Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Suvun tarinat voivat välittää voimaa ja viisautta sukupolvien takaa. Kuva: Sini Rantakari

Lapsena inhosin haudoilla käymistä. Aikuiset ympärilläni olivat hiljaa ja vaikuttivat ahdistuneilta. Minäkään en uskaltanut sanoa mitään.

Koko reissu tuntui näytelmältä, jossa ei ollut sisältöä eikä vuorosanoja. Mietin hiljaa mielessäni, että aikuisena en enää hautausmailla kävisi.

Lapsemme huomasivat jo pieninä, että joku puuttuu: Kenen masusta äiti on tullut?

Äitini kuoli ennen kuin minusta tuli äiti. Äitiyteni myötä kaipaus äitiäni kohtaan kasvoi. Lapsemme huomasivat jo pieninä, että joku puuttuu: Kenen masusta äiti on tullut? Yllättäen tunsin kaipausta hautausmaalle, yhdessä lasteni kanssa.

Lapsena rakastin kuulla niitä kertomuksia, joita pari vanhempaa sukumme naista kertoivat. Minä kyselin lisää ja seuraavalla tapaamisella pyysin kertomaan uudestaan. Oli joka kerta jännittävää kuulla, kuinka sodasta, sairauksista ja ihmisten välisistä ristiriidoista oli aina jollain tavalla selvitty.

Muutamat jo ennen minua kuolleet sukulaiseni tulivat tarinoiden myötä minulle tutuiksi, jopa läheisiksi

Muutamat jo ennen minua kuolleet sukulaiseni tulivat tarinoiden myötä minulle tutuiksi, jopa läheisiksi. Myötäelin heidän kokemiaan vaikeuksia, ja opin ymmärtämään ja arvostamaan heidän selviytymiskeinojaan niissä olosuhteissa.

Juurieni tunteminen kasvatti luottamusta omiin mahdollisuuksiini elämässä. Ymmärsin, että kuka tahansa voi elämässään kohdata vaikeuksia, mutta niitä ei tarvitse pelätä. Saan luottaa ja elää rohkeasti.

Saan luottaa ja elää rohkeasti

Lasteni kanssa tahtoisin yhdistää nämä kaksi: hautausmaan ja suvun tarinat. Tahdon jakaa heidän kanssaan haudalla käymisen ja kynttilän sytyttämisen rituaalin, yhden tavan ilmaista kaipausta ja saada lohdutusta. Tahdon antaa tälle rituaalille merkityksen ja sanat, joita lapsikin voi ymmärtää.

Hautausmaan hiljaisuuden ei tarvitse olla rikkumaton. Surua ei tarvitse kantaa yksin. Muistojen jakaminen voi olla hoitavaa, omien juurien tunteminen voimauttavaa. Kuoleman äärellä koettu pyhyys kestää lasten energiaa ja ääniä.

Kuoleman äärellä koettu pyhyys kestää lasten energiaa ja ääniä

Me kuulumme suurempaan kokonaisuuteen, sukupolvien ketjuun. Meitä edeltävät ihmiset ovat vaikuttaneet osaltaan siihen, millaisessa perheessä nyt elämme. Monia vaikeuksia ja saavutuksia, rakkautta ja kipua, on koettu ennen meitäkin.

Uskon sukumme rukoilijoiden jatkavan rukousta puolestamme myös tuonpuoleisuudessa. Meidänkin aikamme tulee kuolla ja muuttua muistoiksi, joista joku saattaa kertoa tarinoita tässä maailmassa.

Pyhäinpäiväajatuksin,

Sini Rantakari

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Katianna Ruuskanen

Kuinka kauan saa surra päättynyttä rakkaussuhdetta? Pitääkö erosta toipua? Voiko jäädä loppuelämäkseen leskeksi? Mitä jos ei halua uutta putkeen? Entä jos ei huvita tai jaksa mennä eteenpäin?

Yhteiskunnassamme on luvallista olla keskivaikeasti masentunut, jopa toipuva päihdeongelmainen, mutta suruun ei saa jäädä kiinni

Suru on siivottu yhteiskunnastamme.  Vallalla on positiivinen ajattelu, jossa suru, ikävä ja kärsimys selitetään pois diagnooseilla ja psykologialla. On luvallista ja trendikästäkin olla keskivaikeasti masentunut, jopa toipuva päihdeongelmainen, mutta suruun ei saa jäädä kiinni. Sureva ihminen saa masennusdiagnoosin, lääkityksen ja sairaslomaa. Jos lääke toimii, suru painuu alas eikä tunnu juuri miltään. Ihmistä kehotetaan ja autetaan korjaamaan asennetta. Ei saa takertua ihmisiin.

Parisuhteen päättyessä eroon tai kuolemaan, ystävät ja läheiset tulevat yleensä tueksi: ”Voit soittaa milloin vaan”, ”Sano voinko auttaa?”, ”Pärjäätkö itseksesi?”. Näin jatkuu jonkin aikaa, kunnes he alkavat tulla kärsimättömiksi ja kysymykset vaihtuvat toisiksi: ”Olisiko jo hyvä mennä eteenpäin?”, ”Onko ollut ketään kiinnostavia, uusia tuttavuuksia?” ,”Auttaisiko laastarisuhde?” He sanovat, että pitäisi jalkautua ihmisten pariin: ”Kukaan ei tule hakemaan sinua kotoa”, ”Sinua vaivaa pitkittynyt suru”, ”Sinun pitäisi varmaan mennä terapiaan”.

Ihmiset kertovat joskus, että olisi jopa helpompaa, jos parisuhde olisi päättynyt puolison kuolemaan, eikä eroon. Ennen leski oli titteli, joka antoi luvan olla rauhassa sureva, puolisonsa menettänyt. Surua kannettiin vuositolkulla mukana leskenvaatteissa. Kukaan ei ollut huolissaan seksielämäsi tilasta.  Ei tarvinnut tuntea olevansa elämästä sivussa, jos ei juossut nettitreffeillä rakkautta metsästämässä.

Uudella rakkaudella ei voi pyyhkiä pois entisen parisuhteen päättymiseen liittyvää surua ja kaipausta

Uusi rakkaus löytyi. ”Ihan mahtavaa!” ”Onneksi olkoon”. Facebookin seinä täyttyy onnitteluista. Elämä voittaa: ”Olen ansainnut tämän onnen”. Uudella rakkaudella ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois entisen parisuhteen päättymiseen liittyvää surua ja kaipausta. Alas painettu suru jää meihin. Se räjähtää uusperheen riidoiksi ja vihaisuudeksi entisiä sekä nykyisiä puolisoita kohtaan. Se näkyy kyvyttömyytenä olla ihmissuhteissaan läsnä ja päästää lähelle. Se verhoutuu vihaksi itseään kohtaan. Tällöin lakkaamme pitämästä itsestämme huolta. Suru muuttuu väsymykseksi, sekä kivuiksi kehossa, joka sitä joutuu kantamaan. Se kietoutuu rasvaksi ympärillemme, jonka pehmeän peiton suojaan piiloudumme. Me piiskaamme surua hiljaiseksi rankalla urheilulla. Suru tuntuu merkityksettömyyden, ilottomuuden ja ahdistuksen tunteina, joita laimennamme päihteillä ja joita pakenemme viihteeseen sekä tyhjään toimintaan.

Alas painettu suru saa muotoja, joita emme edes tunnista suruksi

Suru saa muotoja, joita emme edes tunnista suruksi. Siksi emme osaa puhua siitä, vaan kuvailemme oireitamme. Kenelle sitä paitsi voimme surusta ja ikävästämme puhua? Ystävät kyllästyvät aika pian kuuntelemaan samoja tarinoita yhä uudelleen. He yrittävät reipastaa meitä vetoamalla siihen, että menetetty kumppani ei välttämättä ollut kaikelta osin niin hyvä tyyppi. ”Löydät paremman”. Uudelle puolisolle surusta ja ikävästä on turha hiiskua. Siitä tulee väärinymmärrystä ja riitaa. Terapeutti jaksaa kuunnella vähän paremmin, psykologiset teoriat suojanaan. Taipuuko suru aina kriisin vaiheteorian muotoiseksi? Shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja lopulta uudelleen suuntautumisen vaihe. Entä jos ei pysty tai halua suuntautua uuteen? Hyväksymme yhteiskunnassamme yksinelämisen, joka on ihmisen voimissaan tekemä valinta. Meidän on kuitenkin vaikea hyväksyä yksinjäämistä, joka on seurausta hävitystä ihmissuhdetaistelusta.

Suru on aliarvostettu, väärinymmärretty ja turhaan pelätty tunne. Kun sitä riittävän pitkään uskaltaa katsoa silmiin, niin kenties se lopulta väistää. Suru on auttamattoman hidas. Sitä pitää kantaa mukanaan pitkiäkin matkoja. Joskus se ei suostu millään siirtymään sivuun, muuttamaan pois, niin että olisi tilaa uudelle ihmiselle. Silloin surun ja ikävän kanssa täytyy opetella asumaan ja elämään, ehkä koira tai pari kissaa seuranaan, toivottavasti yhä ystäviä ympärillä.

Hyvä elämä ei aina tarkoita parisuhdetta, eikä edellytä seksielämää. Hyvä elämä ei välttämättä edes ole sama kuin onnellinen elämä

Entä jos suostuisimme siihen, että hyvä elämä ei aina tarkoita parisuhdetta, eikä edellytä seksielämää? Hyvä elämä ei välttämättä edes ole sama kuin onnellinen elämä. Aika outo ja vapauttavakin ajatus, että ei olisikaan ihan pakko olla parisuhteessa tai onnellinen, jos ei osaa, halua tai pysty.

 

Terveisin, perheneuvoja Helena

 

Tämä blogi sain inspiraationsa elokuvasta Return to Mountauk (2017) sekä perheneuvoja-kollegoiden Terhi Ketola-Huttusen ja Heli Pruukin kirjasta: Vihainen nainen. Hyvä, paha aggressio (Kirjapaja 2018)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Voiko särkynyt vielä tanssia ja soida? Kuva: Sini Rantakari

Ystäväni pienen lapsen äkillisestä kuolemasta on kulunut kohta vuosi. Se on kestämättömän pitkä aika pohjatonta kaipausta ja pieni hetki toipumista. Monet ihmiset ystäväni lähellä olisivat toivoneet hänen voivan jo paremmin.

Lukuisat elämän haavoittamat ihmiset ovat tulleet ohitetuiksi samoilla saatesanoilla: ”Aika parantaa haavat.” Aika ei paranna ketään. Aika ei tuo kuollutta läheistä takaisin, se ei paranna traumaattisesta kokemuksesta eikä peruuta läheisen loukkaavaa tekoa tai sanaa.

Sanonta palvelee silloin, kun näkee toisen ihmisen kärsivän eikä pysty häntä kohtaamaan

Miksi tuo sanonta on niin suosittu? Sanonta palvelee silloin, kun näkee toisen ihmisen kärsivän eikä pysty häntä kohtaamaan.  Kasvottomalle ajalle annetaan vastuu parantamisesta, ettei itse tarvitse tulla toisen hädän koskettamaksi. Se lohduttaa luultavasti enemmän sanonnan sanojaa kuin sen kuulijaa.

Parisuhteessa tämä sanonta voi auttaa loukkaavasti käyttäytynyttä väistämään vastuuta omasta toiminnastaan. Eihän vaikeaan asiaan kannata palata sen käsittelemiseksi tai anteeksipyytämiseksi, koska aika parantaa koko jutun. Samalla tavalla ajatteleva loukattukin koittaa vaientaa itsensä ja painaa kipunsa pinnan alle.

Kukaan ei voi tietää, mitä edessä oleva uusi on

Kukaan ei varmaan tarkoita pahaa sanoessaan, että aika parantaa. Päinvastoin, sitä käytetään usein silloin, kun koitetaan lohduttaa ja luoda toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Miksi se sitten satuttaa?

Kun ihminen on menettänyt luottamuksensa elämään, itseensä tai läheiseen ihmiseen, hän ei kaipaa katteettomia lupauksia. Ihminen on aina uuden äärellä, vanhaan paluuta ei ole. Kukaan ei voi tietää, mitä edessä oleva uusi on.

Silloin, kun ihmiseen sattuu, hän tarvitsee toista ihmistä

Mennyttä ei voi muuttaa. Sen kanssa voi oppia elämään. Joskus anteeksianto on mahdollista. Toisinaan voi katsoa taaksepäin ja huomata, miten haava on mahdollistanut jotain tärkeää. Mutta silti voi vielä sattua, jos joku koskettaa haavaasi ja sanoo sen olevan parantunut.

Kun ihmiseen sattuu, hän tarvitsee toista ihmistä. Toisen ihmisen läsnäolo lohduttaa. Kuulluksi tuleminen helpottaa. Vaikeita tunteita voi sietää yhdessä. Rehellinen keskustelu ja tarvittaessa anteeksipyytäminen auttavat. Ja monessa tilanteessa, johon ei ole sanoja, yhteinen hiljaisuus kannattelee.

Terveisin,

Sini Rantakari

Kommentit (1)

Vierailija

Kiitos. Haava voi revetä vasta vuosikymmentenkin jälkeen. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, että olet aivan kunnossa, äläkä turhasta vikise. Ihminen haluaa tulla nähdyksi, eikä vain katsotuksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Skeeze/ Pixabay

Kuvittele tilanne, että kuulisit sinulla olevan vain kuukauden elinaikaa jäljellä. Kenelle soittaisit ja kertoisit sen? Mitä sitten tekisit?

Miten viettäisit elämäsi viimeisen kuukauden? Mitä haluaisit vielä tehdä? Keiden kanssa haluaisit viettää aikaa?

Mitä haluaisit kertoa läheisillesi?

Millaiset hautajaiset toivoisit itsellesi?

Millaisia muistoja hautajaisissasi ehkä kerrottaisiin? Millaisia puheita sinusta pidettäisiin?

 

Tuntuu aika rankalta ajatella omaa kuolemaa. Tällainen mielikuvaharjoitus ei kuitenkaan ole kuoleman, vaan elämän harjoittelua. Se voi auttaa miettimään, mikä omassa elämässä on oikeasti todella tärkeää. Ja ketkä ovat lopulta kaikkein tärkeimpiä, rakkaimpia, läheisimpiä ihmisiä.

Oman kuoleman ajatteleminen ei ole kuoleman, vaan elämän harjoittelua

Elämän kokemista kuvataan joskus tiimalasin avulla. Kun tiimalasin kääntää, näyttää hiekka valuvan hyvin ohuena norona alempaan astiaan. Hiekan pinta ei juurikaan näytä laskevan – sitä on paljon, melkein määrättömästi. Se valuu hitaasti. Mutta sitten hiekasta onkin valunut jo puolet – ja nyt se tuntuu valuvan yhä nopeammin! Viimeiset hiekat hupenevat hirveällä vauhdilla, melkein kiihkeästi. Juuri äsken hiekkaa oli paljon jäljellä, mutta nythän ihan kohta se loppuukin!

Sitten kaikki on ohi.

Lapselle yksi tunti pitkästyneenä voi tuntua ikuisuudelta, puhumattakaan kokonaisesta vuodesta. Nuoruusvuosina tuntuu, että elämää on todella paljon jäljellä – oma keski-ikä, saati vanhuus, tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Mutta sitten vuodet käyvät lentämään. Elämä on lyhyt, vaikka saisi elää vanhaksi. Kuten Eeva Kilven runossa, vanhan naisen ja vanhan miehen silmänrei´istä oikeasti kurkkivat nuoren naisen ja nuoren miehen silmät. Ihminen persoonana ei muutu vuosien mittaan kovinkaan paljon, vaikka ulkomuodon perusteella niin voisi luulla.

Vanhan naisen ja vanhan miehen silmänrei´istä kurkkivat nuoren naisen ja nuoren miehen silmät.

On ajateltava kuolemaa ja elämänsä rajallisuutta, jotta tulisi tietoiseksi elämän arvosta ja siitä, mihin haluaa elämässään panostaa. Taju elämän rajallisuudesta ei tarkoita, että kannattaisi yrittää kokea vimmatusti kaikkea mahdollista tai suorittaa elämäänsä hampaat kireänä jatkuvasti "läsnä ollen". Kuka sellaista jaksaa? Ei elämä ole suoritus eikä sen arvo ole kokemusten tai elämysten määrässä. 

Oman elämän rajallisuuden kanssa voi olla ihan rauhassa: Elän nyt, tulen kuolemaan. Elämän aikana joutuu vähitellen luopumaan paljosta - viimeiseksi elämästä itsestään. Mitä johtopäätöksiä siis tästä rajallisuudesta teen? On hyvin surullista, jos vasta kuolinvuoteellaan tajuaa hukanneensa elämänsä päivät ja vuodet asioille, joilla ei ole itselle lopulta merkitystä.

Mikä siis on sinulle elämässäsi todella tärkeää? Mistä asioista ja keistä ihmisistäsi luopuisit viimeisenä? Mistä koet iloa? Mitä haluat ja tarvitset lisää elämääsi?

Millaisen elämän haluat elää? Millaisena toivot, että sinut muistetaan kuolemasi jälkeen?

Millaisen jäljen haluat jättää läheisiisi ja maailmaan?

Jokainen hetki on ainoa, sitä ei saa takaisin. Siitä näkökulmasta voi miettiä tätä kesääkin. Voisitko toteuttaa jonkun unelmasi? Kenelle voit kertoa tai osoittaa, että hän on sinulle tärkeä?

 

Lämmöllä, Heli Pruuki

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2018

Kategoriat