Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Surun voi kutsua kylään tai se voi tulla täysin kutsumatta. Kuva: Sini Rantakari

Ajaessani kohti saattohoitokotia tunsin lähestyvän surun. Olisin halunnut päästä jo surun syliin, mutta äiti oli vielä elossa. Pelkäsin viimeistä kohtaamistamme. Mutta äiti olikin niin kaunis, kun pidimme toisiamme kädestä. Meidät ympäröi rakkaus.

Surun tarkoitus on auttaa luopumaan. Se ei tarkoita unohtamista, vaan asian muuttumista muistoksi, osaksi itseä. Viiltävä ikävä voi muuttua lämpimäksi kaipuuksi. Suru voi sulattaa menetyksen katkeruuden kiitollisuudeksi siitä, mitä oli.

Suru voi sulattaa menetyksen katkeruuden kiitollisuudeksi siitä, mitä oli

Suru voi näkyä kyynelinä poskilla, ärtyisyytenä tai omaan oloon vetäytymisenä. Suru ei ole pelkästään kaunista, vaan siihen voi kuulua myös kestämätöntä kipua, toivottomuutta ja raivoa. Surullinen voi nauraa iloisille muistoille ja kokea kiitollisuutta menneiden merkityksiä miettiessään. Toisen suremisen tavan arvosteleminen on loukkaavaa.

Toisen suremisen tavan arvosteleminen on loukkaavaa

Kun joutuu luopumaan läheisestä, elämänvaiheesta tai vaikka unelmasta, suru kertoo siitä, kuinka suuri merkitys tuolla asialla oli. Joskus vasta luopumisen hetkellä huomaa, mitä olisi tarvinnut. Oman äitini kuolemaan liittyi suru siitä, mikä ei koskaan tullut mahdolliseksi.

Monet suuren surun kohdanneet ovat kokeneet jääneensä surun kanssa yksin. Surevan kohtaaminen voi herättää avuttomuuden tunteita. Sureva ei odota, että ottaisit hänen surunsa pois. Hän toivoo, että kestäisit surua hetken yhdessä hänen kanssaan, vaikket sanoisi sanaakaan. Vaikeimpina aikoina konkreettinen apu, kuten ruuanlaitto tai kaupassakäynti, on paikallaan.

Sureva ei odota, että ottaisit hänen surunsa pois

Suru noudattaa omaa, viisasta aikatauluaan. Surua ei kannata hoputtaa tulemaan eikä menemään. Suru ja ilo ovat sisaruksia, jotka tanssivat mielellään yhdessä ja vuorotellen.

Suruni äidin kuolemasta on nostanut päätään, kun olen aikuistunut ja ymmärtänyt lisää äidin rakkaudesta minua kohtaan. Hän on tahtonut minulle kaikkea sitä hyvää, mitä minä nyt toivon omille lapsilleni. Minunkin lapsiani hän olisi halunnut rakastaa – se oli hänen suurin täyttymätön toiveensa. Tällainen läikähtävä suru on minulle juuri sellainen kunniavieras, josta Jenni Vartiainen laulaa.

Pyhäinpäiväterveisin,

Sini Rantakari

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rauhoittavaa valoa. Kuva: Pixabay

Asun aivan vanhan hautausmaan vieressä ja kuljen usein sen läpi. Siinä on joka kerran jotakin pysäyttävää. Puiden kauneus. Siellä näkemäni ihmiset. Usein pysähdyn jonkun hautakiven luokse. Hautausmaa rauhoittaa. Se auttaa muistamaan, että elämässä tärkeintä on eläminen.

Elänkö juuri nyt sellaista elämää kuin haluankin elää? Toteutanko haaveitani siinä määrin kuin juuri nyt on mahdollista? Pitäisikö elämässäni muuttaa jotakin? Voinko itse vaikuttaa siihen?

Hautausmaat ovat Suomessa myös kauniita, hyvin hoidettuja puistoja. Niille pääsee vapaasti ulkoilemaan, kunhan tekee sen kunnioittaen. Ihan juoksulenkille en hautausmaalle menisi. Iltakävelylle kyllä.

Jopa perheen yhteiseen kävelyretkeen hautausmaat sopivat hyvin. Lapsille voi kertoa suvun aiemmin eläneiden tarinoita ja lohdullisesti puhua elämään kuuluvasta kuolemasta pelottelematta. Kummitukset ja halloweenkarmeudet asettuvat oikeaan kohtaan satuolennoiksi, pimeyden karnevaaliin kuuluviksi.

Mitä edelleen toivon elämältä? Mitä sinä toivot?

Suosittelen hautausmaatreffejä myös parisuhteen vaalimiseen, edes kerran vuodessa. Hautausmaatreffit irrottavat lapsiperhearjesta tehokkaasti  lyhyelläkin kävelyllä. Pienet riidat ja harmit unohtuvat kuin huomaamatta. Asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin kun mukaan tulee elämän loppumisen todellisuus. Keskusteluun voi tulla uusi, pehmeämpi sävy. Käsi kädessä kävely sitoo tähän hetkeen elävämmin, kiitollisemmin. 

Tietysti voi käydä myös niin, että oman parisuhteen kurjuus alkaa kummitella: haluanko tällaista suhdetta lopun elämääni, haluanko edes nyt? Voinko tehdä jotakin? Voimmeko tehdä jotakin yhdessä? Haluanko muutosta, haluatko sinä muutosta? Elämä on lyhyt pitkään jahkailuun. 

Hautausmaatreffeillä voi myös haaveilla: Mitä edelleen toivon elämältä? Mitä sinä toivot? Tai Edith Södergranin sanoin:

"Minä haluan leikkitoverin, joka murtautuu ulos kuolleesta graniitista uhmaamaan ikuisuutta."

Hautausmaan terveisin, Mari

Pyhäinpäivää vietetään maailmanlaajuisesti 1.11. meillä lauantaina 2.11. Hautausmaat täyttyvät kynttilöistä, joilla muistetaan kuolleita rakkaitamme.

 

 


 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pidä ääriviivasi näkyvissä! Kuva Pixabay.

Parisuhteeseen voi kadottaa itsensä monella tavalla. Suhteessa eläminen on täynnä kompromisseja, joustamista sekä tarpeiden ja toiveiden yhteensovittamista. Parisuhde aiheuttaa riippuvuutta toisesta ihmisestä. Riippuvuus voi olla positiivista, sen myöntämistä, että tarvitsee toista ihmistä tuekseen. Riippuvuus voi olla myös toimintakykyä lamauttavaa tunnetta siitä, että elämässä ei selviä ilman puolisoa.  

Paula kirjoitti riittävästä yhteydestä ja erillisyydestä kuvaten suhdetta ilman erillisyyden vapautta vankilaksi ja erillisyyttä ilman läheisyyden lämpöä kämppäkaveruudeksi. Laimeassa kämppäkaveri-suhteessakin voidaan olla liiallisen tarvitsevia. Päätöksiä pienistäkään asioista ei pystytä tekemään yksin ja kaikki muutokset erillisyyden suuntaan pelottavat.

Parisuhteen alussa on tavallisesti hyvin symbioottinen vaihe, jolloin vietetään jokainen liikenevä minuutti rakkauden kohteen kanssa. Suhteen edetessä erillään ja yhdessä olemiseen parhaimmillaan löydetään sopiva suhde yhteyden pysyessä riittävän tiiviinä. Joskus tätä kehitysvaihetta ei tapahdu ja suhde jatkuu tukahduttavan omistavana. Toinen on ehkä kyvytön erillisyyteen ja näkee kumppanin pyrkimyksen omaan tilaan uhkana. Vähitellen kumppani hautaa omat tarpeensa ja päätyy toimimaan puolison ehdoilla pitääkseen hänet tyytyväisenä. On parisuhteita, joissa puoliso määrittelee ketä äänestetään, mitä katsotaan televisiosta ja keihin ihmisiin pidetään yhteyttä.  

Toinen on ehkä kyvytön erillisyyteen ja näkee kumppanin pyrkimyksen omaan uhkana.

Myös vahvoihin vanhemmuuden ja perhearjen rooleihin voi helposti kadottaa itsensä. Mari tutkiskeli vahvan ja vastuullisen vanhemman roolin vaikutusta parisuhteen seksuaalisuuteen. Joissain parisuhteissa on selvä "pomo ja apulainen -asetelma" tai "huoltaja ja huollettava -asetelma. " On tavallista eläytyä äidin tai isän rooliin niin, että kahden keskenkin puolisoa kutsutaan isäksi tai äidiksi ja puhutaan myös itsestä äitinä tai isänä. Lasten ehdoilla eläminen silloinkin, kun lapsi ei sitä jatkuvasti tarvitse, ei ole vain aiemman sukupolven tarina.

Vaikka aikakauttamme kuvataan nautinnonhakuiseksi ja itsekkääksi, terveen itsekkäästi toimiminen on monille vaikeaa. Joillekin ihmisille ilmaisut ”Minä tahdon” ja ”Minä tarvitsen” ovat mahdottomia. Kysyttäessä he vastaavat kysymällä toiselta mitä tämä haluaa tai teinien tapaan ”en tiedä.” Kun omat tarpeet ja toiveet ohitetaan arjessa jatkuvasti, ne voivat alkaa kupruilemaan passiivisena aggressiona. Joskus kiltit mukautujat masentuvat, ahdistuvat ja lopulta tekevät yllättäen päätöksen lähteä parisuhteesta neuvottelematta vaihtoehdoista.

Kuka minä olen ilman puolisoa? Mitä minä haluan?

Jos parisuhde ajautuu kriisiin, tulee ero tai puoliso kuolee, mielen valtaavat suuret kysymykset. Kuka minä olen ilman puolisoa? Mitä minä haluan elämältäni? Mistä alan, mihin lopun? Osaanko asettaa rajani, ilmaista mielipiteeni? Osaanko pitää puoleni ihmissuhteissa? Pystynkö tekemään itsenäisiä päätöksiä?

Kohdatessa puolison menetyksen moni on täysin avuton. Palvelu parisuhteessa on ollut niin hyvää, että ei osata käyttää pankkipalveluita netissä, tehdä veroilmoitusta tai tankata autoa. Joku ei ole koskaan laittanut ruokaa, pessyt vessaa tai käyttänyt pesukonetta. Näitä taitoja on hyvä harjoitella pahan päivän varalle!

Olet ollut olemassa jo ennen puolisosi tapaamista ja perheen perustamista

Myöntymysten tie on pitkä ja loputon. Jos puolisosi pitää sinusta uhrautujana, hän haluaa nähdä sinut siinä roolissa jatkossakin. Haluatko pysyä roolissasi, tuoko se sinulle mielihyvää? Myötäiletkö riidan pelossa, koetko ansaitsevasi roolisi, tunnetko salaa ylemmyyttä uhrautumisestasi vai mikä saa sinut kohtelemaan kaltoin itseäsi? Miltä tuntuisi ilmaista oma mielipiteesi ja asettaa omat rajasi? Se on varmasti pelottava ajatus, mutta toteutettuna usein helpottavaa.

On hyvä myös pohtia, millaisen parisuhdemallin ja mallin oman sukupuolesi asemasta haluat antaa lapsillesi. Jos olet tyytymätön rooliisi parisuhteessa tai perhe-elämässä, voisiko jotain tehdä ennen mahdollista suurta poksahdusta? Olet ollut olemassa jo ennen puolisosi tapaamista ja perheen perustamista. Voisiko ”tahtovan ja pystyvän minäsi” herätellä eloon ja päivittää nykytilaan?

On hyvä pohtia millainen ihminen olit silloin? Mistä innostuit, mitä halusit elämältä? Kenen kanssa vietit aikaa? Millainen ihminen haluaisit olla nyt? Voisiko kesken jääneitä tavoitteita ja unelmia alkaa toteuttamaan? Voisiko joitain ihmissuhteita ja harrastuksia lämmitellä uudelleen?

Kriisitilanteissa on hienointa nähdä, että ihminen kykenee muutokseen, osaa ja oppii asioita peloista huolimatta!

Kriisitilanteissa on hienointa nähdä, että ihminen kykenee muutokseen, osaa ja oppii asioita peloista huolimatta! Vaikka puolisosi olisi ollut sosiaalisten suhteiden ylläpitäjä, myös sinä voit ottaa yhteyttä sinulle tärkeisiin ihmisiin. Myös sinä osaat olla yhteydessä päiväkotiin tai kysellä jo aikuisten lapsen kuulumisia. Voit opetella ruoanlaittoa, paperiasioiden hoitoa ja kodin remontointia. Jos nämä asiat eivät kiinnosta, asioita ja palveluja voi aina ostaa tai pyytää apua tutuilta.

Muutos tilanteeseen lähtee terveen itsekkyyden tavoittelusta. Et ole kenenkään jatke, vaan oma itsenäinen, arvokas ihminen!

 

Tervettä itsekkyyttä vahvistavaa kesänviettoa toivoen,

 

Nina Kauppinen, perheneuvoja     

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Anne-Maija Kiviniemi

Kuolemalle on olemassa kasapäin kiertoilmaisuja. Se kertonee meidän ihmisten tarpeesta yrittää kiertää kuolema kaukaa. Erityisesti kuolemalta ja sitä koskevilta keskusteluilta yritetään usein suojella lapsia ja nuoria. Joskus voi käydä niin, että kuolemasta ei puhuta lapsen kanssa edes silloin, kun kuolema on jo lähes kotiovella. Tällöin lapsi voi menettää jotakin, mihin hänellä on lähiomaisena täysi oikeus: valmistautumismahdollisuuden läheisen kuolemaan.

Lasta ei voi suojella kuolemalta. Ensimmäisten kuolemaa käsittelevien keskustelujen lapsen kanssa ei tulisi ajoittua menetystilanteisiin vaan ennakoivasti. Lapsi saa perusedellytyksiä kuoleman kohtaamiseen, kun hän saa tietoa kuolemasta ja kuolemisesta arkensa keskellä. Lapsen kanssa voi käydä hautausmaalla, hänelle voi kertoa jo kuolleiden läheisten elämästä ja kuolemasta. Lapsen voi ottaa mukaan hautajaisiin ja hänen kanssaan voi keskustella kuolemasta. Kaikki perhettä kohtaavat menetykset, vaikkapa lemmikkihiiren kuolema, ovat myös mahdollisuus auttaa lasta kohtaamaan kuolema osana elämän kiertokulkua. Pienistä menetyksistä puhuminen myös valmentaa kohtaamaan myöhempiä suurempia menetyksiä.

Ensimmäisten kuolemaa käsittelevien keskustelujen lapsen kanssa ei tulisi ajoittua menetystilanteisiin vaan ennakoivasti

Kuolemaa ei tulisi eristää pois lapsen maailmasta – toisaalta sillä ei tulisi myöskään täyttää lapsen maailmaa. Keskustelun tulee olla turvallista. Olennaista turvallisuuden rakentumisessa on se, että lapsi ei jää yksin keskustelun herättämien ajatusten, tunteiden ja kysymysten kanssa. Tarvitaan aikuisen rauhoittavaa läsnäoloa ja kärsivällisyyttä vastata lapsen kysymyksiin. Senkin aikuinen voi kertoa, ettei tiedä kaikkea; että kuolema on loppujen lopuksi mysteeri meille kaikille. Kuolemalla ei tulisi koskaan pelotella. Monella vanhemmalla on oma ajatuksensa siitä, onko elämää kuoleman jälkeen. On taito kertoa omasta näkemyksestään jättäen samalla lapselle tilaa muodostaa ajan kanssa oma näkemyksensä.

Voisiko koulu tarjota opetusta kuolemasta?

Kuolemasta puhuminen lapsen kanssa ei vaadi sellaisia erityistaitoja, että siihen pystyisi vain asiantuntija. Usein oma vanhempi tai muu tuttu ja turvallinen aikuinen on lapselle riittävän hyvä keskustelukumppani myös kuoleman kysymyksissä. Tällainen keskustelukumppanuus onnistuu, jos aikuinen on riittävän sinut itse kuolevaisuuden kanssa. Mikäli aikuisen oma suhde kuolemaan on vaikea, voi tehdä hyvää etsiä tukea itselleen asian pohtimiseen.

Joissakin maissa tarjotaan kuolemaan liittyvää kasvatusta osana kouluopetusta. Lapset saavat tietoa esimerkiksi kuolintavoista, siitä, mitä ruumiille tapahtuu kuoleman jälkeen, hautajaisista, surusta ja lohduttamisesta. Koulut, jotka tällaista opetusta tarjoavat, ovat muita parempia surevien lasten auttamisessa.  Tarvittaisiinko tällaista opetusta myös Suomessa? Koulut voisivat tukea tältä osin vanhempien kasvatustehtävää ja vahvistaa samalla kouluyhteisön valmiuksia surevan kohtaamiseen.

Mitä lapselle sitten tulisi opettaa kuolemasta? Aloittaa voi sen selittämisellä, että kaikki elävät olennot kuolevat. Esimerkkeinä voi käyttää vaikkapa hyönteisiä. On hyvä tuoda esille, että kuolema ei ole rangaistus eikä kenenkään syy.  Lapsen on opittava ymmärtämään vähintään kolme asiaa ymmärtääkseen, mitä kuolema on.  Näiden teemojen tulisi toistua lapsen kanssa käytävissä keskusteluissa lapsen kasvaessa.

1. Kuolema on universaali, kaikki elollinen kuolee hyönteisistä ihmisiin.

2. Kuolema on pysyvä ja peruuttamaton. Toivominen, hyvä käytös tai muu vastaava ei tuo kuollutta takaisin.

3. Kuolleet eivät voi tuntea enää mitään, esimerkiksi kylmää, kipua tai pelkoa.

Muistan, kuinka lapsena järjestimme hämähäkille komeat hautajaiset. Taisin toimia niissä pappina. Laskin haudan lepoon myös kuolleen sammakon, jonka haudalle askartelin muistolauseen: vain tuuli käy hänen ylitseen, eikä häntä enää ole. Harmi, että isäni ajoi epähuomiossa sen ylitse ruohonleikkurilla jo samana iltana. Kävin usein lapsena äidin kanssa hautausmaalla, varsinkin kesäisin. Vanhemmat kertoivat kuolleesta ukistani, joka oli itkenyt liikutuksesta nähdessään ensimmäisen kerran minut. He kertoivat myös siitä, millainen oli ollut ukkini viimeinen matka sairaalaan.  Olin jo varhain perheeni mukana isäni serkun hautajaisissa. En muista yksityiskohtia mutta muistan surun ilmapiirin. Kun mummini kuoli ollessani alakouluikäinen, minulla oli jo monta kosketusta kuolemaan. Ei se suojannut surulta, mutta antoi valmiuksia ymmärtää, että niin se vain on. Jokainen omalla vuorollaan.

Terveisin Piia Nurhonen

Lähde: Poijula, Soili 2016: Lapsi ja kriisi. Selviytymisen tukeminen.  Hanki e-kirjana

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat