva: Hannu Valkama

 

Kun parikymppisenä aloitin parisuhteen, minulla oli omat odotukseni ja käsitykseni hyvästä yhteisestä elämästä. En tainnut uhrata montakaan ajatusta sille, että toisella saattaisi olla erilaisia odotuksia. Olihan minulla suuren elämänkokemukseni pohjalta selkeä visio siitä, mitä tarvittaisiin. Mahdoin olla melkoinen päsmäri. Ei olisi helppoa elää parisuhteessa silloisen minäni kanssa - jos nyt tämän nykyisenkään. 

Hänen pitäisi olla vastaus tarpeisiisi, jotka odottavat täyttymistään, lääke elämän kaikkiin kolhuihin.

Onneksi suhteeseen valittu  kumppani on aina lähtökohtaisesti erilainen kuin itse olet. Alun symbioottisessa rakastumisen huumassa sukelletaan yhtä sulautuneeseen ja pehmeään olotilaan kuin vauvana vanhempien sylissä. Heidän tehtävänsä oli silloin olla lapselleen kaikki, mitä tämä tarvitsi. Rakastumisvaiheessa kumppaniin kohdistuu sama odotus, halu olla hänen universuminsa aurinko, hänen elämänsä keskipiste. Hänen pitäisi olla vastaus tarpeisiisi, jotka odottavat täyttymistään, lääke elämän kaikkiin kolhuihin.

Parisuhteesta onkin avuksi moneen:

1) Parisuhde on kehitysmahdollisuus. Minuuden perusrakenteet ovat muotoutuneet elämäsi ensimmäisinä vuosina ja kypsyneet sekä kehittyneet murrosiässä. Läheisessä suhteessa toisen kanssa saat uuden mahdollisuuden. Voit hioa särmiäsi ja opetella käsittelemään tunteitasi. Persoonallisuuden kasvu ei lopu koskaan. Kaikki ihmissuhteet tarjoavat kasvumahdollisuuksia, mutta pitkä parisuhde on kasvualustana parhaasta päästä. Suhteen edetessä alkaa vääjäämättä valjeta, että sinä et olekaan ainoa, jolla on odotuksia. Toisellakin on tarpeensa ja toiveensa sinua kohtaan. Entä, jos alkaa vaikuttaa siltä, että kumppanin haasteet ovat liian suuria? Milloin hälytyskellojen pitäisi soida?

 Ihminen, joka ei kerro ainoastaan onnistumisistaan, vaan myös vaikeuksistaan ja siitä, mitä on niiden kautta oppinut, herättää luottamusta.

Yksiselitteistä vastausta ei ole olemassa, mutta tärkeänä suuntaviivana voidaan pitää itsereflektiokykyä eli sitä, että kumpikin teistä kykenee katsomaan itseään peilistä ja arvioimaan itseänsä ja toimintaansa realistisesti. Ihminen, joka ei kerro ainoastaan onnistumisistaan, vaan myös vaikeuksistaan ja siitä, mitä on niiden kautta oppinut, herättää luottamusta. Kiiltokuvansileä täydellisyys herättää epäilyksiä. Jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se harvoin on totta. 

2)  Kasvun mahdollistaa vastavuoroisuus. Kun kaksi rakastunutta hupsahtaa maan pinnalle pinkistä pilvestään,  heidän haasteenaan on oppia sekä antamaan että  vastaanottamaan rakkautta. Vastavuoroisuutta ei mitata millin tarkkuudella. Välillä toinen on vetovuorossa ja kannattelee toista. Se kuuluu rakkauteen, kunhan vuorot vaihtelevat. Jatkuva, yksipuolinen vastuun kantaminen elämän eri osa-alueista muuttaa parisuhteen hoitosuhteeksi. Vastavuoroisessa suhteessa pinkit pilvenhattaratkaan eivät katoa, vaan niille voidaan hypähtää uudelleen tankkaamaan yhteyden ja erityisyyden kokemusta.

3) Suhteessa eläminen lisää itsetuntemusta

Sinun rakkautesi voi korjata kumppanisi kipeitä kohtia. Hänen rakkautensa tekee samaa sinulle. Kun tunnette toistenne herkät kohdat, voitte oppia ymmärtämään toisianne syvemmin. Ymmärryksen lisääntyessä anteeksiantaminen toiselle ja itselle tulee mahdolliseksi. Suhteella on tilaa kehittyä ja kukoistaa.

Kasvukauden jatkuessa

Päivi Stelin-Valkama

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Katianna Ruuskanen.

#metoo on yksi parhaista jutuista, mitä sosiaalinen media on saanut aikaan. Seksuaaliseen häirintään, hyväksikäyttöön ja väkivaltaan liittyy aivan liikaa hiljaisuutta. Siksi väkivallan kierre jatkuu yhteisöissä, perheissä, parisuhteissa. Moni hyväksikäytetty on kuvitellut, ettei kenellekään muulle ole käynyt näin keljusti. Niin minäkin luulin.

Lauantaina luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen juttua turkulaisessa koulussa tapahtuneista hyväksikäytöistä. Inhotti ja ällötti. Silti tuntui tärkeältä, että vanhat vääryydet tulevat ilmi. Asiat muuttuvat vain siten, että aukaisemme suumme. Sunnuntaina seurasin televisiosta jumalanpalvelusta. Juontajana toiminut pappi liittyi hänkin omalla kokemuksellaan #metoo -kampanjaan. Katsoin papin levollista olemusta ja mietin, että juuri tätä viestiä tarvitaan: rikkirepineistä kokemuksista on mahdollista eheytyä.

Rikkirepineistä kokemuksista on mahdollista eheytyä. 

Oma traumaattinen kokemukseni on 29 vuoden takaa. Olen monesti ihmetellyt, miten selvisin tapahtuneesta. Ei silloin tajuttu tarjota psykoterapiaa, sitä olen saanut myöhemmin.

Mietin pitkään, onko mitään järkeä kertoa tapahtuneesta nyt. Meillähän on toimintakulttuuri, etteivät ammattilaiset kerro omasta taustastaan. On tärkeää, että apua hakeva ei joudu kannattelemaan auttajaa, etteivät roolit mene sekaisin.

Meissä psykoterapeuteissa on monia, joita on satutettu. Kun on saanut apua omaan vaikeaan polkuunsa, voi liikkua toisten rinnalla kivikkoisillakin teillä. Olen iloinen, että auttamiskulttuuri on muuttumassa ylhäältäpäin annetuista diagnooseista aitoon kohtaamiseen. Vuorovaikutuksen laatu on tutkimustenkin mukaan psykoterapian parantavin tekijä.

Oleellista oli se, etten jäänyt asian kanssa yksin.

Omassa teinivuosien toipumisessani oli oleellista, etten jäänyt asian kanssa yksin. Läheiset ottivat kertomukseni tosissaan, asettuivat puolustamaan minua vahvasti. He eivät vaienneet. Väärintekijä sai rangaistuksen. Näin, miten kokemukseni liikutti ja satutti aikuisia, jotka välittivät minusta. Oli tärkeää, että puhuin tapahtuneesta yhä uudelleen sukulaisten ja ystävien kanssa.

Olen kantanut häpeää minulle tehdystä väkivallasta.

Asiaa ei aikanaan taputeltu hiljaisuuteen. Olen tehnyt sen myöhemmin itse, ajatellut, ettei tästä kannata mainita. Olen kantanut jännällä tavalla häpeää minulle tehdystä väkivallasta. Näin käy yllättävän usein. Päätin omalta osaltani lopettaa vaikenemisen kulttuurin nyt.

 

Toiveikkain terkuin,

Anja Nwose

Kommentit (2)

Ulla

Hienoa Anja! Jakamalla oman kokemuksen, selviytymistarinansa ja vaikka senkin hetken, kun vasta on yrittämässä nousta ylös, auttaa muitakin pääsemään irti häpeästä, joka saattaa olla niin musertava, että estää käsittelemästä itse kokemusta ja siihen liittyviä tunteita yms.
On upeaa, että Sinua kuunneltiin lapsena ja myös, että itse kunnioitat itseäsi niin paljon, että hait apua asian käsittelyyn terapiassa.
Kiitos selviytymistarinasi jakamisesta ja rakkaudellista myöhästynyttä Naistenpäivää!

Anja Nwose
Liittynyt4.1.2018

Kiitos palautteesta! Häpeä tosiaan voi olla musertavaa. Kokemusten jakaminen ja sitä kautta syntyvä yhteys ovat häpeän vastavoima. Mietin, että kirjoitukseni otsikko olisi voinut olla puhumalla häpeä, jota kannat voi kääntyä voimaksi. Rakkaudellisia päiviä myös Sinulle!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Päivi Stelin-Valkama

Tyhjennän lapsuudenkotiani. Äiti on muuttanut palvelutaloon, ja huoneeseen siellä mahtuvat vain tärkeimmät kalusteet, muutamia tauluja ja rakkaimmat valokuvat. Raivaan nuorten kanssa tavarakasaa autiossa asunnossa, joka oli heidän mummulansa ja minun kotini. Sinne mahtui kymmenien vuosien ajan yhden perheen elämä: ilot, surut, innostumiset, nauru ja lämpö, Nyt seinät kaikuvat tyhjyyttään. Tuntuu kylmältä. Tästä on helppo kirjoittaa. Puhua siitä ei voi, koska ääni sortuu ja kyyneleet valuvat. Ruttuinen nenäliinapino lattialla kasvaa. 

Siivoaminen on hidasta. Vähän väliä joku nostaa esille kolhiintuneen lautasen, vauvanuken tai 1970-luvun karvalakin. "Mikä tää on?",  "Hei, muistatteko?" "Mitä ihmettä varten tämäkin on säästetty?" Itkunaurua ja koko emojirivi tähän kohtaan, kiitos!

Tästä on helppo kirjoittaa. Puhua siitä ei voi, koska ääni sortuu ja kyyneleet valuvat. Ruttuinen nenäliinapino lattialla kasvaa. 

Kaiken tunnemylläkän keskellä kodin perintö alkaa jäsentyä mielessäni kolmella tavalla:

1) Geeniperimä

Nuorena kaikkea oli liikaa tai liian vähän. Liikaa pituutta, liian vähän tissejä. Liikaa tunnollisuutta ja koulussa pärjäämistä. Liikaa ujoutta - myöhemmin luin Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan temperamentista ja opin, että elämä tällä planeetalla tarvitsee niin ujoa kuin ulospäinsuuntautuvaa voimaa. Muutenkin minäkuva tasoittui riittävän hyväksi. Tässä kehossa ja tämän mielen kanssa on hyvä elää. Riittävä on  armollinen sana. 

Olipa kyse olympiakisoista, ylioppilaskirjoituksista tai näyttöjen antamisesta tutkintoa suoritettaessa, aina löytyy joku, jolle  kyseisten tehtävien oppiminen on helpompaa kuin muille. Luontainen lahjakkuus antaa etua, mutta sillä ei ratkaista mitalisijoja.

Liikaa pituutta, liian vähän tissejä. Liikaa tunnollisuutta ja koulussa pärjäämistä. 

2) Ympäristön vaikutus

Lapsuudessani tavattiin  vähätellä sitä, että lapsi vain "istuu nenä kirjassa eikä tee jotakin hyödyllistä". Onneksi olin perinyt lukuinnostukseni isältä. Meillä sai rauhassa uppoutua mielikuvitusmaailmoihin. Olihan meitä kotona kaksi istumassa aina kirja käteen kasvaneena. Äitiä hymyilytti. Joskus hän huokasi turhautuneena, että keskustele täällä nyt yhtään mitään, kun kumpikin vain kommentoi kirjansa takaa hajamielisesti "joojoo" kuulematta oikeasti sanaakaan.

Nuorten lukemista pidettiin tulloin yhtä epäilyttävänä kuin netin käyttöä nykyään. Molemmissa ollaan tekemisissä virtuaalitodellisuuksien kanssa. Dekkarikirjailija Leena Lehtolainen kuvasi kerran haastattelussaan  viihtyvänsä paljon paremmin mielensisäisissä maailmoissa kuin tässä todellisessa. Mahdollisuus mielikuvituksen käyttöön taiteiden, tieteiden ja kehollisuuden kautta on muheva kasvualusta. 

Jos pieni Wolfgang Amadeus olisi kohtalon oikusta adoptoitu kasvamaan jossain ihan muussa ympäristössä kuin Mozartin perheessä, jossa kaikki soittivat ja sävelsivät, hänestä tuskin olisi kehittynyt sitä säveltäjäneroa, jonka koko maailma tuntee. Onnellinen pelimanni hänestä olisi silti voinut tulla. Perimä määrittää lahjakkuuksiemme rajat, mutta ympäristötekijät sen, missä määrin voimme tavoitella näitä rajoja. Millä tavoin sinä olet voinut kehittää perimäsi sinulle antamia lahjakkuuksia? Lapsuudessa oppimiskyky on parhaimmillaan, mutta löytyy niitäkin, jotka ovat aloittaneet baletin tai pianonsoiton alkeet nelikymppisinä. Elämässä ehtii kyllä, kun malttaa asettaa tavoitteet realistisesti. 

3)Oma suuntautuminen ja ohjautuvuus

Ennen kuin vien lapsuudenkodin kirjahyllyn kierrätykseen, kannan sieltä kotiini kolme muovikassillista isän Päätaloja. Kalle Päätalon Iijoki-sarja oli nuoruudessani ehtymätön häpeän lähde. Siihen kiteytyi kaikki maailman nolous. Täyttäisivätpä vanhemmat hyllynsä tietokirjasarjoilla kuten normaalit ihmiset! Eiväthän kulttuurin arvostajat tällaisia lue. Kriitikkojen ylenkatsoma ja kansan rakastama Päätalo kirjoitti ahkerasti ja joka vuosi isä sai joululahjaksi uusimman hänen romaaneistaan. Näyttävä kirjarivi kasvoi kasvamistaan täyttäen kirjahyllyn ja mielessäni koko olohuoneen. Nyt näen häpeän aiheen arvokkaana kulttuurihistoriana.

Kalle Päätalon Iijoki-sarja oli nuoruudessani ehtymätön häpeän lähde.

Koirankorville luetut paperikantiset seikkailukirjat säilytän myös. Isättömäksi sodan jälkeen jäänyt isäni myi koulupoikana joululehtiä ja tilasi koko saamallaan palkkiolla kirjoja. Kirjastot olivat kaukana ja pojan mieli paloi kirjojen jännittäviin maailmoihin. Siihen, mikä on itselle tärkeintä, yrittää löytää keinot. 

Olet saanut runsaan perinnön. Huippu-urheilija voi päästä lähelle geneettisen perimänsä rajoja yhdellä osa-alueella, mutta kukaan ei kykene hyödyntämään sataprosenttisesti kaikkea sitä rikkautta, joka häneen on kylvetty. Niin on hyvä, sillä geeniperimä antaa mahdollisuuden joustaviin valintoihin. Jokaisella syntyvällä lapsella voisi olla monta hyvää, erilaista tulevaisuutta edessään. Kukin niistä nostaisi esiin erilaisia puolia hänen lahjakkuusprofiilistaan. 

On myös mahdollista vaihtaa suuntaa. Voit nelikymppisenä haluta tehdä elämässäsi korjausliikkeen. Jotakin aiemmin valitsemaasi jää taakse, jotakin uutta on idulla. Tavallaan tulee eletyksi kaksi tai kolmekin erilaista ja silti omaa elämää.

4. Perinnöstä voi myös kieltäytyä

Suvuissamme kulkee niitäkin asioita, joita ei tee mieli ajatella: puhumattomuutta, välttelevyyttä ja etäisyyttä ihmisten välillä, riitoja, välirikkoja, riippuvuuksia. Mitä asioita ja toimintamalleja omasta suvustasi haluat vahvistaa ja kuljettaa etenpäin elämässäsi? Mitä haluat katkaista ja olla jatkamatta? Voit itse päättää, minkä osan perinnöstäsi otat vastaan.

Nyt hymyile ja katso ylpeästi itseäsi peilistä.Tässä seisoo kaunis ihminen, perijä tai perijätär. Tämä ihminen voi muuttaa maailmaa hiukan paremmaksi! 

Minä lähden laittamaan Päätalon tuotannon keskelle kirjahyllyä, ihan parraatipaikalle, kuten äitini sanoisi.

Lämpimin terveisin,

Päivi Stelin-Valkama

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2018

Kategoriat