Kirjoitukset avainsanalla luottamus

”Haluaisin, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.” Moni toivoo kokevansa jotain tällaista parisuhteessaan: pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Toivomme puolisomme katsovan meitä lempein silmin, vaikka edessä seisoisi Mr. Hyde.

Tosiasioiden valossa tämä toive näyttää olevan epärealistinen. Muuten on vaikeaa selittää, miksi niin moni parisuhde päättyy eroon. Lisäksi moni parisuhteessa elävä haaveilee vähintäänkin salaa puolisonsa muuttuvan toisenlaiseksi: ”Hän voisi huomioida minua enemmän, hän voisi olla vastuuntuntoisempi kodin asioista, hän voisi olla sivistyneempi, hän voisi käyttää rahaa järkevämmin, hän voisi olla kiinnostuneempi seksistä, hän voisi liikkua enemmän, valittaa ja juoda vähemmän jne.”

Vähemmästä vastuusta yleensä seuraa, että valtaa omaan elämään tavalla tai toisella rajoitetaan.

Ruotsalainen teologi Ann Heberlein toteaa kirjassaan ”Se ei ollut minun vikani”, että toive tulla hyväksytyksi ilman varauksia pitää sisällään oletuksia, joita harvemmin tulemme ajatelleeksi. Sillä yleensä ihmiset, joiden tekemisiin suhtauduttaan hyvin sallivasti ja hyväksyvästi eivät ole täysivaltaisia aikuisia. Muun muassa lasten ja holhouksessa olevien tai syyntakeettomien täysi-ikäisten elämää arvioidaan erilaisten odotusten perusteella kuin aikuisten. Emme odota lasten kantavan samalla tavalla vastuuta tekemisistään kuin vanhempien. Tästä vähemmästä vastuusta puolestaan yleensä seuraa, että valtaa omaan elämään tavalla tai toisella rajoitetaan: kaapin paikan näyttää joku toinen (tai puoliso ihan oikeutetusti). Heberleinin kiteyttää: jos odotamme toisten hyväksyvän meidät ehdoitta, hyväksymme samalla sen, ettemme ole vapaita ja tasavertaisia aikuisia suhteessa niihin, joiden varauksetonta hyväksyntää kaipaamme.  

Heberleinin mukaan toisten toiveet ja odotukset meitä kohtaan kertovat siitä, että meihin suhtaudutaan ihmisinä vakavasti. Muut pitävät tärkeänä sitä, miten käyttäydymme ja toimimme. Parisuhteessa odotusten voisi ajatella merkitsevän sitä, että meistä välitetään aidosti. Yleensä parisuhde vetelee viimeisiään siinä vaiheessa, kun puoliso ei enää jaksa olla kiinnostunut siitä, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Aiemmin nalkuttavan puolison hiljaisuus pitäisi kuulla varoittavana hälytyssireenin äänenä.

Ruotsalaisen teologin mukaan meidän pitäisi pyyteettömän hyväksymisen toiveen sijasta painottaa suhteissamme ennemmin vastuullista vastavuoroisuutta. Emme hyväksy toisiltamme mitä tahansa käyttäytymistä. Näemme oman arvomme suhteessa, odotamme kunnioittavaa ja arvostavaa käyttäytymistä toisiltamme. Tiedostamme, ettei rakkaus aina kestä kaikkea ja, siksi huomioimme toisen odotukset ja pidämme toisistamme huolta. Rakennamme turvallista ilmapiiriä, joka mahdollistaa luottamuksen ja toiseen tukeutumisen. Emme selittele asioista parhain päin tai syytä muita parisuhteen olosuhteista. Ennen muuta tiedostamme, että meillä on suuri valta vaikuttaa tekemisillämme NYT siihen, minkälainen suhteemme ilmapiiri on tulevaisuudessa. Siihen, saammeko kasvaa yhdessä keskeneräisinä ihmisinä kohti riittävän hyvää rakkautta.    

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaisen erilaisuus ja samanlaisuus, yhtä aikaa totta. Kuva: Sini Rantakari

Mitä tapahtuu, kun samassa kylässä asuu, tekee työtä, käy koulua ja viettää vapaa-aikaa ihmisiä lähes sadasta eri maasta?

Please read in English below the Finnish text

Yhteisten käytöstapojen, kulttuurin, perinteiden, uskonnon ja jopa kielen puuttuessa voisi luulla väärinkäsitysten ja ristiriitojen olevan arkipäivää. Mutta ei. Juuri tällaisessa kylässä olen elänyt yhden elämäni antoisimmista vuosista.

Olimme englantilaiskylän ainoa suomalaisperhe. Olin hyvin tietoinen heikoista small talk -taidoistani. Pelkäsin, että joudun keskustelemaan koko vuoden turhanpäiväisyyksistä saadakseni edes joitain sosiaalisia kontakteja. Pelkäsin, etten saisi yhtään ystävää.

Pelkäsin, etten saisi yhtään ystävää

Jo muuttopäivänämme naapurit tulivat ovella tutustumaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Kadulla monet tervehtivät. Lapsia kouluun viedessäni ja harrastuksissa kuulumisiani kysyttiin monia kertoja päivittäin. Small talk, jonka olin pelännyt olevan minulle raskasta suorittamista, kannatteli minua päivästä toiseen.

Tässä kylässä erilaisuus ei ollut este, vaan silta toisen luo. Kun kukaan ei kuvitellutkaan tietävänsä toisesta mitään, oli luontevaa kysyä enemmän ja tutustua syvemmin. Kiinnostus toisen taustaa, tapoja ja arvoja kohtaan oli vilpitöntä, ilman samankaltaisuuden löytämisen painetta.

Tässä kylässä erilaisuus ei ollut este, vaan silta toisen luo

Jokaisen ainutlaatuisuutta ei tyydytty vain sietämään, vaan kaikkia rohkaistiin tuomaan omaa erilaisuuttaan esille. Kylässä järjestettiin lukuisia juhlia, työpajoja ja lounaskutsuja, joissa pääsimme nauttimaan toistemme lahjakkuudesta.

Meidän samanlaisuutemme paljastui, kun puolisoni joutui yllättäen sairaalaan. Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme. Pyytämättä saimme kyydityksiä sairaalaan, valmista ruokaa kotiovelle, rukousta ja paljon myötätuntoista kuuntelua. Tulin syvältä hoidetuksi.

Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme

Ehkä meidän samanlaisuutemme olikin läsnä koko ajan, alusta alkaen. Me kaikki tässä kylässä kaipasimme yhteyttä. Täällä yhteys ei perustunutkaan oletettuun samanlaisuuteen, vaan erilaisuuteen. Mutta eivätkö ne aina ole molemmat yhtä totta, samanlaisuus ja erilaisuus?

Maailma, jonka joka puolella on tällaisia ihmisiä, on hyvä paikka elää

Suomeen palattuamme olen osannut luottaa rupattelun kannattelevaan voimaan. Ystäväperheen kriisissä en jäänyt odottamaan avunpyyntöä, sillä tiesin, että he tarvitsevat läsnäoloa ja ruokaa. Vuosi tuossa kylässä vahvisti minut esiin pelkojeni takaa. Maailma, jonka joka puolella on tällaisia ihmisiä, on hyvä paikka elää.

Näin rasismin vastaisena päivänä ajattelen, että en tahdo enää vain sietää erilaisuutta. Tahdon säilyttää kiinnostukseni erilaisuutta kohtaan ja juhlia sitä aina tilaisuuden tullen, niin kuin kylän koulussa tehdään!

Terveisin,

Sini Rantakari

PS. Tällaista juhlaa voit maistaa katsomalla alla olevan videon koulun vuosittaisesta muotinäytöksestä.

 

What happens when there are people from almost hundred nationalities living and working in one small village?

Lack of common culture, tradition, religion and even language could easily be a source of daily misunderstandings and conflicts. Actually, this is the kind of village in which I have lived one of the best years of my life.

This is the kind of village in which I have lived one of the best years of my life

We were the only Finnish family around. I was quite conscious of my poor skills in having a small talk. I was afraid of being left alone without friends for the whole year because of not being able to talk according to the international social rules.

The day we moved in our neighbours came to our door to welcome us. Many people in the village greeted us. Furthermore, every time I took children to school I was asked how I was. I had never experienced such a caring atmosphere created by small talk. We Finns have a lot to learn.

I had never experienced such a caring atmosphere created by small talk

Being unique and different from others was not stopping people but helping them in communicating and making friends. It was very natural to ask more and get closer, when you really didn’t know anything about the other . There was no pressure of being similar to each other, but only sincere interest to get to know and to learn more.

Diversity was not only tolerated, but also celebrated. Everybody was encouraged to introduce their culture and show their talents in numerous get-together-parties and workshops.

Diversity was not only tolerated, but also celebrated

My husband had an accident and was hospitalized. Then I realized how similar we all are in the end. Everybody knew exactly what we needed. Without even asking we were taken to the hospital, ready meal was brought to our door, we were prayed for and listened with compassion. I was deeply touched by all the care.

Then I realized how similar we all are in the end. Everybody knew exactly what we needed.

Perhaps we were quite similar from the beginning after all? We all wanted to get connected, be accepted and make friends. This time the communion was not based on assumed similarity, but diversity. But aren’t both always there, sameness and difference?

After returning to Finland I have continued believing in the loving power of chatting. I have helped our friends in crisis without asking, because I know that they need comfort and food. The year in the village transformed my fears into self-confidence and admiration. The Earth having this kind of people all around makes it a wonderful place to live.

The Earth having this kind of people all around makes it a wonderful place to live

It is International Day for the Elimination of Racial Discrimination today. I don’t want to tolerate diversity anymore. Instead I want to keep on being interested in diversity and celebrate it like they do in the village school! You can have a taste of celebrating diversity by watching this video of the annual fashion show of the school below.

Best wishes,

Sini Rantakari

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay.com

Nelivuotias roikkuu jaloissa, kaksivuotias huutaa apua vessaan ja eskarilainen kyselee, milloin askarrellaan lumihiutaleita. Helpompi olisi jäädä kotiin, ajattelee Hani. Samalla Jusa ojentaa hänelle kassin: "Alahan mennä. Me katsotaan, mitä täällä tehdään." Kun auto starttaa, katoavat vilkuttajat keittiön ikkunasta.

Lasten harmi tuli joskus kuin liima hänen päälleen.

Salilla kuntopyörää polkiessaan Hani alkaa miettiä lähtemistä. Miten helposti siitä tulee moniulotteinen taistelu muillekin kuin jo valmiiksi kaipaaville lapsille. Yksi osa siitä on hänen sisällään, kun hän tietää tarvitsevansa hetken itselleen ja samaan aikaan syyllistyy lähdöstään. Lasten harmi tulee joskus kuin liima hänen päälleen.

Muistaahan hän sen itsekin. Erityisesti mummon vierailut olivat hänelle tähtihetkiä. Mummo jaksoi kuunnella hänen juttujaan ja ihmetellä kaikkea, mitä hän oli oppinut. Kun mummo sitten lähti kotiin, maailma muuttui tavallisen tylsäksi ja hän kiukkuiseksi. Jossain vaiheessa mummo alkoi antaa tuliaisensa vasta lähtiessään ja silloin tuntui kuin oosa häntä olisi jäänyt.

Hania hymyilyttää sekä mummon kekseliäisyys että hänen oma sinnikkyytensä. Jälkimmäinen näkyi hyvin murrosiässä. Silloin oli tosi hankala lähteä kavereiden luota kotiin vaikka olisi jo oikeastaan tahtonutkin. Ihan kuin olisi pelottanut, että hänen lähdettyään toisilla alkaisi jokin erityisen kiva, josta jäisi pois. Tästä lähtemisen taistelusta saivat kotiintuloaikoja valvoneet vanhemmat kyllä osansa. 

"Mä tykkään susta niin että halkeen" laulaa Juha Tapio sopivasti soittolistalla. Siitähän se lähtemisen kipu tulee. On niin paljon hyvää, ettei siitä halua jäädä hetkeksikään paitsi. Tästä kappaleesta he olivat Jusan kanssa puhuneet edellisenä iltana. Pakkasviikot ja flunssakierre olivat vetäneet Hanin tiukalle, häntä oli tarvittu tavallista tiiviimmin, ja taistelut asioiden hoitamisista, lähtemisistä ja aikatauluista olivat välillä levinneet myös heidän välilleen. Jusa sen keskustelun oli aloittanut: "Tykkään susta edelleen mutta joskus pelkään, että halkeet yrittämiseen. Voitaisko enemmän jakaa näitä asioita? Minäkin haluan olla mukana. Minusta tuntuu, ettet usko minun pärjäävän. Joskus työnnät minua pois ja haluat tehdä kaiken itse." 

Haljeta voi myös siihen, jos ei päästä höyryä välillä pois, ajatteli Hani, jos kaksi ihmistä käy sisällä omaa taisteluaan kertomatta niistä toiselle. Lähtemisen taistelun jälkeen on muuten ihana luottaa siihen, että on odotettu.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mitä sinun salaisuuksien paketistasi löytyy? Kuva Katianna Ruuskanen

Minulle jää kertomus joka muistuttaa elämääni
Minulle jää ylleni satanut puiden pöly
Minulle jää salaisuus jota en kertonut kenellekään
Minulle jää unet joissa peurat puhuvat
Ketään ei voi tuntea kokonaan, ketään ei voi viedä mukanaan
Lopulta olemme kuitenkin yksin, lopulta olemme kuitenkin yksin”

Skandinavian Music Groupin biisissä kuvataan hyvin suurta yksinäisyyden tunnetta. Lähes jokainen ihminen kokee olevansa jonkun arkaluonteisen asian kanssa täysin yksin. Vaikka ympärillä olisi ystäviä ja muita läheisiä, emme uskalla paljastaa syvimpiä ajatuksia ja tunteitamme kenellekään. Et ehkä kerro kenellekään, että parisuhteesi on kaikkea muuta kuin miltä se näyttää ulospäin. Et kerro olevasi sairauslomalla masennuksen vuoksi tai sitä, että isäsi ei kuollut sairauteen. Et pysty paljastamaan kenellekään, että iloisen ja itsevarman kuoresi alla olet surullinen, herkkä ja epävarma. Vaiettu, arka asia saa meidät tuntemaan itsemme vajavaiseksi. Omassa harhassamme luulemme, että olemme ainoita näin tuntevia.

Riittämättömyyden ja huonommuuden tunteet estävät meitä olemaan täysin paljaana edes puolisolle.

Voimme ajatella, että salaisuudet kuuluvat elämään ja niiden kanssa on vain opittava elämään. Yritämme työntää ne pois mielestä usein tuloksetta. Salaisuudet vaikuttavat taustalla halusimme tai emme. Ne ovat kantajalleen raskaita, joskus pelkäämme kokoajan niiden paljastumista. Salaisuudet tulevat uniin, niitä emme voi kontrolloida. Pahimmillaan vaietut asiat valtaavat tilaa aidolta läsnäololta ihmissuhteissa.

Miksi emme turvaudu läheisimpiimme vaikeissa asioissa? ”Ystävillä on omat kiireensä” ja ”en voi kuormittaa häntä ongelmillani tässä tilanteessa" ovat tavallisia ajatuksia. Turvattomuuden, riittämättömyyden ja huonommuuden tunteet estävät meitä olemaan täysin paljaana edes puolisolle. Pelkäämme, emme uskalla ottaa riskiä. "En voi luottaa kenenkään", "kukaan ei ymmärrä minua", ja ”puolisoni ei kestä heikkouttani” ovat tavallisia lauseita ammattiauttajien luona. Terapeutti on usein ensimmäinen, jolle monesta arasta asiasta uskoudutaan, mutta terapiassakin voimme pysyä turvallisella maaperällä pitäen salaisuuspaketin osittain suljettuna.   

 Jos heikkona hetkenä paljastan jotain, käytetäänkö sitä minua vastaan seuraavassa rajussa riidassa?

Parisuhteessa tunteemme ovat usein ristiriitaisia. Toinen on se läheisin ihminen, mutta samalla usein ymmärtämätön ja etäinen. On luonnollista pohtia onko oloni tarpeeksi turvallinen, jotta voisin olla täysin avoinna toiselle. Mielessä pyörii kysymyksiä. Jos heikkona hetkenä paljastan jotain, käytetäänkö sitä minua vastaan seuraavassa rajussa riidassa? Ajatteleeko puoliso minun tulleen hulluksi, jos puhun tällaisia? Mitä jos toinen näkee ”todellisen minäni”, haluaako hän yhä olla kanssani? Loukkaantuuko hän siitä, että en ole kertonut aiemmin?

Tukeutumiseen liittyvän pelon taustalla on yleensä hylkäämisen ja yksin jäämisen kokemuksia elämän varrelta. Kaikesta taustalla vaikuttavasta emme saa kiinni, tunnemme ehkä vain selittämätöntä ahdistusta ja fyysisiä tuntemuksia kehossa. Monella on kokemuksia kohtaamattomuudesta. Joskus läheinen ei ole kyennyt kuuntelemaan, ehkä hetki tai viritys keskusteluun on ollut vääränlainen. Joskus joku on vähätellyt asiaa tyyliin ”kyllä se ohi menee”, omaa kyvyttömyyttään vaihtanut kiusaantuneena puheenaihetta tai kertonut salaisuutta eteenpäin. Raskas epäluottamuksen ja yksin jäämisen tunne on vahvistunut. Toisaalta muistamme ehkä muutaman hyvän hetken, jolloin riskinotto on kannattanut ja tuonut helpotuksen. Saatko kiinni näistä arvokkaista hetkistä?

Se, että on läsnä, ei lähde pois, on siinä kanssani, on enemmän kuin tarpeeksi.

Olemme ihmissuhteissa eri aikoina eri lailla tarvitsevia. Toisen tarvitsevuus voi pelottaa, osaanko ja pystynkö auttamaan? Vaadimme usein itseltämme liikaa kuuntelijana. Meidän ei tarvitse keksiä pikaratkaisua ongelmaan. Meidän ei tarvitse välttämättä sanoa mitään. Jo se, että toinen saa asiansa kerrottua, yleensä helpottaa. Usein kuuntelu, lempeä katse ja kosketus riittävät. Se, että on läsnä, ei lähde pois, on siinä kanssani, on enemmän kuin tarpeeksi. Sanoja alkaa löytyä pikkuhiljaa. Arkaluonteisten asioiden kertominen lähentää. Se antaa kuulijalle olon, että olen tärkeä ja luottamuksen arvoinen. Yhteys välillänne vahvistuu ja voit vastavuoroisesti kuulla hänen salaisuuksistaan ja tuntea saman merkityksellisyyden hetkessä. Äkkiä huomaatkin, että et ole enää yksin!   

Uskaltaisitko sinä raottaa salaisuuspakettiasi läheisimmällesi? Uskaltaisitko auttaa häntä avaamaan oman pakettinsa jumiutuneita naruja? 

 

Läheisiä hetkiä toivoen,

 

Nina Kauppinen, Perheneuvoja

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat