Kirjoitukset avainsanalla seksuaalikasvatus

Kuva: Katianna Ruuskanen

Miltä tuntuisi mennä punttisalille jos sinut ohjattaisiin INVA-vessaan vaihtamaan treenikamoja, koska sinun kaltaisillesi ei olisi käytössä pukukoppeja? Tai miltä tuntuisi jatkuvasti pelätä muiden ihmisten reaktioita – olit sitten opiskelemassa, töissä tai lääkärin vastaanotolla? Elämäkokemuksesi olisi opettanut sinut varovaiseksi ja pelokkaaksi ja miettisit usein, mihin uskaltaisit mennä, jottet joutuisi kokemaan asiatonta huutelua, kiusaa tai suoranaista pahoinpitelyä. Sattuisit myös kuulumaan ihmisryhmään, jonka odotettavissa oleva elinikä USA:ssa on 34 vuotta! Tämä siitä syystä, että riski itsemurhaan sekä tappavan väkivallan uhriksi joutumiselle olisi sinulle selvästi muita ihmisiä suurempi. Kohonnut itsemurhariskisi olisi sikäli ymmärrettävissä, koska joutuisit monessa tilanteessa piilottamaan todellisen identiteettisi ja muiden ennakkoluulot ajaisivat sinua kohti yhteiskunnan marginaalia.

Yllä olevat kokemukset ja tiedot kuulin terapeuteille järjestetyssä koulutuksessa, jonka aiheena oli seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaiset ilmenemismuodot. Oma reaktioni kuulemaani oli surunsekainen tyrmistys. Tyrmistys siitä, kuinka autuaan tietämätön olen ollut omassa kuplassani kaikista niistä vaikeuksista, syrjinnästä ja väkivallasta, jota transsukupuoliset ihmiset joutuvat elämässään kokemaan. Luulen, että monet kollegani kokivat kuulemansa samalla tavalla. Koulutuksessa olevien terapeuttien monissa puheenvuoroissa kaivattiin yhteiskunnallista muutosta kohti hyväksyvämpää ilmapiiriä: toivoimme transihmisille sekä muille sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille kaikkea hyvää.

Miten oikeastaan itse osaisimme käsitellä lapsen erilaisuutta? Kun katsoo asioista etäältä voi pitää välimatkaa omiin pelkoihin, ennakkoluuloihin ja vierauden tunteisiin, joita toisten normista poikkeaminen voi herättää.

Eräs koulutukseen osallistunut kollega nosti esille kysymyksen siitä, miksi käymäämme keskustelua leimaa jokin kummallinen etäisyys ja ulkopuolisuus suhteessa käsiteltävään asiaan. Ikään kuin kysymykset sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä eivät koskisi meitä henkilökohtaisesti lainkaan. Kun jatkoimme asian pohtimista ryhmässä, tuli esille pelkoa ja huolta muun muassa siitä, mitä oikeastaan tarkoittaisi, jos joku läheinen, kuten oma lapsi kuuluisi johonkin vähemmistöön? Miten oikeastaan itse osaisimme käsitellä lapsen erilaisuutta? Kun katsoo asioita etäältä voi pitää välimatkaa omiin pelkoihin, ennakkoluuloihin ja vierauden tunteisiin, joita toisten normista poikkeaminen voi herättää. Yleensä niin avarakatseiset terapeutit joutuivat tunnustamaan ja tunnistamaan myös itsessään olevan vahvan kaipuun ”normaaliin” elämään, jossa ei syntysi jännitteitä ympäröivän yhteiskunnan asenteiden kanssa.

Koulutuspäivien aikana syntyi kokemus siitä, ettei maailma ole vielä läheskään valmis ja paljon on tehtävä sen eteen, että inhimillinen kokemus kaikessa moninaisuudessaan tulisi minimissään suvaituksi Suomessa. Vastuuta muutoksesta ei voi ulkoistaa muille, mutta mitä pitäisi tehdä? Epäilemättä pienten lasten vanhemmilla on suuri vastuu ja vaikutus siihen, minkälaisia asenteita ja käyttäytymismalleja rohkaistaan tai pyritään kitkemään pois.

Lapsille voi välittää kunnioittavaa uteliaisuutta ja aitoa kiinnostusta ihmisten sukupuolen ja seksuaalisuuden rikkaalle kokemiselle.

Inhimillisen kokemuksen moninaisuuden esille tuominen ja siitä rakentavassa ilmapiirissä kertominen lapsille on vaikeaa, koska se on monesti hämmentävää. Kuinka olla avoin sellaiselle, mitä ei itse täysin ymmärrä tai mihin on vaikeaa samastua? Miten puhua lapselle, jos suhde omaan seksuaalisuuteen ja identiteettiin on epäselvä ja ristiriitainen? Lopulta tärkeintä on tutustua omaan sisimpään avoimin mielin ja kysyä: miten osaan arvostaa, hyväksyä ja iloita omasta seksuaalisuudestani ja suhtautua siihen myötätuntoisesti ja ymmärryksellä. 

Luulen, että kaikista haasteista huolimatta lapsille voi välittää kunnioittavaa uteliaisuutta ja aitoa kiinnostusta ihmisten sukupuolen ja seksuaalisuuden rikkaalle kokemiselle. Jos pohtii omaa motivaatiota kasvattajana, on ehkä hyvä lukea tämän kirjoituksen ensimmäinen kappale uudestaan ja miettiä, kuinka voimme helpottaa niiden lasten elämää, jotka tunnistavat oman erilaisuutensa ja kokevat jäävänsä kokemustensa kanssa hyvin yksin. 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat