Kirjoitukset avainsanalla itsetunto

Kuva: Stocksnap

Kalevalan Kullervo kuvaa jo ennen syntymää häväistyn ja poljetun ihmisen sisäistä poltetta saada takaisin oma arvonsa. Dramaattisena hahmoa Kullervo painii Oidipuksen ja Narkissoksen rinnalla, kun ikivanhat eepokset kertovat, mitä on ajateltu maailmanmenosta, ihmiskohtaloista ja mielen toiminnasta. Vaikka Kullervo pyytää: ”Ellöspä hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä luoko lasta luonnotointa, eikä aivan armotointa, isotointa alle ilman, emotointa ensinkänä, niin kuin loit minut Jumala, minun kurjaisen kuvasit, loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan”, huomaan kuulevani usein Kullervoista ja ehkä olen heitä joskus nähnytkin. Kohtalo varjostaa helposti ihmissuhteita läpi elämän.

Ehkä ensimmäisiä tapaamiani Kullervoita oli nopeasti nyrkkinsä kohottanut ala-asteen poika.

Kullervo syntyi veljesten taisteluun maista ja vesistä, kateuden maaperälle. Untamo oli hävittänyt veljensä Kalervon taloineen ja väkineen mutta ottanut hänen äitinsä ”kera vatsan vaivaloisen” orjakseen. Syntynyt poika osoittautui Kalevalan mukaan tarumaisen vahvaksi: katkaisi kapalovyönsä, särki kätkyensä ja repi riepunsa. Untamolle tämä lupasi väkevää orjaa taloon. Tällaisiin Kullervoihin olen törmännyt historian esimerkeissä: perheistään irrotetun nuoren lojaaliuden ovat tietäneet diktatuurit kautta aikojen, mutta missä määrin suojelijoiksi tekeytyvät etsivät edelleen turvaa tarvitsevista omaa etuaan?

Kullervo ei kuitenkaan unohtanut olevansa Kalervon poika. ”Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat”, hän alkoi toivoa, ja Untamalan väki suunnitella hänen surmaamistaan. Mytologian sankarina Kullervo selvisi vedestä, tulesta ja hirttämisestä, mutta yhdelläkään lapsella, jonka kasvurauhan väkivalta rikkoo, ei ole tätä mahdollisuutta. Ja vaikka ruumis kestäisi, mieli oppii olemaan varuillaan ympäristöä vastaan. Ehkä ensimmäisiä tapaamiani Kullervoita oli  nopeasti nyrkkinsä kohottanut ala-asteen poika. Hän leimautui helposti kantamaan syyllisyyden häpeää yhteisistä tekemisistämme eikä meistä juuri löytynyt puolustajia.

Varttunut Kullervo käytti järjestelmällisesti taitonsa ja voimansa talon haitaksi: hän teki käsketyn mutta samalla tuhosi. Kalevalan säkeistä kumpuaa halu etsiä oikeutta tuhoamalla ja kostamalla, kuin nykyisen vihapuheen esikuva. Hankala, vahva ja vihainen nuori mies sai lähteä häiritsemästä ja mitättömästä maksusta hänet myytiin orjaksi seppä Ilmariselle.

Häpäisemällä hallitseminen ja huijaaminen tuli häntä vastaan sielläkin, kun emäntä leipoi paimenen eväsleipään kiven. Pilkka ei jäänyt pelkäksi ilkeäksi vallannäytteeksi ja provokaatioksi, vaan osui paljon syvemmälle, koska kivi särki isältä perityn puukon. Se oli Kullervolle jäänyt konkreettinen perintö, yhdysside omiin vahvoihin juuriin, joiden puolesta kostaminen oli tullut nuoren miehen tehtäväksi. Kun on menettänyt paljon, merkitsee kämmeneen mahtuva vielä enemmän. Sen tietävät varmasti sotaa paenneet, jotka suojelevat valloitettujen ja tuhottujen kotien avaimiaan. Viha ja suru ovat vahvasti läsnä, kun omat rajat rikotaan. Rikottu veitsi laukaisi Kullervon suoraan väkivaltaan: hän usutti pedot Ilmarisen tiluksille ja kävi taistoon, joka vei emännän hengen.

Sanat eivät ehdi mukaan tapahtumien kulkuun

Vaikka hän pakomatkalla löysikin vanhempansa ja sisarensa, ei hän onnistunut heidän luonaan arkitöissä. Kun perhe lähetti Kullervon viemään verorahoja, hän kohtasi kadonneen sisarensa, ei tunnistanut tätä ja pyysi rekeensä. Matka joutui ja nuoret lähenivät toisiaan. Vasta aamun koitteessa he alkoivat puhua, keitä olivat.  Tässä draaman sisällä tapahtuvassa draamassa näkyy kahden traumatisoituneen ja erilleen jääneen ihmisen kaipuu toisen ihmisen luo: sanat eivät ehdi mukaan tapahtumien kulkuun, asiat etenevät kuin koski, johon kauhistunut sisar ryntää. Kun kahden ihmisen suhde ajautuu umpikujaan, kun siinä ei toteudu tahdottu hyvä, vaan rikkova paha, ovat sen syyt usein siellä, mitä kummallekin on aiemmin tapahtunut, mihin ei ole voinut vaikuttaa. Tällaista Kullervon tarinaa pääsen joskus kuuntelemaan, joskus synkkyys jopa alkaa selvitä.

Elkötte etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko

Kalevalan häärunojen ohjeet vaimon kurittamisesta katkaisivat suhteeeni kirjaan pitkäksi aikaa. Sallisen Kullervo-ooppera herätti taas mielenkiinnon sitä kohtaan, miten me suomalaiset olemme tienneet ja käsitelleet ihmisen sisällä ja vuorovaikutuksessa tapahtuvia asioita. Monenlaista on tapahtunut aina, meillä on asioista tietoa ja sanoja käsitellä niitä. Ikiaikainen voi olla tuoretta.

Väinämöinen virkkoi Kullervon kuolemasta kuultuaan: ” Elkötte etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko, luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän!” Tämä ja muut lainaukset ovat siis Kalevalasta, hyvää suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Katianna Ruuskanen

Tarina kertoo nuoresta miehestä, joka muutti lapsuuden kodistaan ja alkoi rakentaa elämäänsä omillaan. Hän opiskeli ja hankki työpaikankin, rakensi uusia ihmissuhteita. Etsi paikkaansa uudella paikkakunnalla ja maailmassa. Välillä illan hämärtyessä hän pohti elämäänsä: miten tämä mahtaa sujua.

Poika oli saanut kotoa mukaansa perintömitan. Sillä poika mittasi sitä, miten hän onnistui ja pärjäili. Hän mittasi opintojaan ja harmistui, sillä mitta sanoi: EI RIITÄ. Poika mittasi työssä pärjäilemistään. Taas mitta sanoi: EI RIITÄ. Hän mittasi ihmissuhteitaan ja muita elämän alueitaan, omaa arvoaankin. Ja mitta vastasi joka kerta: EI RIITÄ. Poika oli ahdistunut ja surullinen, mutta uskoi mittaan. Olihan se kotoa saatu.

Poika oli ahdistunut ja surullinen, mutta uskoi mittaan. Olihan se kotoa saatu.

Sitten tämä nuori mies tapasi nuoren naisen, tulevan vaimonsa. Hän mittasi suhdettaan ihastuksensa kohteeseen – ja taas mitta sanoi: EI RIITÄ. Nuorukainen ahdistui, mutta uskalsi puhua asiasta kumppanilleen. Nuori nainen hämmästyi ja kertoi: Hänelläkin oli perintömitta. Kokeillaanpa tällä!

Niinpä nuorukainen mittasi itseään ja elämänsä osia tällä tytön kotoa saadulla perintömitalla ja mitä ihmettä! Mitta vastasi joka kysymykseen: RIITTÄÄ AIVAN HYVIN.

Riittää aivan hyvin! Poika helpottui valtavasti. Ehkä sittenkin hän pärjäisi elämässä. Poika arveli, että kotoa saatu mitta saattoikin olla jotenkin rikki. Siinä lukee ihan aina EI RIITÄ, vaikka miten yrittäisi.

Poika lähti vierailulle lapsuudenkotiinsa ja otti perintömitan mukaan. Kun kuulumisia oli vaihdettu, poika otti mitan puheeksi vanhempien kanssa. Poika kertoi, että mitassa oli varmaankin jotain vikaa, sillä se vastasi aina ”EI RIITÄ”. Silloin äiti hämmästyi ja sanoi: ”Ei siinä ole mitään vikaa. Se on perintömitta ja se on aina toiminut noin.”

Kotoa saatu mitta saattoikin olla jotenkin rikki. Siinä lukee ihan aina EI RIITÄ, vaikka miten yrittäisi.

Poika ymmärsi jotakin tärkeää. Hän ymmärsi, että äiti oli saanut tuon perintömitan omasta lapsuudenkodistaan, ja isä oli saanut samanlaisen. Nyt hänen piti päättää, mitä tehdä perintömitan kanssa. Jättääkö se nyt lapsuudenkotiin vai viedäkö se yhä mukana omaan elämään, ja perinnöksi omille lapsille?

----------------------------------------------------

Meistä jokaisella on oma perintömitta. Sitä sanotaan joskus myös sisäiseksi puheeksi tai itsetunnoksi. Moni on oppinut olemaan vaativa, kriittinen ja ankara itseään kohtaan. Silloin ihminen voi jatkuvasti huonosti.

Millaisella mitalla sinua on mitattu lapsena ja nuorena? Miten se vaikuttaa sinun elämääsi? Millaisella mitalla mittaat itseäsi? Entä kumppaniasi? Lapsiasi?

Kun opit antamaan itsellesi sitä mitä tarvitset, voit huonosti voidessasikin vähän paremmin.

On tärkeää pohtia omaa taustaansa mutta myös sitä, mitä ei halua jatkaa eteenpäin. Hyvinvointisi lisääntyy valtavasti, jos tietoisesti opettelet katselemaan itseäsi myötätunnolla. Ota joka päivä hetki tai muutama vain itsellesi, sulje silmät ja keskity kuulostelemaan. "Mitä minä tunnen? Mitä minä tarvitsen?"

Kun opit antamaan itsellesi sitä mitä tarvitset, voit huonosti voidessasikin vähän paremmin. Ei ole syytä olla itselleen ankara. Mutta on tarpeen olla itselleen ystävä, huolenpitäjä, kannustaja.

Ja sama koskee muita ihmisiä. Toisinaan mittaamme kumppaniamme, lapsiamme ja muita ihmisiä aivan kohtuuttoman ankaralla mitalla.

Onneksi elämästä ja ihmissuhteista voi oppia lisää joka päivä. Voi harjoitella olemaan ihminen, jonka lähellä sekä itse että toinen ihminen voi olla turvassa ja hyvinvoiva. Ihminen, jonka mitta sanoo: RIITTÄÄ AIVAN HYVIN.

 

Lämmöllä, Heli Pruuki

Egotripin Mestaripiirros vangitsee sanoihin ja säveliin jotakin siitä, miten voisimme katsella toisiamme ja itseämmekin. Enjoy <3

Blogissa käytetty tarina on julkaistu kirjassa Heli Pruuki ja Markku Orsila: Hoitavan tarinan helmiä, Kirjapaja 2014.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat