Kirjoitukset avainsanalla Lapset

Suru on luopumista ja irti päästämistä. Kuva: KATIANNA RUUSKANEN

Tänään 4.6. on Puolustusvoimien lippujuhla, ylennyksien, paraatien ja juhlaliputuksen päivä. Itselleni tämä päivä nostaa mieleen tammikuisen maanantain puoli vuotta sitten, jolloin ensimmäinen lapseni lähti armeijan harmaisiin. Se oli päivä, jolloin isäkin itki.

Olin vuoden kahden vanhimman pojan kanssa kotona, kun he olivat taaperoiässä, ja vuosien aikana perheen yhteisten hetkien rinnalla monet isä-poika-poika-poika -retket ovat sitoneet meitä toisiimme. En kuitenkaan voi sanoa, etten olisi saanut harjoitella lapsista luopumista vuosien varrella, sen verran paljon pojat ovat olleet isovanhemmillaan, leireillä, harrastuksissaan ja jopa keskenään.

Päällimmäinen tunne oli suru, ja sen kaverina iso hämmennys siitä, että tämä suru tuli ihan puun takaa.

Kun kuluvan vuoden tammikuun seitsemäntenä päivänä viipyilin eteisessä töihin lähtiessä, halaten ja hyvästellen esikoista pokkani pitäen, niin töihin oli hankala ajaa, kun silmät olivat täynnä kyyneliä. Päällimmäinen tunne oli suru, ja sen kaverina iso hämmennys siitä, että tämä suru tuli ihan puun takaa.

Kirjoitin Facebookiin tuntemuksiani, lievällä filtterillä: "Oli kyllä haikea olo maanantaina, ja tuli vähän puskista. Puhutaan vaan näitä hetkiä auki, ne ovat elämän suola." Tutut isät antoivat vertaistukea: "Tunnistan", "En olisi arvannut, että otti niin koville, kun poika vietiin portilta. Ei tullut autoilusta hetkeen mitään." Ja äidit: "Tai kun äitinä saatoin tyttären...ylpeys ja haikeus päällimmäisenä."

Yhteistä oli myös ilo, ja muistan miten surun täyttämän ja yksin koetun aamupäivän jälkeen tuntui hyvältä jakaa tunteitaan puolisolle.

Töiden jälkeen kerroin tuntemuksistani puolisolleni, luopumisen tuska oli yhteinen. Yhteinen ajatus meni jotenkin niin, että ei tässä nyt mitään voi, kyllä hän pärjää. Yhteistä oli myös ilo, ja muistan miten surun täyttämän ja yksin koetun aamupäivän jälkeen tuntui hyvältä jakaa tunteitaan puolisolle.

Usein olen asiakkailleni sanonut, että parisuhteessa tärkeintä on jakaa surut ja tuplata ilot, niin myös vanhemmuudessa. Oivalsin, että tuona tammikuisena päivänä olin yksin ollessani surullinen ja hämmentynyt, mutta kun kerroin ja jaoin tunteeni puolisolle, löysin ilon ja kiitollisuuden.

Ruuhkavuosina tällaisten päivien merkitys ei ollut päällimmäisenä mielessä.

Jollain mystisellä tavalla aikuistuvien lasten etapit ja vanhempana koetut luopumisen hetket kirjoittavat mennyttä uudestaan. Kun ruuhkavuosina puri hammasta ja kamppaili työn, perheen, parisuhteen ja oman elämän yhteensovittamisessa, niin myönnän, että tällaisten päivien merkitys ei ollut päällimmäisen mielessä.

Nyt, tavalla jota on vaikea sanoittaa, on kuin näkisin tai suorastaan kokisin nämä asiat ihan uudessa valossa – valossa joka tuo ilon ja kiitollisuuden surun ja hämmennyksen rinnalle. Kun tänään katson tangossa liehuvia lippuja, niin minulle ne liehuvat luopumisen surusta ja jonkin uuden alkamisen ilosta kertoen.

Terveisin

Jarno Hellström, perheneuvoja

Olen perheneuvoja, pastori ja paripsykoterapeutti, tämä on ensimmäinen blogini Rakkauden ammattilaisissa. Työssäni kohtaan pääasiassa pareja ja parisuhteen haasteita, siviilissä olen kolmen pojan isä ja puoliso. Pidän luonnossa liikkumisesta, elokuvista ja sarjoista, golfista ja ylipäätään kaikenlaisesta pelailusta. Mottoni on: "Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia."

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näetkö ruuhkan keskellä rakkauden? Kuva: Sini Rantakari

Kunpa voisin pysäyttää ajan juuri tähän. Saan rakkautta enemmän kuin olen osannut unelmoidakaan. Kotonani asuvat ihmiset, joita eniten haluan rakastaa.

Me olemme toisillemme tärkeitä ja siksi kosketamme toisiamme syvältä

Joka päivä saan juuri minulle tarkoitettuja hymyjä ja itkuja, kysymyksiä ja vastaväitteitä. Päivittäin saan ruokkia ja koskettaa, muistuttaa ja lohduttaa. Me olemme toisillemme tärkeitä ja siksi kosketamme toisiamme syvältä.

Kaikkea sanomaani ja tekemääni kyseenalaistetaan. ”Miksi teit pahaa ruokaa?” ” Miksi lelut pitää kerätä?” ”Miksi minä en voi, kun kaikki kaverit voivat?” Lapset huolehtivat, etten jämähdä paikoilleni. He haastavat miettimään elämän keskeisiä kysymyksiä yhä uudelleen. ”Äiti, oletko kotona, kun palaan?”

Tällainen runsaus ei ole kevyttä eikä helppoa, mutta se on vastavuoroista

Kotonani opetellaan elämän tärkeimpiä asioita: lähellä ja etäällä olemista, toisen huomioimista, omien tarpeiden puolustamista sekä anteeksipyytämistä ja -antamista. Tällainen runsaus ei ole kevyttä eikä helppoa, mutta se on vastavuoroista. Tässä perheessä en pärjää yksin, eikä minun tarvitsekaan.

Tässä perheessä en pärjää yksin, eikä minun tarvitsekaan

Me saamme tarvita toisiamme. Yksinäisenä voin ehdottaa yhteistä lukuhetkeä tai ulkoilua. Kiireessä saan usein apua. Kun on tylsää, voimme yhdessä ihmetellä, kuinka tylsää se onkaan. Silloinkin kun en ajatellut tarvitsevani mitään, syliin kiipeävä pieni tai sohvalle rojahtava iso lämmittävät päästä varpaisiin asti.

Kaikessa en onneksi ehdi auttamaan. On mahtavaa nähdä, kuinka toinen osaa itse. Kuinka itse valitut vaatteet on puettu jo päälle. Kuinka harrastaja tietää minua paremmin, mitkä varusteet pelireissulle tarvitsee. Kuinka kakku on jo uunissa.

Syliin kiipeävä pieni tai sohvalle rojahtava iso lämmittävät päästä varpaisiin asti

Kelloja ja kalentereita en pysty pysäyttämään, mutta itseni voin. Voin pysähtyä tärkeisiin kohtaamisiin. Voin ottaa vastaan sen rakkauden, mitä minulle annetaan, ja antaa sen vaikuttaa. Voin antaa vähemmän tärkeiden asioiden lipua ohi. Voin istua rauhassa keskellä rakkaudesta ruuhkaisia vuosia.

Terveisin,

Sini Rantakari

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vaikeat tunteet on helpompi kestää kun niistä puhuu.Kuva: Pixabay

Luin Helsingin Sanomista jutun äitiyttään katuvista naisista. Tutkimusta olivat tehneet Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Armi Mustosmäki ja projektitutkija Tiina Sihto Vauva.fi keskustelun pohjalta. Katuvien äitien tunteet nousivat odotusten ja todellisuuden ristiriidasta: äitiys ei tehnyt onnelliseksi eikä ollut tyydyttävää, vaan vaati paljon uhrauksia ja luopumista. Äitiys ei ollut tullut osaksi omaa identiteettiä, vaan kaipuu elämään ennen lapsia sai aikaan katumuksen lasten hankkimisesta. Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää, vain katumuksen ja kaipuun entiseen.

Syvää katumista lasten hankinnasta ja kaipuuta elämään ennen lapsia pidettiin kuitenkin niin hankalina ja sopimattomina tunteina, että niistä ei ollut mahdollista puhua kenellekään: kumppani ei  ymmärtäisi tai ei ollut mahdollista puhua niin, ettei lapsi  kuulisi, eikä terapiakaan auttanut, ei muuttanut tai parantanut tunnetta.

Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää.

Minun on helppo ymmärtää nuo kaksi ensimmäistä puhumisen estettä: Varmasti kaikki kumppanit eivät kestäisikään toisen vanhemman katumusta ja siihen liittyviä pettymyksen, syyllisyyden ja monien muiden sopimattomaksi koettujen tunteiden syöveriä. Vaikka toisaalta ehkä juuri kumppani voisi oikein hyvin tavoittaa katumuksen: onhan se totta, että monista omista tarpeistaan lapsen myötä joutuu luopumaan. Mutta yleensä luopumisen seurauksena vanhemmuus kuitenkin palkitsee uskomattoman ihanilla tavoilla. Katuvat äidit eivät tätä kokemusta tavoittaneet: heille entinen elämä ilman lapsia oli miellyttävämpää ja oma identiteetti kokonaisempi. Pelko siitä, että oma kumppanikaan ei voisi tätä ymmärtää, sai heidät vaikenemaan.

Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen.

Se taas, että lapsi kuulisi äidin katuvan lapsensa saamista on ehdottoman huono vaihtoehto. Omissa elämänvaiheissaan yksi ja toinen ihmislapsi miettii oman olemassaolonsa oikeutusta, en siihen toivoisi kenellekään enää oikeita muistikuvia siitä, että äiti on toivonut lapsensa olemattomaksi. 

Mutta väitettä, että terapiakaan ei auttaisi, en purematta niele. Vaikeiden tunteiden kanssa huonoin vaihtoehto on piilottaa ja salata niitä. Tai olla kuin niitä ei olisikaan, yrittää kieltää niiden käsittely itseltäänkin. Ei toimi. Minulle terapia tarkoittaa kaikkien tunteiden ja erityisesti hankalien tunteiden löytämistä, sanoittamista, luvalliseksi tekemistä, jakamista ja lopulta sietämistä. Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen. Katuva äiti joutuu joka tapauksessa elämään katumuksensa ja kaipuunsa kanssa. Mutta kun jakaa tunteensa vastaanottavan terapeutin tai ymmärtävän kumppanin tai ystävän kanssa, voi elää tunteidensa kanssa paremmin.

Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa.

Katuvat äidit kokivat myös kulttuurin ja yhteiskunnan asettavan paineita äitiydelleen: ihanneäiti leipoo, laittaa kotia, leikkii, on ylipäätään koko ajan intensiivisesti läsnä. Näin lapsen uskotaan saavan parhaat lähtökohdat ja resurssit tulevaisuutta varten, hyvään elämään. Ja tätä äitiyttään katuvat kuitenkin pitivät tärkeänä velvollisuutenaan. Äitiydessä pitää onnistua vaikka näytellen. Yleensä näytellyt tunteet eivät vakuuta ja piilotetut tunteet tulevat kuitenkin jossakin läpi: eleissä ja muissa ei-sanallisissa viesteissä. Lapsen kannalta on kuitenkin parempi, että katuva äiti puhuu katumuksestaan ja pettymyksestään jollekin eikä yritä piilottaa ja olla niin kuin ei katuisikaan. Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa, vaikka katumuksen ja pettymyksen tunteet jylläisivätkin hoivaajan mielessä. Tunteiden sietäminen vain yksinkertaisesti helpottuu, kun niitä käsittelee vastaanottavan ihmisen kanssa.

Puhu siis, katuva äiti. Itsesi ja lapsesi vuoksi.

Terveisin, Mari Kinnunen  

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay.com

Nelivuotias roikkuu jaloissa, kaksivuotias huutaa apua vessaan ja eskarilainen kyselee, milloin askarrellaan lumihiutaleita. Helpompi olisi jäädä kotiin, ajattelee Hani. Samalla Jusa ojentaa hänelle kassin: "Alahan mennä. Me katsotaan, mitä täällä tehdään." Kun auto starttaa, katoavat vilkuttajat keittiön ikkunasta.

Lasten harmi tuli joskus kuin liima hänen päälleen.

Salilla kuntopyörää polkiessaan Hani alkaa miettiä lähtemistä. Miten helposti siitä tulee moniulotteinen taistelu muillekin kuin jo valmiiksi kaipaaville lapsille. Yksi osa siitä on hänen sisällään, kun hän tietää tarvitsevansa hetken itselleen ja samaan aikaan syyllistyy lähdöstään. Lasten harmi tulee joskus kuin liima hänen päälleen.

Muistaahan hän sen itsekin. Erityisesti mummon vierailut olivat hänelle tähtihetkiä. Mummo jaksoi kuunnella hänen juttujaan ja ihmetellä kaikkea, mitä hän oli oppinut. Kun mummo sitten lähti kotiin, maailma muuttui tavallisen tylsäksi ja hän kiukkuiseksi. Jossain vaiheessa mummo alkoi antaa tuliaisensa vasta lähtiessään ja silloin tuntui kuin oosa häntä olisi jäänyt.

Hania hymyilyttää sekä mummon kekseliäisyys että hänen oma sinnikkyytensä. Jälkimmäinen näkyi hyvin murrosiässä. Silloin oli tosi hankala lähteä kavereiden luota kotiin vaikka olisi jo oikeastaan tahtonutkin. Ihan kuin olisi pelottanut, että hänen lähdettyään toisilla alkaisi jokin erityisen kiva, josta jäisi pois. Tästä lähtemisen taistelusta saivat kotiintuloaikoja valvoneet vanhemmat kyllä osansa. 

"Mä tykkään susta niin että halkeen" laulaa Juha Tapio sopivasti soittolistalla. Siitähän se lähtemisen kipu tulee. On niin paljon hyvää, ettei siitä halua jäädä hetkeksikään paitsi. Tästä kappaleesta he olivat Jusan kanssa puhuneet edellisenä iltana. Pakkasviikot ja flunssakierre olivat vetäneet Hanin tiukalle, häntä oli tarvittu tavallista tiiviimmin, ja taistelut asioiden hoitamisista, lähtemisistä ja aikatauluista olivat välillä levinneet myös heidän välilleen. Jusa sen keskustelun oli aloittanut: "Tykkään susta edelleen mutta joskus pelkään, että halkeet yrittämiseen. Voitaisko enemmän jakaa näitä asioita? Minäkin haluan olla mukana. Minusta tuntuu, ettet usko minun pärjäävän. Joskus työnnät minua pois ja haluat tehdä kaiken itse." 

Haljeta voi myös siihen, jos ei päästä höyryä välillä pois, ajatteli Hani, jos kaksi ihmistä käy sisällä omaa taisteluaan kertomatta niistä toiselle. Lähtemisen taistelun jälkeen on muuten ihana luottaa siihen, että on odotettu.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat