Kirjoitukset avainsanalla luottamus

Valo voittaa pimeän. Kuva: Hannu Valkama

Onko tuleva viikonloppu teidän perheessä juhla, johon varustaudutaan luudilla, kurpitsalyhdyillä ja noitavaatteilla, vai se hillitympi perinteinen versio hautausmaalle sytytettyine kyntttilöineen? Suomalaista pyhäinpäivää vietetään perheyhteyttä korostaen sytyttämällä kynttilöitä sukuhaudoille, kun taas Amerikan-tuliainen, Halloween, tuo hurjiksi velhoiksi ja kummituksiksi pukeutuneet lapset naapuruston oville huutamaan: "Karkki vai kepponen?" Suomessa tosin lasten juhlinta keskittyy enemmän kouluihin, kerhoihin ja kutsuille, mikä on ymmärrettävää huomioon ottaen ajankohdan pimeyden. Musta asvaltti nielee valon niin, että ainakaan pienimpiä ei uskalla lähettää illalla ulos säntäilemään karkkisaaliin perässä.

Onko tuleva viikonloppu teidän perheessä juhla, johon varustaudutaan luudilla, kurpitsalyhdyillä ja noitavaatteilla, vai se hillitympi perinteinen versio hautausmaalle sytytettyine kyntttilöineen? 

Omassa nuoruudessani Halloweenia vietettiin vain amerikkalaisissa elokuvissa ja kirjoissa. Se vaikutti eksoottiselta, jännittävältä ja vieraalta juhlalta. Pyhäinpäivä puolestaan meni muuten vain ohi, koska kotikaupungin hautausmaalla ei ollut oman suvun hautoja. 

 

Nyt molemmat juhlaperinteet ovat nostaneet profiiliaan. Kummankin juhlan ytimenä on elämän rajallisuuden kohtaminen. Minua kiehtoo ajatus siitä, miten samasta siemenestä on kasvanut kaksi niin erilaista puuta. Suomalaiseen juhlaperinteeseen kuuluu hartaudesta ja levollisuudesta nouseva lohdullisuus ja liittyminen sukupolvien ketjuun.  Amerikkalainen, kelttiläisistä alkujuurista nouseva perinne on puolestaan on karnevalistinen. Kuoleman valta ja pimeys tehdään naurunalaisiksi pukeutumalla viikatemieheksi, noidaksi tai luuurangoksi. Alkukantaisilla peloilla leikkiminen ja karmeuksien kohtaaminen säädellysti auttaa sietämään hallitsematonta. Molemmissa juhlissa yhteistä on kokemus yhteisöllisyydestä, joka kannattelee ihmistä kaikissa vaiheissa. 

 

Lapsiperheessä kummankin juhlan viettäminen vaatii valmistelua. Kynttilän vieminen suvun haudalle merkitsee puhumista aiemmista sukupolvista ja siten suvun tarinoihin liittymistä. Ennen lapsen syntymää kuollut isomummu tai isoisovaari voi kertomusten kautta muodostua lapselle samaistuttavaksi esikuvaksi. Hän voi kokea olevansa yhtä viisas ja neuvokas kuin esiäiti ja esi-isä 1900-luvun alusta. Näiden vaikuttavien hahmojen tarinoita hän kertoo aikanaan omille lapsilleen.

Molemmissa juhlissa yhteistä on kokemus yhteisöllisyydestä, joka kannattelee ihmistä kaikissa vaiheissa. 

Halloween on lapsille naamiaiskarnevaali, jonka hurjimmat puvut ja kokemukset eivät kuulu pienimmille. Kurpitsalyhtyjen valossa pimenevässä illassa voidaan kuitenkin kokea jännitystä turvallisessa ilmapiirissä samoin kuin Muumi-animaatioita televisiosta katsellessa. Mörkö pelottaa lasta niin, että hänen pitää piiloutua aikuisen selän taakse. Seltä turvasta pitää kuitenkin uteliaasti kurkistella.ohjelmaa

Perheessä voidaan viettää molempia juhlia niistä kertoen. Oman lapsensa tuntien vanhempi kuulostelee, mikä on hänelle turvallista.

Kynttilöiden ja lyhtyjen kirkastamaa loppusyksyä!

Päivi

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyyneleet, jotka joku näkee ja ottaa vastaan, hoitavat. Kuva: Katianna Ruuskanen.

Puren hammasta yhteen ja pidättelen kyyneleitä. Juuri nyt en haluaisi itkeä.

Pillittäminen, vollottaminen, poraaminen ja monet muut itkemistä tarkoittavat negatiivissävyiset sanat kertovat, että itkemistä ei arvosteta. Ikään kuin uskottavuutemme menisi, jos alamme itkeä. Joskus ajatellaan, että itkemällä voi yrittää vaikuttaa toisten tunteisiin tai itkijä vain kieriskelee itsesäälissä.

Apua, mitä mä nyt teen? Voi ei, sainko mä hänet itkemään sanomalla jotain väärin?

Useimmat kyyneleet ovat aitoja. Kun toista alkaa itkettää, tiedän, että asia on hänelle merkityksellinen.

 

Suru avaa suojamuurit

Monet merkittävät muutokset ovat työhuoneessani lähteneet liikkeelle siitä, että pariskunta itkee yhdessä. Liikutuksen hetkissä aika pysähtyy. Voimme surra kuollutta läheistä tai kurjaa lapsuutta. Voimme surra menetettyjä mahdollisuuksia tai sitä, ettei parisuhde mennyt suunnitelmien mukaan. Voimme surra uskottomuuden kipua tai puhumattomuudesta seurannutta ahdistusta.

Suru avaa suojamuurit. Suremalla asiat pääsevät taas virtaamaan. Se mikä on jämähtänyt paikalleen, voi liikahtaa.

 

Liikutus lisää luottamusta

Vaatii paljon turvallisuutta ja rohkeutta näyttää haavoittuvuutensa. On tervehdyttävää, jos puoliso silloin elää mukana tunteessa. En jääkään yksin suruni kanssa.

Yleensä asiakkaat kommentoivat, että luottamus kumppaniin ja parisuhteeseemme lisääntyi, kun näin toisen itkevän.

 

Menneille asioille ei voi enää mitään. Turha niitä on vatvoa. 

 

Poikien itkemistä on rajoitettu

Älä nyt turhasta itke. Monen lapsen kipu on ohitettu tokaisemalla näin. Varsinkin poikien itkemistä on rajoitettu. Harvalla on malli itkevästä miehestä. Jos ei ole saanut turvallisia itkemisen kokemuksia, on vaikea kyynelehtiä puolison lähellä.

Ketään ei voi painostaa itkemään eikä kyyneleiden puute tee ihmisestä kylmempää. On paljon sellaista itkua, joka ei tule kyyneleinä ulos. Ei siis kannata arvottaa puolison herkkyyttä kyyneleiden perusteella.

 

Lempeä katse auttaa

Jos itkeminen ja lohdutuksen saaminen ovat omassa kokemusmaailmassasi vieraita asioita, voit hämmentyä puolison kyyneleistä. Ehkä koet avuttomuutta. Apua, mitä mä nyt teen? Voi ei, sainko mä hänet itkemään sanomalla jotain väärin?

Itkevä ei tarvitse selityksiä. Hän kaipaa lohdutusta ja läsnäoloa. Katso itkevää puolisoa lempeästi. Jos tuntuu luontevalta, ota häntä kädestä kiinni tai anna halaus. 

 

Suremalla asiat pääsevät taas virtaamaan. Se mikä on jämähtänyt paikalleen, voi liikahtaa.

 

Unohdettu voima 

Monesti ajattelemme, ettei menneille asioille voi enää mitään. Turha niitä on vatvoa. Silloin unohdamme suremisen voiman. Erityinen voima on yhdessä suremisessa.

Olemme opetelleet itkemään piilossa. Käännämme katseen pois, kun kyyneleet valuvat. Tai vitsailemme, että taisi tulla allerginen kohtaus.

Itku puhdistaa. Yhdessä itkeminen puhdistaa vielä syvemmältä.

 

Liikutuksista kiitollisena,

Anja Nwose

 

P.S. Sain idean tähän kirjoitukseen, kun luin Johanna Malisen kolumnin. Hän tuo esille Williman Freyn tutkimuksen, jonka mukaan itkeminen puhdistaa elimistöä haitallisista stressihormoneista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Haluaisin, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.” Moni toivoo kokevansa jotain tällaista parisuhteessaan: pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Toivomme puolisomme katsovan meitä lempein silmin, vaikka edessä seisoisi Mr. Hyde.

Tosiasioiden valossa tämä toive näyttää olevan epärealistinen. Muuten on vaikeaa selittää, miksi niin moni parisuhde päättyy eroon. Lisäksi moni parisuhteessa elävä haaveilee vähintäänkin salaa puolisonsa muuttuvan toisenlaiseksi: ”Hän voisi huomioida minua enemmän, hän voisi olla vastuuntuntoisempi kodin asioista, hän voisi olla sivistyneempi, hän voisi käyttää rahaa järkevämmin, hän voisi olla kiinnostuneempi seksistä, hän voisi liikkua enemmän, valittaa ja juoda vähemmän jne.”

Vähemmästä vastuusta yleensä seuraa, että valtaa omaan elämään tavalla tai toisella rajoitetaan.

Ruotsalainen teologi Ann Heberlein toteaa kirjassaan ”Se ei ollut minun vikani”, että toive tulla hyväksytyksi ilman varauksia pitää sisällään oletuksia, joita harvemmin tulemme ajatelleeksi. Sillä yleensä ihmiset, joiden tekemisiin suhtauduttaan hyvin sallivasti ja hyväksyvästi eivät ole täysivaltaisia aikuisia. Muun muassa lasten ja holhouksessa olevien tai syyntakeettomien täysi-ikäisten elämää arvioidaan erilaisten odotusten perusteella kuin aikuisten. Emme odota lasten kantavan samalla tavalla vastuuta tekemisistään kuin vanhempien. Tästä vähemmästä vastuusta puolestaan yleensä seuraa, että valtaa omaan elämään tavalla tai toisella rajoitetaan: kaapin paikan näyttää joku toinen (tai puoliso ihan oikeutetusti). Heberleinin kiteyttää: jos odotamme toisten hyväksyvän meidät ehdoitta, hyväksymme samalla sen, ettemme ole vapaita ja tasavertaisia aikuisia suhteessa niihin, joiden varauksetonta hyväksyntää kaipaamme.  

Heberleinin mukaan toisten toiveet ja odotukset meitä kohtaan kertovat siitä, että meihin suhtaudutaan ihmisinä vakavasti. Muut pitävät tärkeänä sitä, miten käyttäydymme ja toimimme. Parisuhteessa odotusten voisi ajatella merkitsevän sitä, että meistä välitetään aidosti. Yleensä parisuhde vetelee viimeisiään siinä vaiheessa, kun puoliso ei enää jaksa olla kiinnostunut siitä, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Aiemmin nalkuttavan puolison hiljaisuus pitäisi kuulla varoittavana hälytyssireenin äänenä.

Ruotsalaisen teologin mukaan meidän pitäisi pyyteettömän hyväksymisen toiveen sijasta painottaa suhteissamme ennemmin vastuullista vastavuoroisuutta. Emme hyväksy toisiltamme mitä tahansa käyttäytymistä. Näemme oman arvomme suhteessa, odotamme kunnioittavaa ja arvostavaa käyttäytymistä toisiltamme. Tiedostamme, ettei rakkaus aina kestä kaikkea ja, siksi huomioimme toisen odotukset ja pidämme toisistamme huolta. Rakennamme turvallista ilmapiiriä, joka mahdollistaa luottamuksen ja toiseen tukeutumisen. Emme selittele asioista parhain päin tai syytä muita parisuhteen olosuhteista. Ennen muuta tiedostamme, että meillä on suuri valta vaikuttaa tekemisillämme NYT siihen, minkälainen suhteemme ilmapiiri on tulevaisuudessa. Siihen, saammeko kasvaa yhdessä keskeneräisinä ihmisinä kohti riittävän hyvää rakkautta.    

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jokaisen erilaisuus ja samanlaisuus, yhtä aikaa totta. Kuva: Sini Rantakari

Mitä tapahtuu, kun samassa kylässä asuu, tekee työtä, käy koulua ja viettää vapaa-aikaa ihmisiä lähes sadasta eri maasta?

Please read in English below the Finnish text

Yhteisten käytöstapojen, kulttuurin, perinteiden, uskonnon ja jopa kielen puuttuessa voisi luulla väärinkäsitysten ja ristiriitojen olevan arkipäivää. Mutta ei. Juuri tällaisessa kylässä olen elänyt yhden elämäni antoisimmista vuosista.

Olimme englantilaiskylän ainoa suomalaisperhe. Olin hyvin tietoinen heikoista small talk -taidoistani. Pelkäsin, että joudun keskustelemaan koko vuoden turhanpäiväisyyksistä saadakseni edes joitain sosiaalisia kontakteja. Pelkäsin, etten saisi yhtään ystävää.

Pelkäsin, etten saisi yhtään ystävää

Jo muuttopäivänämme naapurit tulivat ovella tutustumaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Kadulla monet tervehtivät. Lapsia kouluun viedessäni ja harrastuksissa kuulumisiani kysyttiin monia kertoja päivittäin. Small talk, jonka olin pelännyt olevan minulle raskasta suorittamista, kannatteli minua päivästä toiseen.

Tässä kylässä erilaisuus ei ollut este, vaan silta toisen luo. Kun kukaan ei kuvitellutkaan tietävänsä toisesta mitään, oli luontevaa kysyä enemmän ja tutustua syvemmin. Kiinnostus toisen taustaa, tapoja ja arvoja kohtaan oli vilpitöntä, ilman samankaltaisuuden löytämisen painetta.

Tässä kylässä erilaisuus ei ollut este, vaan silta toisen luo

Jokaisen ainutlaatuisuutta ei tyydytty vain sietämään, vaan kaikkia rohkaistiin tuomaan omaa erilaisuuttaan esille. Kylässä järjestettiin lukuisia juhlia, työpajoja ja lounaskutsuja, joissa pääsimme nauttimaan toistemme lahjakkuudesta.

Meidän samanlaisuutemme paljastui, kun puolisoni joutui yllättäen sairaalaan. Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme. Pyytämättä saimme kyydityksiä sairaalaan, valmista ruokaa kotiovelle, rukousta ja paljon myötätuntoista kuuntelua. Tulin syvältä hoidetuksi.

Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme

Ehkä meidän samanlaisuutemme olikin läsnä koko ajan, alusta alkaen. Me kaikki tässä kylässä kaipasimme yhteyttä. Täällä yhteys ei perustunutkaan oletettuun samanlaisuuteen, vaan erilaisuuteen. Mutta eivätkö ne aina ole molemmat yhtä totta, samanlaisuus ja erilaisuus?

Maailma, jonka joka puolella on tällaisia ihmisiä, on hyvä paikka elää

Suomeen palattuamme olen osannut luottaa rupattelun kannattelevaan voimaan. Ystäväperheen kriisissä en jäänyt odottamaan avunpyyntöä, sillä tiesin, että he tarvitsevat läsnäoloa ja ruokaa. Vuosi tuossa kylässä vahvisti minut esiin pelkojeni takaa. Maailma, jonka joka puolella on tällaisia ihmisiä, on hyvä paikka elää.

Näin rasismin vastaisena päivänä ajattelen, että en tahdo enää vain sietää erilaisuutta. Tahdon säilyttää kiinnostukseni erilaisuutta kohtaan ja juhlia sitä aina tilaisuuden tullen, niin kuin kylän koulussa tehdään!

Terveisin,

Sini Rantakari

PS. Tällaista juhlaa voit maistaa katsomalla alla olevan videon koulun vuosittaisesta muotinäytöksestä.

 

What happens when there are people from almost hundred nationalities living and working in one small village?

Lack of common culture, tradition, religion and even language could easily be a source of daily misunderstandings and conflicts. Actually, this is the kind of village in which I have lived one of the best years of my life.

This is the kind of village in which I have lived one of the best years of my life

We were the only Finnish family around. I was quite conscious of my poor skills in having a small talk. I was afraid of being left alone without friends for the whole year because of not being able to talk according to the international social rules.

The day we moved in our neighbours came to our door to welcome us. Many people in the village greeted us. Furthermore, every time I took children to school I was asked how I was. I had never experienced such a caring atmosphere created by small talk. We Finns have a lot to learn.

I had never experienced such a caring atmosphere created by small talk

Being unique and different from others was not stopping people but helping them in communicating and making friends. It was very natural to ask more and get closer, when you really didn’t know anything about the other . There was no pressure of being similar to each other, but only sincere interest to get to know and to learn more.

Diversity was not only tolerated, but also celebrated. Everybody was encouraged to introduce their culture and show their talents in numerous get-together-parties and workshops.

Diversity was not only tolerated, but also celebrated

My husband had an accident and was hospitalized. Then I realized how similar we all are in the end. Everybody knew exactly what we needed. Without even asking we were taken to the hospital, ready meal was brought to our door, we were prayed for and listened with compassion. I was deeply touched by all the care.

Then I realized how similar we all are in the end. Everybody knew exactly what we needed.

Perhaps we were quite similar from the beginning after all? We all wanted to get connected, be accepted and make friends. This time the communion was not based on assumed similarity, but diversity. But aren’t both always there, sameness and difference?

After returning to Finland I have continued believing in the loving power of chatting. I have helped our friends in crisis without asking, because I know that they need comfort and food. The year in the village transformed my fears into self-confidence and admiration. The Earth having this kind of people all around makes it a wonderful place to live.

The Earth having this kind of people all around makes it a wonderful place to live

It is International Day for the Elimination of Racial Discrimination today. I don’t want to tolerate diversity anymore. Instead I want to keep on being interested in diversity and celebrate it like they do in the village school! You can have a taste of celebrating diversity by watching this video of the annual fashion show of the school below.

Best wishes,

Sini Rantakari

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat