Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Pidä ääriviivasi näkyvissä! Kuva Pixabay.

Parisuhteeseen voi kadottaa itsensä monella tavalla. Suhteessa eläminen on täynnä kompromisseja, joustamista sekä tarpeiden ja toiveiden yhteensovittamista. Parisuhde aiheuttaa riippuvuutta toisesta ihmisestä. Riippuvuus voi olla positiivista, sen myöntämistä, että tarvitsee toista ihmistä tuekseen. Riippuvuus voi olla myös toimintakykyä lamauttavaa tunnetta siitä, että elämässä ei selviä ilman puolisoa.  

Paula kirjoitti riittävästä yhteydestä ja erillisyydestä kuvaten suhdetta ilman erillisyyden vapautta vankilaksi ja erillisyyttä ilman läheisyyden lämpöä kämppäkaveruudeksi. Laimeassa kämppäkaveri-suhteessakin voidaan olla liiallisen tarvitsevia. Päätöksiä pienistäkään asioista ei pystytä tekemään yksin ja kaikki muutokset erillisyyden suuntaan pelottavat.

Parisuhteen alussa on tavallisesti hyvin symbioottinen vaihe, jolloin vietetään jokainen liikenevä minuutti rakkauden kohteen kanssa. Suhteen edetessä erillään ja yhdessä olemiseen parhaimmillaan löydetään sopiva suhde yhteyden pysyessä riittävän tiiviinä. Joskus tätä kehitysvaihetta ei tapahdu ja suhde jatkuu tukahduttavan omistavana. Toinen on ehkä kyvytön erillisyyteen ja näkee kumppanin pyrkimyksen omaan tilaan uhkana. Vähitellen kumppani hautaa omat tarpeensa ja päätyy toimimaan puolison ehdoilla pitääkseen hänet tyytyväisenä. On parisuhteita, joissa puoliso määrittelee ketä äänestetään, mitä katsotaan televisiosta ja keihin ihmisiin pidetään yhteyttä.  

Toinen on ehkä kyvytön erillisyyteen ja näkee kumppanin pyrkimyksen omaan uhkana.

Myös vahvoihin vanhemmuuden ja perhearjen rooleihin voi helposti kadottaa itsensä. Mari tutkiskeli vahvan ja vastuullisen vanhemman roolin vaikutusta parisuhteen seksuaalisuuteen. Joissain parisuhteissa on selvä "pomo ja apulainen -asetelma" tai "huoltaja ja huollettava -asetelma. " On tavallista eläytyä äidin tai isän rooliin niin, että kahden keskenkin puolisoa kutsutaan isäksi tai äidiksi ja puhutaan myös itsestä äitinä tai isänä. Lasten ehdoilla eläminen silloinkin, kun lapsi ei sitä jatkuvasti tarvitse, ei ole vain aiemman sukupolven tarina.

Vaikka aikakauttamme kuvataan nautinnonhakuiseksi ja itsekkääksi, terveen itsekkäästi toimiminen on monille vaikeaa. Joillekin ihmisille ilmaisut ”Minä tahdon” ja ”Minä tarvitsen” ovat mahdottomia. Kysyttäessä he vastaavat kysymällä toiselta mitä tämä haluaa tai teinien tapaan ”en tiedä.” Kun omat tarpeet ja toiveet ohitetaan arjessa jatkuvasti, ne voivat alkaa kupruilemaan passiivisena aggressiona. Joskus kiltit mukautujat masentuvat, ahdistuvat ja lopulta tekevät yllättäen päätöksen lähteä parisuhteesta neuvottelematta vaihtoehdoista.

Kuka minä olen ilman puolisoa? Mitä minä haluan?

Jos parisuhde ajautuu kriisiin, tulee ero tai puoliso kuolee, mielen valtaavat suuret kysymykset. Kuka minä olen ilman puolisoa? Mitä minä haluan elämältäni? Mistä alan, mihin lopun? Osaanko asettaa rajani, ilmaista mielipiteeni? Osaanko pitää puoleni ihmissuhteissa? Pystynkö tekemään itsenäisiä päätöksiä?

Kohdatessa puolison menetyksen moni on täysin avuton. Palvelu parisuhteessa on ollut niin hyvää, että ei osata käyttää pankkipalveluita netissä, tehdä veroilmoitusta tai tankata autoa. Joku ei ole koskaan laittanut ruokaa, pessyt vessaa tai käyttänyt pesukonetta. Näitä taitoja on hyvä harjoitella pahan päivän varalle!

Olet ollut olemassa jo ennen puolisosi tapaamista ja perheen perustamista

Myöntymysten tie on pitkä ja loputon. Jos puolisosi pitää sinusta uhrautujana, hän haluaa nähdä sinut siinä roolissa jatkossakin. Haluatko pysyä roolissasi, tuoko se sinulle mielihyvää? Myötäiletkö riidan pelossa, koetko ansaitsevasi roolisi, tunnetko salaa ylemmyyttä uhrautumisestasi vai mikä saa sinut kohtelemaan kaltoin itseäsi? Miltä tuntuisi ilmaista oma mielipiteesi ja asettaa omat rajasi? Se on varmasti pelottava ajatus, mutta toteutettuna usein helpottavaa.

On hyvä myös pohtia, millaisen parisuhdemallin ja mallin oman sukupuolesi asemasta haluat antaa lapsillesi. Jos olet tyytymätön rooliisi parisuhteessa tai perhe-elämässä, voisiko jotain tehdä ennen mahdollista suurta poksahdusta? Olet ollut olemassa jo ennen puolisosi tapaamista ja perheen perustamista. Voisiko ”tahtovan ja pystyvän minäsi” herätellä eloon ja päivittää nykytilaan?

On hyvä pohtia millainen ihminen olit silloin? Mistä innostuit, mitä halusit elämältä? Kenen kanssa vietit aikaa? Millainen ihminen haluaisit olla nyt? Voisiko kesken jääneitä tavoitteita ja unelmia alkaa toteuttamaan? Voisiko joitain ihmissuhteita ja harrastuksia lämmitellä uudelleen?

Kriisitilanteissa on hienointa nähdä, että ihminen kykenee muutokseen, osaa ja oppii asioita peloista huolimatta!

Kriisitilanteissa on hienointa nähdä, että ihminen kykenee muutokseen, osaa ja oppii asioita peloista huolimatta! Vaikka puolisosi olisi ollut sosiaalisten suhteiden ylläpitäjä, myös sinä voit ottaa yhteyttä sinulle tärkeisiin ihmisiin. Myös sinä osaat olla yhteydessä päiväkotiin tai kysellä jo aikuisten lapsen kuulumisia. Voit opetella ruoanlaittoa, paperiasioiden hoitoa ja kodin remontointia. Jos nämä asiat eivät kiinnosta, asioita ja palveluja voi aina ostaa tai pyytää apua tutuilta.

Muutos tilanteeseen lähtee terveen itsekkyyden tavoittelusta. Et ole kenenkään jatke, vaan oma itsenäinen, arvokas ihminen!

 

Tervettä itsekkyyttä vahvistavaa kesänviettoa toivoen,

 

Nina Kauppinen, perheneuvoja     

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Anne-Maija Kiviniemi

Kuolemalle on olemassa kasapäin kiertoilmaisuja. Se kertonee meidän ihmisten tarpeesta yrittää kiertää kuolema kaukaa. Erityisesti kuolemalta ja sitä koskevilta keskusteluilta yritetään usein suojella lapsia ja nuoria. Joskus voi käydä niin, että kuolemasta ei puhuta lapsen kanssa edes silloin, kun kuolema on jo lähes kotiovella. Tällöin lapsi voi menettää jotakin, mihin hänellä on lähiomaisena täysi oikeus: valmistautumismahdollisuuden läheisen kuolemaan.

Lasta ei voi suojella kuolemalta. Ensimmäisten kuolemaa käsittelevien keskustelujen lapsen kanssa ei tulisi ajoittua menetystilanteisiin vaan ennakoivasti. Lapsi saa perusedellytyksiä kuoleman kohtaamiseen, kun hän saa tietoa kuolemasta ja kuolemisesta arkensa keskellä. Lapsen kanssa voi käydä hautausmaalla, hänelle voi kertoa jo kuolleiden läheisten elämästä ja kuolemasta. Lapsen voi ottaa mukaan hautajaisiin ja hänen kanssaan voi keskustella kuolemasta. Kaikki perhettä kohtaavat menetykset, vaikkapa lemmikkihiiren kuolema, ovat myös mahdollisuus auttaa lasta kohtaamaan kuolema osana elämän kiertokulkua. Pienistä menetyksistä puhuminen myös valmentaa kohtaamaan myöhempiä suurempia menetyksiä.

Ensimmäisten kuolemaa käsittelevien keskustelujen lapsen kanssa ei tulisi ajoittua menetystilanteisiin vaan ennakoivasti

Kuolemaa ei tulisi eristää pois lapsen maailmasta – toisaalta sillä ei tulisi myöskään täyttää lapsen maailmaa. Keskustelun tulee olla turvallista. Olennaista turvallisuuden rakentumisessa on se, että lapsi ei jää yksin keskustelun herättämien ajatusten, tunteiden ja kysymysten kanssa. Tarvitaan aikuisen rauhoittavaa läsnäoloa ja kärsivällisyyttä vastata lapsen kysymyksiin. Senkin aikuinen voi kertoa, ettei tiedä kaikkea; että kuolema on loppujen lopuksi mysteeri meille kaikille. Kuolemalla ei tulisi koskaan pelotella. Monella vanhemmalla on oma ajatuksensa siitä, onko elämää kuoleman jälkeen. On taito kertoa omasta näkemyksestään jättäen samalla lapselle tilaa muodostaa ajan kanssa oma näkemyksensä.

Voisiko koulu tarjota opetusta kuolemasta?

Kuolemasta puhuminen lapsen kanssa ei vaadi sellaisia erityistaitoja, että siihen pystyisi vain asiantuntija. Usein oma vanhempi tai muu tuttu ja turvallinen aikuinen on lapselle riittävän hyvä keskustelukumppani myös kuoleman kysymyksissä. Tällainen keskustelukumppanuus onnistuu, jos aikuinen on riittävän sinut itse kuolevaisuuden kanssa. Mikäli aikuisen oma suhde kuolemaan on vaikea, voi tehdä hyvää etsiä tukea itselleen asian pohtimiseen.

Joissakin maissa tarjotaan kuolemaan liittyvää kasvatusta osana kouluopetusta. Lapset saavat tietoa esimerkiksi kuolintavoista, siitä, mitä ruumiille tapahtuu kuoleman jälkeen, hautajaisista, surusta ja lohduttamisesta. Koulut, jotka tällaista opetusta tarjoavat, ovat muita parempia surevien lasten auttamisessa.  Tarvittaisiinko tällaista opetusta myös Suomessa? Koulut voisivat tukea tältä osin vanhempien kasvatustehtävää ja vahvistaa samalla kouluyhteisön valmiuksia surevan kohtaamiseen.

Mitä lapselle sitten tulisi opettaa kuolemasta? Aloittaa voi sen selittämisellä, että kaikki elävät olennot kuolevat. Esimerkkeinä voi käyttää vaikkapa hyönteisiä. On hyvä tuoda esille, että kuolema ei ole rangaistus eikä kenenkään syy.  Lapsen on opittava ymmärtämään vähintään kolme asiaa ymmärtääkseen, mitä kuolema on.  Näiden teemojen tulisi toistua lapsen kanssa käytävissä keskusteluissa lapsen kasvaessa.

1. Kuolema on universaali, kaikki elollinen kuolee hyönteisistä ihmisiin.

2. Kuolema on pysyvä ja peruuttamaton. Toivominen, hyvä käytös tai muu vastaava ei tuo kuollutta takaisin.

3. Kuolleet eivät voi tuntea enää mitään, esimerkiksi kylmää, kipua tai pelkoa.

Muistan, kuinka lapsena järjestimme hämähäkille komeat hautajaiset. Taisin toimia niissä pappina. Laskin haudan lepoon myös kuolleen sammakon, jonka haudalle askartelin muistolauseen: vain tuuli käy hänen ylitseen, eikä häntä enää ole. Harmi, että isäni ajoi epähuomiossa sen ylitse ruohonleikkurilla jo samana iltana. Kävin usein lapsena äidin kanssa hautausmaalla, varsinkin kesäisin. Vanhemmat kertoivat kuolleesta ukistani, joka oli itkenyt liikutuksesta nähdessään ensimmäisen kerran minut. He kertoivat myös siitä, millainen oli ollut ukkini viimeinen matka sairaalaan.  Olin jo varhain perheeni mukana isäni serkun hautajaisissa. En muista yksityiskohtia mutta muistan surun ilmapiirin. Kun mummini kuoli ollessani alakouluikäinen, minulla oli jo monta kosketusta kuolemaan. Ei se suojannut surulta, mutta antoi valmiuksia ymmärtää, että niin se vain on. Jokainen omalla vuorollaan.

Terveisin Piia Nurhonen

Lähde: Poijula, Soili 2016: Lapsi ja kriisi. Selviytymisen tukeminen.  Hanki e-kirjana

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Kuin ikkunassa odottava lapsi." Kuva: Katianna Ruuskanen

Oli vaikea ymmärtää, mitä Aava sanoi. Tai paljonko kello oli. Sara huomasi tuntevansa kuin unessa pudotessa, silloin kun lähtee hätkähtäen alaspäin. Tästä ei vaan voinut herätä. Kun kukat oli laskettu isän haudalle, suru oli avannut sisälle kuilun. Se ei pelkästään vetänyt läheistä pois, vaan sekoitti ajan ja paikan, vyörytti kuvia ja tunteita koko elämän voimalla. 

Kyllä se tästä, parkkipaikka on tuolla, käännyn vasemmalle. Hän laski omaa tiheää hengitystään kuin ikkunassa odottava lapsi. Siis sekin tunne mukana: pettymyksen sekainen yksinäisyys, pöydälle levitetyt värit ja paperit iltapäivän harmaassa valossa, kun kukaan ei tullut vaikka kello mittasi jo myöhästymistä. Itku kysyi kurkussa, onko minut unohdettu.

Ristiriitaista oli ollut elämäkin, nyt yhdeltä osalta valmiiksi tullut.

Aava juoksi veljensä luo. Uittivat kukkalaitteesta irronnutta neilikkaa lätäkössä. Ja nauroivat, kutsuivat sillä hetkeksi tähän hetkeen. Ihan kuin isä ovesta tultuaan, valmiina hupsuttelemalla pyyhkimään huolet heiltä toisilta. Rakkautta ja luottamusta Sara mietti. Isänsä lapsena hän tiesi ensimmäisen olleen totta vaikka toinen joskus olikin joutunut koetukseen. Ihmekö se, jos surun kuilussa kulki monenlaista. Se kutsui kauneimpiin muistoihin ja painajaismaisiin pelkoihin:  pysytkö varmasti vieressäni? Ristiriitainen oli ollut elämäkin, nyt yhdeltä osalta valmiiksi tullut. Muistot varmaan järjestyvät uudelleen.

Juuri nyt riittää, että hengittää, että uskaltaa olla kuin unessa. Ehkä surussa on kuin unessa, ehkä se on unta enemmän kuin totta. Ajatella ehtii myöhemmin, mietti rationaalinen Sara, Nyt vielä etsin isää tästä joukosta ja palelen kummallisesti sisältä päin. Tulisi aika muistella yhteisiä kokemuksia, kuunnella toisia ja oppia elämää pintaa syvemmältä. Eikä tätä voi tietää itsen ulkopuolelta, ei edes siitä hyvästä Mari Pulkkisen tutkimuksesta, jonka Sara oli kuolemaa ennakoiden lukenut isän sairastaessa. (https://www.jalkijaa.fi/).

Ei tällaista voinut elää kuin olemalla alttiina, jossain entisen ja uuden  rajalla. "Soudatko sinä, jos minä kalastan kesällä ukin katiskalla", kysyi Aava. Tytön silmistä Sara näki yhtäaikaa kaipauksen ja tulevan kesän. "Kyllä soudan", hän lupasi. Ja ajatus teki haikean hyvää, tuttu järvi välkehti mielessä yhteyttä.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Suvun tarinat voivat välittää voimaa ja viisautta sukupolvien takaa. Kuva: Sini Rantakari

Lapsena inhosin haudoilla käymistä. Aikuiset ympärilläni olivat hiljaa ja vaikuttivat ahdistuneilta. Minäkään en uskaltanut sanoa mitään.

Koko reissu tuntui näytelmältä, jossa ei ollut sisältöä eikä vuorosanoja. Mietin hiljaa mielessäni, että aikuisena en enää hautausmailla kävisi.

Lapsemme huomasivat jo pieninä, että joku puuttuu: Kenen masusta äiti on tullut?

Äitini kuoli ennen kuin minusta tuli äiti. Äitiyteni myötä kaipaus äitiäni kohtaan kasvoi. Lapsemme huomasivat jo pieninä, että joku puuttuu: Kenen masusta äiti on tullut? Yllättäen tunsin kaipausta hautausmaalle, yhdessä lasteni kanssa.

Lapsena rakastin kuulla niitä kertomuksia, joita pari vanhempaa sukumme naista kertoivat. Minä kyselin lisää ja seuraavalla tapaamisella pyysin kertomaan uudestaan. Oli joka kerta jännittävää kuulla, kuinka sodasta, sairauksista ja ihmisten välisistä ristiriidoista oli aina jollain tavalla selvitty.

Muutamat jo ennen minua kuolleet sukulaiseni tulivat tarinoiden myötä minulle tutuiksi, jopa läheisiksi

Muutamat jo ennen minua kuolleet sukulaiseni tulivat tarinoiden myötä minulle tutuiksi, jopa läheisiksi. Myötäelin heidän kokemiaan vaikeuksia, ja opin ymmärtämään ja arvostamaan heidän selviytymiskeinojaan niissä olosuhteissa.

Juurieni tunteminen kasvatti luottamusta omiin mahdollisuuksiini elämässä. Ymmärsin, että kuka tahansa voi elämässään kohdata vaikeuksia, mutta niitä ei tarvitse pelätä. Saan luottaa ja elää rohkeasti.

Saan luottaa ja elää rohkeasti

Lasteni kanssa tahtoisin yhdistää nämä kaksi: hautausmaan ja suvun tarinat. Tahdon jakaa heidän kanssaan haudalla käymisen ja kynttilän sytyttämisen rituaalin, yhden tavan ilmaista kaipausta ja saada lohdutusta. Tahdon antaa tälle rituaalille merkityksen ja sanat, joita lapsikin voi ymmärtää.

Hautausmaan hiljaisuuden ei tarvitse olla rikkumaton. Surua ei tarvitse kantaa yksin. Muistojen jakaminen voi olla hoitavaa, omien juurien tunteminen voimauttavaa. Kuoleman äärellä koettu pyhyys kestää lasten energiaa ja ääniä.

Kuoleman äärellä koettu pyhyys kestää lasten energiaa ja ääniä

Me kuulumme suurempaan kokonaisuuteen, sukupolvien ketjuun. Meitä edeltävät ihmiset ovat vaikuttaneet osaltaan siihen, millaisessa perheessä nyt elämme. Monia vaikeuksia ja saavutuksia, rakkautta ja kipua, on koettu ennen meitäkin.

Uskon sukumme rukoilijoiden jatkavan rukousta puolestamme myös tuonpuoleisuudessa. Meidänkin aikamme tulee kuolla ja muuttua muistoiksi, joista joku saattaa kertoa tarinoita tässä maailmassa.

Pyhäinpäiväajatuksin,

Sini Rantakari

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat