Kirjoitukset avainsanalla masennus

Kuva: Katianna Ruuskanen

Kuinka kauan saa surra päättynyttä rakkaussuhdetta? Pitääkö erosta toipua? Voiko jäädä loppuelämäkseen leskeksi? Mitä jos ei halua uutta putkeen? Entä jos ei huvita tai jaksa mennä eteenpäin?

Yhteiskunnassamme on luvallista olla keskivaikeasti masentunut, jopa toipuva päihdeongelmainen, mutta suruun ei saa jäädä kiinni

Suru on siivottu yhteiskunnastamme.  Vallalla on positiivinen ajattelu, jossa suru, ikävä ja kärsimys selitetään pois diagnooseilla ja psykologialla. On luvallista ja trendikästäkin olla keskivaikeasti masentunut, jopa toipuva päihdeongelmainen, mutta suruun ei saa jäädä kiinni. Sureva ihminen saa masennusdiagnoosin, lääkityksen ja sairaslomaa. Jos lääke toimii, suru painuu alas eikä tunnu juuri miltään. Ihmistä kehotetaan ja autetaan korjaamaan asennetta. Ei saa takertua ihmisiin.

Parisuhteen päättyessä eroon tai kuolemaan, ystävät ja läheiset tulevat yleensä tueksi: ”Voit soittaa milloin vaan”, ”Sano voinko auttaa?”, ”Pärjäätkö itseksesi?”. Näin jatkuu jonkin aikaa, kunnes he alkavat tulla kärsimättömiksi ja kysymykset vaihtuvat toisiksi: ”Olisiko jo hyvä mennä eteenpäin?”, ”Onko ollut ketään kiinnostavia, uusia tuttavuuksia?” ,”Auttaisiko laastarisuhde?” He sanovat, että pitäisi jalkautua ihmisten pariin: ”Kukaan ei tule hakemaan sinua kotoa”, ”Sinua vaivaa pitkittynyt suru”, ”Sinun pitäisi varmaan mennä terapiaan”.

Ihmiset kertovat joskus, että olisi jopa helpompaa, jos parisuhde olisi päättynyt puolison kuolemaan, eikä eroon. Ennen leski oli titteli, joka antoi luvan olla rauhassa sureva, puolisonsa menettänyt. Surua kannettiin vuositolkulla mukana leskenvaatteissa. Kukaan ei ollut huolissaan seksielämäsi tilasta.  Ei tarvinnut tuntea olevansa elämästä sivussa, jos ei juossut nettitreffeillä rakkautta metsästämässä.

Uudella rakkaudella ei voi pyyhkiä pois entisen parisuhteen päättymiseen liittyvää surua ja kaipausta

Uusi rakkaus löytyi. ”Ihan mahtavaa!” ”Onneksi olkoon”. Facebookin seinä täyttyy onnitteluista. Elämä voittaa: ”Olen ansainnut tämän onnen”. Uudella rakkaudella ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois entisen parisuhteen päättymiseen liittyvää surua ja kaipausta. Alas painettu suru jää meihin. Se räjähtää uusperheen riidoiksi ja vihaisuudeksi entisiä sekä nykyisiä puolisoita kohtaan. Se näkyy kyvyttömyytenä olla ihmissuhteissaan läsnä ja päästää lähelle. Se verhoutuu vihaksi itseään kohtaan. Tällöin lakkaamme pitämästä itsestämme huolta. Suru muuttuu väsymykseksi, sekä kivuiksi kehossa, joka sitä joutuu kantamaan. Se kietoutuu rasvaksi ympärillemme, jonka pehmeän peiton suojaan piiloudumme. Me piiskaamme surua hiljaiseksi rankalla urheilulla. Suru tuntuu merkityksettömyyden, ilottomuuden ja ahdistuksen tunteina, joita laimennamme päihteillä ja joita pakenemme viihteeseen sekä tyhjään toimintaan.

Alas painettu suru saa muotoja, joita emme edes tunnista suruksi

Suru saa muotoja, joita emme edes tunnista suruksi. Siksi emme osaa puhua siitä, vaan kuvailemme oireitamme. Kenelle sitä paitsi voimme surusta ja ikävästämme puhua? Ystävät kyllästyvät aika pian kuuntelemaan samoja tarinoita yhä uudelleen. He yrittävät reipastaa meitä vetoamalla siihen, että menetetty kumppani ei välttämättä ollut kaikelta osin niin hyvä tyyppi. ”Löydät paremman”. Uudelle puolisolle surusta ja ikävästä on turha hiiskua. Siitä tulee väärinymmärrystä ja riitaa. Terapeutti jaksaa kuunnella vähän paremmin, psykologiset teoriat suojanaan. Taipuuko suru aina kriisin vaiheteorian muotoiseksi? Shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja lopulta uudelleen suuntautumisen vaihe. Entä jos ei pysty tai halua suuntautua uuteen? Hyväksymme yhteiskunnassamme yksinelämisen, joka on ihmisen voimissaan tekemä valinta. Meidän on kuitenkin vaikea hyväksyä yksinjäämistä, joka on seurausta hävitystä ihmissuhdetaistelusta.

Suru on aliarvostettu, väärinymmärretty ja turhaan pelätty tunne. Kun sitä riittävän pitkään uskaltaa katsoa silmiin, niin kenties se lopulta väistää. Suru on auttamattoman hidas. Sitä pitää kantaa mukanaan pitkiäkin matkoja. Joskus se ei suostu millään siirtymään sivuun, muuttamaan pois, niin että olisi tilaa uudelle ihmiselle. Silloin surun ja ikävän kanssa täytyy opetella asumaan ja elämään, ehkä koira tai pari kissaa seuranaan, toivottavasti yhä ystäviä ympärillä.

Hyvä elämä ei aina tarkoita parisuhdetta, eikä edellytä seksielämää. Hyvä elämä ei välttämättä edes ole sama kuin onnellinen elämä

Entä jos suostuisimme siihen, että hyvä elämä ei aina tarkoita parisuhdetta, eikä edellytä seksielämää? Hyvä elämä ei välttämättä edes ole sama kuin onnellinen elämä. Aika outo ja vapauttavakin ajatus, että ei olisikaan ihan pakko olla parisuhteessa tai onnellinen, jos ei osaa, halua tai pysty.

 

Terveisin, perheneuvoja Helena

 

Tämä blogi sain inspiraationsa elokuvasta Return to Mountauk (2017) sekä perheneuvoja-kollegoiden Terhi Ketola-Huttusen ja Heli Pruukin kirjasta: Vihainen nainen. Hyvä, paha aggressio (Kirjapaja 2018)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Katianna Ruuskanen

”Mitä kuuluu?” ”Ihan hyvää, järjetön kiire vaan koko ajan.” Edelliset repliikit kuulostavat monille aika tutuilta. Omalta kohdaltani olen miettinyt, onko kiire todellinen kokemukseni vai haluanko antaa kuulumisten kysyjälle kuvan, että elämäni on menevää? Työpaikoilla, ainakin omallani, on normitilanne päivitellä kahvipöydässä työn hektisyydestä, kun kaikkea tuntuu olevan liikaa. Ääritapauksessa kiire on vienyt porukkaa rivistä sairastuvalle toipumaan uupumuksesta.

Kiire on rasittava kokemus. Mitä siitä pitäisi ajatella ja voiko kiirettä jotenkin ymmärtää ja ennen muuta, voiko asialle tehdä jotain? Jokin aika sitten sain käteeni saksalaisen yhteiskuntatieteilijän Hartmut Rosan kirjan Social Acceleration (suomeksi Yhteiskunnan kiihtyminen), joka mullisti ajatuksiani elämän hektisyydestä.

Laadimme to do -listoja, jotka herättävät lähinnä riittämättömyyttä ja syyllisyyttä.

Kirjan mukaan kiire on tunkeutunut jokaiselle elämänalueelle ja ajanhallinnasta on tullut siksi kansalaistaito. Pyrimme hallitsemaan kiireen tuntua nukkumalla vähemmän, multitaskaamalla (tekemällä montaa asiaa yhtä aikaa), luopumalla joutilaista hetkistä. Laadimme to do -listoja, jotka herättävät lähinnä riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Omassa elämässäni mainittu lista näkyy kasvavina lehti- ja kirjapinoina, joita pitäisi lukea, kun vaan ehtisi.  

Mistä tämä lisääntynyt kiireen kokemus oikeastaan johtuu?

Taloudelliseen kasvuun ja elämysten tuottamiseen keskittyvä elämäntapamme on luonut tilanteen, jossa ihmisten keskeinen kysymys on: Mitä minä haluan seuraavaksi? Hyvä elämä ymmärretään erilaisten kokemusten keräilynä ja näiden kokemusten esittelynä sosiaalisessa mediassa. Ajatuksena on vakuuttaa itsellemme ja muille, kuinka vivahteikasta ja merkityksellistä elämämme on. Pahin mahdollinen kohtalo monelle olisi, ettei ole pystynyt hyödyntämään elämän tarjoamia mahdollisuuksia tai omaa potentiaaliansa. Että on jäänyt jostain kokemuksesta paitsi. Elämätön elämä on eräänlainen nykyajan kauhukuva kadotuksesta eli helvetistä.

Hartmut Rosan mukaan elämäntavassamme on jotain hyvin vetovoimaista, koska kaikki erilaiset downshiftaus -liikkeet ovat aina epäonnistuneet pyrkimyksissään hillitä kulutusta ja kiirettä. Fakta onkin, että elintasomme on parantunut valtavasti verrattain lyhyessä ajassa, jos mittariksi otetaan omistamamme tavaran määrä. 1900-luvun alussa tavallisella eurooppalaisella perheellä oli keskimäärin 400 esinettä ja nykyään niitä on 10 000. Vietämme vähenevää aikaamme yhä kasvavan tavaramäärän keskellä.

Kirjaa lukiessani huomasin miettiväni, että onko elämäntavassamme jokin todellinen ongelma, joka vaatisi kriittistä pohdintaa?

Rosa tuo esille, että maailmassa on olemassa asioita, joita ei voi tehdä nopeammin ja enemmän. Esimerkiksi ekosysteemimme ei pysty tuottamaan niin paljon kuin tällä hetkellä ihmiskuntana kulutamme: kalakannat supistuvat ja metsien pinta-alat pienenevät vuosi vuodelta.

Aikuisten keksimä laatuaika-käsite kertoo karua kieltä siitä, että kiire on tunkeutunut koteihimme ja lasten ei auta kuin sopeutua. 

Kiire sopii huonosti myös läheisiin ihmis- ja rakkaussuhteisiin. Kelvolliseksi ihmiseksi tuleminen edellyttää, että jollakin on aikaa kasvattaa ja opastaa meitä, olla läsnä. Että joku katsoo meitä elämän varrella arvostavasti ja rakastavasti vailla kiirettä. Aikuisten keksimä laatuaika-käsite kertoo karua kieltä siitä, että kiire on tunkeutunut koteihimme ja lasten ei auta kuin sopeutua.     

Ihmisen mieli ei myöskään kestä kiireettä, vaan se väsyy. Työssäni seurakuntien perheneuvonnassa kohtaan monia nuoria aikuisia, joiden ahdistuneisuuden ja alakulon taustalla on kokemus: "en koskaan ehdi olla se ihminen, joka todellisuudessa olen". Päivät menevät asioiden parissa, jotka eivät oikeasti tunnu tärkeiltä, tai joista ei saa mitään erityistä tyydytystä. Omaa elämää leimaa kiireen luoma irrallisuuden ja päämäärättömyyden tunne. Valitettavan monen kohdalla kiireestä seuraa lopulta loppuun palaminen. Eräs tuttavani kuvasi kokemusta seuraavasti: ”Elämä tuntui siltä, että on koko ajan kaasu pohjassa, mutta maisema ei enää vaihdu.”

Kun yhdistää stressin, pysähtyneisyyden ja päämäärättömyyden kokemuksen sekä tunteiden latistumisen ollaan kuvattu masennuksen oireet. Masennus on tällä hetkellä maailman toiseksi yleisin sairaus.

Rosan kirja sai ajattelemaan, että olemme tulleet vauhtisokeiksi ja menettäneet jollain perustavalla tavalla suhteellisuudentajumme. Koska hyvä elämä ei varmasti esimerkiksi edellytä, että kaikki mahdollinen pitäisi toteuttaa eikä millekään asialle voisi sanoa ”ei”. Voisimme jatkossa keskittyä enemmän läsnäolemiseen ja päämääriin, jotka eivät liity uusien kokemusten haalimiseen ja itsemme kehittämiseen. Tärkeää olisi nähdä tämän hetken sijasta vähän kauemmaksi tulevaisuuteen. Että löytäisimme hyviä syitä elää jatkossa kiireettömämmin ja sopusoinnussa ympäristömme kanssa.

Itselleni hyvä syy muuttua ja hidastaa elämääni on pienten lasten hersyvä nauru, jossa on jotain todella koskettavaa. Se muistuttaa siitä, että kaikki voi olla hyvin juuri nyt. Että ilo ja onnellisuus eivät vaadi mitään suuria spektaakkeleja. Että elämän merkitykselliset ja tärkeät asiat löytyvät läheltä ja niiden tavoittamiseksi riittää toisten ihmisten kuunteleminen ja näkeminen.  

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2018

Kategoriat