Kirjoitukset avainsanalla kriisi

Rakentamisvaiheessa on hyvä haaveilla arjesta uudessa kodissa. Kuva: Katianna Ruuskanen

Kuulen usein yleisenä väitteenä, että rakentaminen tai remontoiminen johtaa parisuhteen kriisiin ja eroon. Tämä on vain joskus totta. Väitän, että oman kodin yhdessä rakentaminen parhaimmillaan on tärkeä parin tunnesidettä vahvistava juttu. Erilaisia sudenkuoppia voi välttää, kunhan ensin myöntää niiden olemassaolon ja oikeasti tekee viisaammin. Ai miten?

Yleisin kriisitilanne perheneuvojan vastaanotollani rakentamiseen liittyen on, kun väsynyt Rakentaja ja väsynyt Arjenpyörittäjä eivät enää lainkaan muista, miksi halusivat ylipäätään olla yhdessä ja rakentaa kotia. Tämän voisi välttää, jos rakentamisen ja remontoinnin suunnitteluvaiheessa käytettäisiin runsaasti keskusteluaikaa myös parisuhteen hyvinvointiin liittyviin aiheisiin. Itse asiassa näistä mielestäni pitäisi aloittaa koko projektin suunnittelu! Sillä koti ei rakennu vain seinistä, vaan myös ihmisten välisistä suhteista.

Nykyään ajattelen, että ennen rakentamiseen ryhtymistä olisi hyvä olla perheneuvojan ja rakentamisen ammattilaisen yhteinen konsultaatio.

Elämää ei voi laittaa tauolle, kun rakentaminen alkaa. On tärkeää varata oma aikansa koko perheen yhteisille hetkille, kuten esimerkiksi päiväkodin tai koulun juhlille, syntymäpäiväjuhlinnalle (myös aikuisten!), ystäväperheiden tapaamiselle. Ja yhtä tärkeää on ottaa aikaa parisuhteelle: puoli tuntia hellyydelle, tunti oikealle kuulumisten vaihdolle, seksitreffit silloin tällöin.

Liian tiukka aikataulu leikkaa aina ensimmäiseksi rakennusprojektin ulkopuolisen elämän pois. Rakentamisessa työn teettäminen on kallista, joten asioiden täytyy mennä aikataulussa, muuten talous romahtaa. Aikataulun ja talouden suunnittelun yleisin virhe näyttää olevan liika optimismi. Realismia, mielellään inhorealismia aikataulun ja budjetin laadintaan! 

”Sä et tehnyt yhtään mitään rakennuksella! – Ja sä et koskaan ollut lasten kanssa. Mä pyöritin koko arjen yksin!” Yleiset vuorosanat kriisiin joutuneilla pariskunnilla. Minusta on itsestään selvää, että rakentamiseen liittyy Rakentajan rooli ja Arjenpyörittäjän rooli. Mutta jos unohdetaan perusteellisesti keskustella siitä, mitä näihin rooleihin liittyy ja kuka niistä vastaa ollaan ongelmissa. Voivatko molemmat tehdä molemmista rooleista jotakin vai onko niin, että toinen on Rakentaja ja toinen Arjenpyörittäjä? Tästä on syytä sopia etukäteen, sillä muuten odotukset leijuvat sanomattomina ilmassa ja kummankin tyytymättömyys lisääntyy hetki hetkeltä.

Nykyään ajattelen, että ennen rakentamiseen ryhtymistä olisi hyvä olla perheneuvojan ja rakentamisen ammattilaisen yhteinen konsultaatio, niin paljon näen erouhkaan ajautuneilla pareilla huonoa keskustelua ja tiedon puutetta nimenomaan suunnitteluvaiheessa. Jos joku rakentamisen ammattilainen innostuu tästä, niin voi ottaa minuun yhteyttä.

Parin tunnesiteen kannalta olennaisen tärkeä rakennusvaiheessakin muistettava asia on haaveilu. Kodin rakentaminen on mitä suurimmassa määrin tunneasia. Muistetaanko  keskustella siitä, mitä sana ”KOTI” tarkoittaa itse kummallekin? Millaista kotia haluamme rakentaa? Millaista elämää siinä uudessa kodissa eletään? Jos tunneside pariskunnan välillä pääsee täysin katkeamaan rakennusaikana, ei enää ole kotia. Mutta näin ei siis tarvitse käydä!

 

Muistakaa ainakin nämä:

  • Ottakaa huomioon, että muu elämä ei jää tauolle rakentamisen ajaksi.
  • Keskustelkaa paljon jo suunnitteluvaiheessa ajankäytöstä ja vastuunjaosta.
  • Olkaa taloudessa realisteja.
  • Muistakaa, että koti on lopulta ihmisten välinen tunnesuhde.

Kodin rakentamiseen kannustaen, Mari Kinnunen

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko särkynyt vielä tanssia ja soida? Kuva: Sini Rantakari

Ystäväni pienen lapsen äkillisestä kuolemasta on kulunut kohta vuosi. Se on kestämättömän pitkä aika pohjatonta kaipausta ja pieni hetki toipumista. Monet ihmiset ystäväni lähellä olisivat toivoneet hänen voivan jo paremmin.

Lukuisat elämän haavoittamat ihmiset ovat tulleet ohitetuiksi samoilla saatesanoilla: ”Aika parantaa haavat.” Aika ei paranna ketään. Aika ei tuo kuollutta läheistä takaisin, se ei paranna traumaattisesta kokemuksesta eikä peruuta läheisen loukkaavaa tekoa tai sanaa.

Sanonta palvelee silloin, kun näkee toisen ihmisen kärsivän eikä pysty häntä kohtaamaan

Miksi tuo sanonta on niin suosittu? Sanonta palvelee silloin, kun näkee toisen ihmisen kärsivän eikä pysty häntä kohtaamaan.  Kasvottomalle ajalle annetaan vastuu parantamisesta, ettei itse tarvitse tulla toisen hädän koskettamaksi. Se lohduttaa luultavasti enemmän sanonnan sanojaa kuin sen kuulijaa.

Parisuhteessa tämä sanonta voi auttaa loukkaavasti käyttäytynyttä väistämään vastuuta omasta toiminnastaan. Eihän vaikeaan asiaan kannata palata sen käsittelemiseksi tai anteeksipyytämiseksi, koska aika parantaa koko jutun. Samalla tavalla ajatteleva loukattukin koittaa vaientaa itsensä ja painaa kipunsa pinnan alle.

Kukaan ei voi tietää, mitä edessä oleva uusi on

Kukaan ei varmaan tarkoita pahaa sanoessaan, että aika parantaa. Päinvastoin, sitä käytetään usein silloin, kun koitetaan lohduttaa ja luoda toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Miksi se sitten satuttaa?

Kun ihminen on menettänyt luottamuksensa elämään, itseensä tai läheiseen ihmiseen, hän ei kaipaa katteettomia lupauksia. Ihminen on aina uuden äärellä, vanhaan paluuta ei ole. Kukaan ei voi tietää, mitä edessä oleva uusi on.

Silloin, kun ihmiseen sattuu, hän tarvitsee toista ihmistä

Mennyttä ei voi muuttaa. Sen kanssa voi oppia elämään. Joskus anteeksianto on mahdollista. Toisinaan voi katsoa taaksepäin ja huomata, miten haava on mahdollistanut jotain tärkeää. Mutta silti voi vielä sattua, jos joku koskettaa haavaasi ja sanoo sen olevan parantunut.

Kun ihmiseen sattuu, hän tarvitsee toista ihmistä. Toisen ihmisen läsnäolo lohduttaa. Kuulluksi tuleminen helpottaa. Vaikeita tunteita voi sietää yhdessä. Rehellinen keskustelu ja tarvittaessa anteeksipyytäminen auttavat. Ja monessa tilanteessa, johon ei ole sanoja, yhteinen hiljaisuus kannattelee.

Terveisin,

Sini Rantakari

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Kiitos. Haava voi revetä vasta vuosikymmentenkin jälkeen. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, että olet aivan kunnossa, äläkä turhasta vikise. Ihminen haluaa tulla nähdyksi, eikä vain katsotuksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Katianna Ruuskanen

Onko oikein lähteä, erota ja rikkoa perheyhteisö? Missä määrin meitä sitovat velvollisuudet, silloinkin kun ne tuntuvat minuuttamme tukahduttavilta? Mitä on vapaus ja miksi se on tärkeää? Nina pohti blogissaan eroa ja lähtemistä. Näitä kysymyksiä pohdin minäkin katsottuani elokuvissa tällä hetkellä pyörivän Tottelemattomuus-elokuvan. Se kertoo Ronitista, joka on hylännyt vanhoillisen uskonnollisen yhteisön ja valinnut vapauden elää itsensä näköistä elämää, mm. omaa seksuaalisuuttaan toteuttaen.

Suurimman osan meistä on nykypäivänä helppo ymmärtää ja antaa tukensa ihmiselle, joka jättää tukahduttavan uskonnollisen yhteisön. Yhteisön, jossa kasvu ei ole mahdollista ja jossa ihminen ei voi toteuttaa omaa itseään. Entäpä jos perheen vanhempi lähtee? Juuri rakennettu omakotitalo menee myyntiin. Lapset aloittavat kulkemisen kahden kodin välillä. Tai silloin kun vuosikymmeniä kestänyt parisuhde yllättäen päättyy? Ihminen kävelee ulos siihenastisesta elämästään. Lähtiessään hän sanoo, että "Itseasiassa en koskaan oikeastaan halunnut sitä mitä oli". "Nyt vasta voin hengittää", hän sanoo kalustamattomassa vuokrayksiössään. Kuinka helppoa meidän ulkopuolisten on pitäytyä tuomitsemasta ja ajatella, että me emme lopulta tiedä, mitkä olivat hänen perusteensa? Elokuvassa, niin kuin oikeassa elämässäkin, yhteisö ei päästä lähtijää helpolla.

On parisuhteita, jotka ovat kokemuksena, ulkoisista puitteistaan huolimatta, yhtä ahtaita kuin tukahduttavat uskonnolliset yhteisöt.

On parisuhteita, jotka ovat kokemuksena, ulkoisista puitteistaan huolimatta, yhtä ahtaita, kuin tukahduttavat uskonnolliset yhteisöt. On perheitä, joissa se, mitä yhteisön jäsenet eivät pysty tutkimaan itsessään, heijastetaan lähtijään: ”Meillä oli kaikki hyvin, kunnes hän sekosi ja lähti”. Huonoimmillaan lapset valjastetaan palvelemaan tätä kaikkea: ”Katsokaa mitä isä teki meille”. Ei parisuhde, josta lähdetään kuitenkaan läheskään aina ole ahdas tai tukahduttava. Silti ihminen saattaa kokea voimakkaasti, että ei voi jäädä. ”Minä kuolen, jos en lähde”, perustelee ihminen joskus lähtemistään. On selvää, että ei hän mihinkään kuole, siinä merkityksessä kuin mitä me kuolemisella tarkoitamme. Mutta hän ei puhu niinkään ruumistaan vaan sielustaan. ”Sielu tarvitsee enemmän tilaa kuin ruumis”, siteeraa Hannu-Pekka Björkman Axel Munthea. "Sielu tarvitsee tilaa kasvaakseen ja kehittyäkseen", hän jatkaa.

Uhmaikä ja murrosikä ovat tärkeitä tottelemattomuusvaiheita, jolloin etsimme omia ääriviivojamme.

Tove Janssonin tarinassa näkymättömän lapsen, Ninnin kasvot piirtyvät näkyviin vasta tottelemattomuuden kautta. Uhmaikä ja murrosikä ovat tärkeitä tottelemattomuusvaiheita, jolloin etsimme omia ääriviivojamme. Tällöin tutkimme sitä, miten voimme itsenäistyä ja tulla näkyväksi siinä perheyhteisössä, jossa elämme. Jos nämä prosessit jäävät kesken, ne aktivoituvat uudelleen myöhemmässä elämässä, usein juuri parisuhteessa.

Lähteminen voi kuitenkin olla myös pakenemista, vaikeutta kohdata itseään ja käsitellä elämäntilanteen esiin nostamia tunteita.

Lähteminen liittyy usein ihmisen omaan henkilökohtaiseen itsenäistymisprosessiin. Lähteminen voi kuitenkin olla myös pakenemista, vaikeutta kohdata itseään ja käsitellä elämäntilanteen esiin nostamia tunteita. Tällöin saatamme ajatella, että ahdistus, joka nousee, johtuu parisuhteestamme. Irrottaudumme puolisostamme, kun meidän pitäisikin pystyä irrottautumaan jostain entisestä ja siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Pelkäämme kipua, joka kuljettaisi eteenpäin ja synnyttäisi uutta. Eroamme, kun perheeseen on syntynyt lapsi, ja meidän pitäisi pystyä siirtymään uuteen, vanhemmuuden elämänvaiheeseen. Tai valitsemme uuden, nuoren puolison, kun emme uskalla kohdata omaa ikääntymistämme. Rakastumme, vaikka meidän pitäisi surra oman vanhempamme kuolemaa. Joskus vapaus on myös vapautta tehdä omat virheensä.

Ronit palaa vuosien jälkeen ortodoksijuutalaiseen yhteisöön rabbi-isänsä muistotilaisuuteen. Hänellä on nyt rajat ja kasvot. Hän pysyy itsenään, vaikka asiat, joiden takia hän lähti, nousevat esiin uudelleen. Onko hän vapaudessaan onnellinen? Elämän moninaisuus ei taivu niin yksinkertaiseen kuvaukseen. Vastuu ja syyllisyys ovat painavia taakkoja kannettavaksi. Valitsemmepa niin tai näin, joudumme aina luopumaan ja suremaan kohtaloamme.

 

Terveisin, Helena Toppari

 

Lähteet:

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Janson, Tove. (1962). WSOY.

Tottelemattomuus. Disobedience. Ohjaus Lelio, Sebastian. (2017).

Välähdyksiä peilissä. Björkman, Hannu-Pekka. (2014). Kirjapaja.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ei potkuja parisuhteesta. Kuva: Pixabay

Luin kollegan kirjoitusta siitä, kuinka työ valtaa aikaa parisuhteelta ja kuinka vapaa-ajasta on tullut toipumis- ja lepoaikaa, jotta jaksaisi taas olla töissä. Mieleni vaelsi tästä työttömyyteen, sillä sitä olin asiakkaan kanssa hiljattain pohtinut. Eivätkä työttömyyden vaikeudet ole itsellenikään tuntemattomia: valmistumisen jälkeen 90-luvun lama oli syvimmillään ja töitä ei vaan ollut. Työtön, työtön, työtön -lapun täyttämisen tunne on edelleen muistissani.

Työttömyys on kriisi, joka vaikuttaa itsetuntoon ja identiteettiin. Kukapa ei tuntisi mitättömyyttä ja merkityksettömyyttä kun saa potkut. Tai entä jos koko ammatti-identiteetti rapisee  pois, mikä varsinkin pitkään jatkuneessa työttömyydessä helposti on vaarana. Työttömän talous huononee, häpeä valtaa mieltä ja taloudellinen niukkuus rajoittaa tekemisiä. Ankeissa tunnelmissa on vaara alkaa eristäytyä kavereista ja ystäviäkään ei oikein jaksa tavata. Miten kumppanikaan tätä voi jaksaa. Mutta entä jos jaksaakin? Millä tavalla parisuhde ja kumppani voivat ehkä jopa parhaimmalla mahdollisella tavalla auttaa työtöntä kriisin keskellä?

Lohdutusta. Vaikean tilanteen sietämistä yhdessä. Ehkä halausta.

Kumppani voi antaa kokemuksen kuulluksi tulemisesta. Neuvoja ei ehkä niinkään tarvita, enemmän kuuntelua ja ahdistavien tunteiden vastaanottamista sekä kestämistä. Lohdutusta. Vaikean tilanteen sietämistä yhdessä. Ehkä halausta.

Työttömyyden kokemus on kokemus riittämättömyydestä, epäonnistumisesta. Tällainen tunne saa ihmisen mielen ja ruumiin hälytystilaan. Jos parisuhteessa on jo valmiiksi  säröjä, ne kyllä helposti vahvistuvat. Mutta lämmin tunneyhteys voi puolestaan rauhoittaa. Työttömänä helposti pelkää puolison arvostelua, syyttelyä tai viestiä siitä, että on kelpaamaton paitsi töihin myös kumppanina. Tällaisen kelpaamattomuuden tunteen parasta vastalääkettä on hyväksyntä, sen kuuleminen, kuinka tärkeä aina vaan on, oli sitten töitä tai ei. Työ ja elämä kun eivät kuitenkaan ole sama asia. Työtön kumppani on kuitenkin elossa oleva kumppani. Jos tällaista rakastavaa läsnäoloa saa osakseen, niin työtönkin pystyy rauhoittumaan. Vastassa ei ole vain seinä ja epätoivo vaan ehkä jotakin uutta.

Parisuhteessa työtön ei ole menettänyt merkitystään vaan on yhä rakas kumppani. Erilainen ja sama yhtä aikaa. Parisuhteesta ei ole tullut potkuja.

Riittävän hyvässä parisuhteessa työtönkin saa pitää lepotaukoja työttömyyden tai työllistymisensä miettimisestä. Voi olla rento saunailta, yhteinen siivouspäivä niin kuin ennenkin, yhteistä ruuanlaittoa, hyvää seksiä. Työttömyyden yksi vaara on, että levon ja työn välinen raja hämärtyy. Kun ei ole töitä, niin ei ole oikein varma, milloin on vapaa-aikaa. Jos ei itse pysty enää tunnistamaan omaa tarvitsevuuttaan, niin puoliso voi muistuttaa. Myös työttömyydestä on tärkeää pitää lomaa ja levätä.

Keskinäinen lämmin tunnesuhde auttaa käsittelemään työttömyyden tuomia vaikeita tunteita,  ja silloin parisuhde voi todellakin olla työttömälle lepopaikka.

Aurinkoisin terveisin, Mari Kinnunen

 

 

  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat