Kirjoitukset avainsanalla Lapsuus

Kuva: Katianna Ruuskanen

Miksi meidän on tärkeää vielä aikuisenakin yrittää voittaa vanhempiemme rakkaus? Silloinkin, kun jo tuhat kertaa olemme joutuneet toteamaan tämän olevan enemmän tai vähemmän mahdotonta.

Monen aikuisen elämä suistuu kerta toisensa jälkeen raiteiltaan omien vanhempien kanssa vietetyn ajan jälkeen. ”Sain osakseni vain neuvoja, arvostelua ja kritiikkiä, en kaipaamaani hyväksyntää.” ”Jäin vaille sitä huolenpitoa, jota kaipasin.” ”Vanhempani eivät tunteneet ylpeyttä saavutuksistani ja jäin vaille heidän ihailuaan.” Monet pienten lasten isät ja äidit ovat kiitollisia isovanhemmilta saadusta lastenhoitoavusta. Samalla sisimmässä läikähtää surua, kun he katsovat omien vanhempiensa välitöntä ja lämmintä suhtautumista lastenlapsiinsa. ”Itse olen jäänyt tuosta paitsi”, moni tuumii.

Iän myötä olen tajunnut selvemmin, miten paljon vanhemmat vaikuttavat meihin. Suurin osa meistä viettää saman katon alla vanhempiensa kanssa parikymmentä ensimmäistä elinvuottaan. Siksi psyykkinen maailmamme on rakentunut pitkälti suhteessa heihin. Omanarvontunteemme on sidoksissa siihen tapaan, jolla vanhempamme ovat meitä kohdelleet. Lapsena meille rakentuu mieleemme sisäinen malli siitä, miten muut suhtautuvat meihin. Mitä muilta ihmisiltä voi odottaa? Ovatko toiveemme ja tarpeemme muille merkityksellisiä? Olenko minä ihmisenä rakkauden arvoinen?

Valitettavan moni aikuinen kantaa sisällään vanhemmilta sisäistettyä ääntä, joka sanoo, etten riitä, olen pettymys, saamaton.

Aikuisenakin on vaikeaa elää tyytyväisenä, jos vanhemmat eivät tunnu olevan samalla puolella minun kanssani. Jos ei voi luottaa siihen, että riitän vanhemmilleni, voinko kukaan mukaan kelpuuttaa minua? Voinko oikeasti olla arvokas ihminen, jos edes vanhempani eivät kohtele minua arvokkaasti ja hyvin? On hyvin turvatonta ajatella, etten kelpaisi niille ihmisille, joista olen syntynyt. Valitettavan moni aikuinen kantaa sisällään vanhemmilta sisäistettyä ääntä, joka sanoo, etten riitä, olen pettymys, saamaton, jonkun sisäinen ääni väittää pahaksi ja perustavalla tavalla vialliseksi ihmiseksi. Tällaiset kokemukset ymmärrettävästi herättävät paljon ahdistusta ja masennusta.

Uskon muutokseen, psykoterapeuttina on suorastaan pakko. Muuten koko psykoterapiatyöltä putoaisi pohja pois. Terapiassa on paljolti kysymys suhteestamme toivoon. Toivoon siitä, että oli lähtökohtamme mitkä tahansa, muutos parempaan on mahdollinen. Hyvissä ihmissuhteissa – millainen terapiasuhdekin parhaimmillaan on – meidän on mahdollista muuttaa ehdottomalta tuntuvat totuudet itsestämme epäilyksen alaisiksi. Sama asia voi tietenkin toteutua rakastavassa pari- tai ystävyssuhteessa, jossa joku välittää meistä juuri sellaisena kuin olemme. Toimivat ihmissuhteet saavat aikaan meissä rakkauden tuomaa lämpöä.

Rakkauden määrä ei ole onneksi mikään nollasummapeli, se ei lopu kesken. Siksi sitä kannattaa etsiä, vaikkei aina olisi varma tietääkö, mitä tai mistä etsiä. Mutta rakkautta ei kannata loputtomasti etsiä sieltä, mistä sen löytyminen on kohtuuttoman vaikeaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annie Spratt/Unsplash

Innostunut punaposki tulee sisälle keväästä hullaantuneena ja jo ovelta huutaa: ”Äiti saanko pliis laittaa huomenna kouluun kesäkengät ja sen uuden mekon!” Ja hups, samassa olen keskellä muistoa. Paljas asfaltti on jäätävä valkoisten ballerina-kenkieni alla. Hulmuavahelmainen salsahame oli tuntunut hyvältä idealta ikkunasta katsottuna, mutta laihat sääreni sen alla ovat kananlihalla. Ohuen kengän kärjellä rikon jäätä vesilätäköstä. Leuka tärisee, mutta uhmakkaasti teeskentelen, ettei palella yhtään.

Muisto hymyilyttää. Yhdeksänvuotias minä itse on lähempänä kuin pitkään aikaan. Saan hyvin kiinni tyttären innosta ja toiveesta, mutta neuvottelen lapsen kanssa toisen ratkaisun. Kesäkengillä ei mennä vielä kouluun, mutta voihan kesävaatteita jo käyttää sisällä ja fiilistellä tulevasta kesästä.

Millaisia muistoja sinussa herää ajasta, jolloin olit lapsesi tai lastesi ikäinen?

Lapsen eri vaiheet palauttavat mieleen oman kasvun vaiheita. Elämä lapsen kanssa nostattaa pintaan hauskoja ja liikuttavia muistoja, kuten vaikka tuon minun muistoni itsestäni kesävaatteissa jäitä rikkomassa – ja sitten niitä muitakin. Vaikka sen, millainen perhehelvetti kotona oli, kun itse oli sen ikäinen kuin oma lapsi nyt. Sen, miten yksinäinen itse oli lapsena ja miten kipeältä se tuntui. Tai sen, miten aivan liian nuorena joutui kantamaan vastuuta itsestään.

Millaisia muistoja sinussa herää ajasta, jolloin olit lapsesi tai lastesi ikäinen?

Vanhemmuus merkitsee väistämättä monenlaisia tunteita liittyen sekä nykyaikaan että menneisyyteen. Ilon ja merkityksellisyyden kokemusten ohella vanhemmuus voi nostaa pintaan myös surua ja tuskaa omasta historiasta. Se ei tunnu hyvältä, mutta sitä on tärkeää tunnistaa.

Kukin meistä ponnistaa omasta taustastaan myös vanhempina. Oma historia, varsinkin sen traumatisoiva puoli, vaikuttaa vanhemmuuteen haitallisemmin, jos sitä ei ole tunnistettu ja uskallettu millään tavalla käydä läpi. On siis tavallaan hyvä, jos huomaat kokevasi surua, tuskaa, vihaa tai pettymystä liittyen omaan lapsuuteesi. Se on hyvä, koska vasta sen tunnistamisen jälkeen voit sitä hoitaa. Vasta tunnistaessasi surusi voit surra sitä ja antaa itsesi kokea niitä tunteita, jotka aikanaan on täytynyt painaa alas ja niellä. Suru ei parane kuin suremalla, se ei katoa nielemällä sitä alas.

Vanhemmuus ei vain luo ja tue uutta elämää, vaan uudistaa myös äitiä ja isää

Lapsena ja nuorena ei voinut vaikuttaa moniin asioihin, mutta aikuisena vähän enemmän voi. Jos tunnistat asioita, joita tulisi käsitellä, kannattaa niitä jakaa toisen ihmisen kanssa: ystävän, kumppanin tai ammatti-ihmisen kanssa. Yksin itsensä kanssa on vaikeaa päästä asioissa eteenpäin, niihin jumittuu, mutta tunteiden ja kokemusten jakaminen on hoitavaa.

Jos raskauden ja lapsen kasvun aikana pintaan nousevia vaikeitakin asioita suostuu näkemään ja käymään läpi, voi äitiys ja isyys voi olla korjaava ja korvaava kokemus. Vanhemmuus ei vain luo ja tue uutta elämää, vaan uudistaa myös äitiä ja isää. Yhdessä lapsen kanssa voi elää vähän enemmän sellaista elämää, mitä olisi itse pienenä tarvinnut ja toivonut, mutta jäi vaille. Isänä ja äitinä saa uuden mahdollisuuden elää lastensa välityksellä lapsuutta ja perhe-elämää, jota itse on jäänyt kaipaamaan. Se ei ole täydellistä nytkään, mutta se voi olla parempaa kuin oma lapsuus oli.

Millaisia muistoja siis nyt rakennat, yhdessä lapsesi kanssa? Mitä haluat toistaa omasta lapsuudestasi? Mitä haluat tehdä ihan eri tavalla kuin omat vanhempasi?

Millaisia muistoja siis nyt rakennat, yhdessä lapsesi kanssa?

On täysin mahdollista, että saat vanhempana olemisen myötä kasvaa siksi ihmiseksi, joka oikeasti olet. Silloinkin, kun oma tausta ja historia eivät ole olleet turvallisia, ja vaikka olisi itsensä kanssa monenlaista vaikeutta, voi vanhemmuus auttaa kasvamaan eteenpäin. Kun oppii rakastamaan ja suojelemaan lapsiaan, voi samalla oppia suojelemaan ja rakastamaan itseään. Voi oppia katsomaan hellyydellä itseään eri vaiheissaan, kuten katsoo lastaankin. Oman kokemuksen kautta voi ymmärtää syvällä tasolla sitä, mitä lapsi tarvitsee.

Vanhemmuus on uusi mahdollisuus elää onnellinen lapsuus. Tai ainakin riittävän onnellinen, sellainen mistä jää sisimpään turvallisuutta ja iloa. Ja mukavia muistoja. Sekä aikuiselle että lapselle.

 

Keväisin terveisin Heli Pruuki

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Kimmo Rampanen/Vastavalo

Tuttavani lapsi oli aloittamassa eskarin. Lapsen mummi oli uuden elämänvaiheen innoittamana käynyt keräämässä kaikki tyttärentyttärensä lelut säilytyslaatikoihin ja todennut ”nyt on leikit leikitty ja on lukuhommien aika – barbit bokseihin ullakolle ja koulukirjat kainaloon!” Meitä oli kolme järkyttynyttä: tytär, tyttärentytär ja minä. Ja yksi järkensä menettänyt: mummi.

Muistan, kuinka kauniina kesäpäivinä työntelin mökin hiekkatiellä punaisia nukenvaunuja. Päässäni oli turbaaniksi kiedottu froteepyyhe, joka toimi hiuslaitteena. Sen päällä keikkui levälierinen olkihattu ja ylläni oli äitini nuoruudenaikainen samettimekko, jossa oli kellohelma. Puhuin ”englantia”, koska vierelläni asteli lapseni isä, prinssi Charles. Välillä lauloin lapsellemme unilauluja ”ranskaksi”. Kuulin serkkupoikien hersyvän naurun heinäladosta ja minua hävetti. Ei niinkään se leikki mutta se ikä, olin 13-vuotias. Siis kolmetoista! Minuakin paremmaksi pani kuitenkin naapurin Ari. Hän oli sissi ja soturi vielä 15-vuotiaana – tosin sekä puupyssy että muovikypärä lensivät pusikkoon aina, kun kavereita huristeli mopoillaan ohi.

Leikillä on valtava merkitys lapselle ja sen sisältämä hyvä ulottuu aikuisuuteen asti. Leikkiessään lapsi oppii uusia asioita – sekä itsestään että ympäristöstään. Leikin avulla lapsi tekee tuttavuutta tunteiden kanssa – sekä omiensa että toisten ja oppii käsittelemään ja ymmärtämään niitä. Leikissä on ilo ja nauru. Leikissä on suru ja itku. Leikissä on arki ja juhla. Leikissä on tuttu ja leikin avulla opitaan vieraasta ja ihmeellisestä. Leikki ja mielikuvitus ovat kaveruksia ja ne ruokkivat toisiaan.

Leikillä on valtava merkitys lapselle ja sen sisältämä hyvä ulottuu aikuisuuteen asti.

Leikki myös mahdollistaa mieleen jääneiden asioiden ja tapahtumien toiston, jolloin ihana ja hyvä kokemus voidaan käydä läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Ikävälle tapahtumalle voidaan leikin kautta etsiä lohdullisempi päätös. Mitä enemmän ja mitä isompia asioita lapsen elämässä tapahtuu, sitä suurempi on leikin tarve ja merkitys!

Leikissä jaetaan roolit, tehdään ja luodaan yhdessä. Välillä kaikki ”sujuu kuin leikki” ja toisinaan ajaudutaan törmäyskurssille. Silloin täytyy sopia ja sovitella, jotta leikki voi jatkua. Toisinaan tilanne kärjistyy ja tarvitaan aikuisten (=ulkopuolisten) apua. Leikissä on siis koko elämä!

Mitä enemmän ja mitä isompia asioita lapsen elämässä tapahtuu, sitä suurempi on leikin tarve ja merkitys!

Meidän aikuisten, sekä vanhempien että ammattilaisten, tärkeä tehtävä olisikin viimeiseen saakka turvata se, että lapsemme ja nuoremme (kyllä, myös nuoret tarvitsevat ja kaipaavat leikkiä) saavat kyllästymiseen saakka leikkiä, ja mieluiten yhdessä. Työelämänkin, missä yhteistyö- ja vuorovaikutustaitojen merkitys entisestään korostuu ja tarvitaan luovuutta ja kykyä nähdä asioita monesta eri näkökulmasta, pitäisi kiittää ja kumartaa lapsuuden leikkihetkiä. Kaikkea ei opita kirjoista!

Työelämänkin pitäisi kiittää ja kumartaa lapsuuden leikkihetkiä.

Lapset tarjoavat myös meille aikuisille mahdollisuuden. Leikitään lastemme kanssa, houkutellaan nuoriamme leikkeihin – saatamme oppia vielä jotain itsestämmekin. Seuraavan kerran, kun lapsi pyytää leikkimään, heittäydytään, hullutellaan ja hassutellaan. Seuraavan kerran, kun joku töissä ehdottaa tutustumis - tai ryhmäytymisleikkiä, kiljutaan innoissamme. Ja mitä kaikkea hyvää leikkisyys ja eroottinen ilottelu voikaan saada aikaan parisuhteessamme. Elämässämme on totta kai tilanteita, joista leikki on kaukana. Mutta niissäkin hetkissä leikin myönteinen voima voi kantaa ja antaa eväitä kohdata vastoinkäymisiä.

Lämmöllä,

Päivi Kähkönen

 

Kommentit (1)

Johanna Olli
1/1 | 

Voi pliis, kerro, että sen tytön äiti kävi hakemassa ne lelut  ullakolta takaisin! Eihän tuossa ole mitään järkeä! Leikkimistä ei tosiaankaan ole syytä lopettaa missään iässä, ja lapsilla on sitä paitsi siihen myös oikeus lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan. Se sopimus koskee kaikki alle 18-vuotiaita ja sillä sopimuksellahan on Suomessa lain voima. Mummille voisi antaa luettavaksi Lapsen oikeuksien komitean Yleiskommentin nro 17, jossa tätä asiaa selväsanaisesti aukaistaan 23 sivun verran!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat