Kirjoitukset avainsanalla myötätunto

Kuva: Katianna Ruuskanen

Tarina kertoo nuoresta miehestä, joka muutti lapsuuden kodistaan ja alkoi rakentaa elämäänsä omillaan. Hän opiskeli ja hankki työpaikankin, rakensi uusia ihmissuhteita. Etsi paikkaansa uudella paikkakunnalla ja maailmassa. Välillä illan hämärtyessä hän pohti elämäänsä: miten tämä mahtaa sujua.

Poika oli saanut kotoa mukaansa perintömitan. Sillä poika mittasi sitä, miten hän onnistui ja pärjäili. Hän mittasi opintojaan ja harmistui, sillä mitta sanoi: EI RIITÄ. Poika mittasi työssä pärjäilemistään. Taas mitta sanoi: EI RIITÄ. Hän mittasi ihmissuhteitaan ja muita elämän alueitaan, omaa arvoaankin. Ja mitta vastasi joka kerta: EI RIITÄ. Poika oli ahdistunut ja surullinen, mutta uskoi mittaan. Olihan se kotoa saatu.

Poika oli ahdistunut ja surullinen, mutta uskoi mittaan. Olihan se kotoa saatu.

Sitten tämä nuori mies tapasi nuoren naisen, tulevan vaimonsa. Hän mittasi suhdettaan ihastuksensa kohteeseen – ja taas mitta sanoi: EI RIITÄ. Nuorukainen ahdistui, mutta uskalsi puhua asiasta kumppanilleen. Nuori nainen hämmästyi ja kertoi: Hänelläkin oli perintömitta. Kokeillaanpa tällä!

Niinpä nuorukainen mittasi itseään ja elämänsä osia tällä tytön kotoa saadulla perintömitalla ja mitä ihmettä! Mitta vastasi joka kysymykseen: RIITTÄÄ AIVAN HYVIN.

Riittää aivan hyvin! Poika helpottui valtavasti. Ehkä sittenkin hän pärjäisi elämässä. Poika arveli, että kotoa saatu mitta saattoikin olla jotenkin rikki. Siinä lukee ihan aina EI RIITÄ, vaikka miten yrittäisi.

Poika lähti vierailulle lapsuudenkotiinsa ja otti perintömitan mukaan. Kun kuulumisia oli vaihdettu, poika otti mitan puheeksi vanhempien kanssa. Poika kertoi, että mitassa oli varmaankin jotain vikaa, sillä se vastasi aina ”EI RIITÄ”. Silloin äiti hämmästyi ja sanoi: ”Ei siinä ole mitään vikaa. Se on perintömitta ja se on aina toiminut noin.”

Kotoa saatu mitta saattoikin olla jotenkin rikki. Siinä lukee ihan aina EI RIITÄ, vaikka miten yrittäisi.

Poika ymmärsi jotakin tärkeää. Hän ymmärsi, että äiti oli saanut tuon perintömitan omasta lapsuudenkodistaan, ja isä oli saanut samanlaisen. Nyt hänen piti päättää, mitä tehdä perintömitan kanssa. Jättääkö se nyt lapsuudenkotiin vai viedäkö se yhä mukana omaan elämään, ja perinnöksi omille lapsille?

----------------------------------------------------

Meistä jokaisella on oma perintömitta. Sitä sanotaan joskus myös sisäiseksi puheeksi tai itsetunnoksi. Moni on oppinut olemaan vaativa, kriittinen ja ankara itseään kohtaan. Silloin ihminen voi jatkuvasti huonosti.

Millaisella mitalla sinua on mitattu lapsena ja nuorena? Miten se vaikuttaa sinun elämääsi? Millaisella mitalla mittaat itseäsi? Entä kumppaniasi? Lapsiasi?

Kun opit antamaan itsellesi sitä mitä tarvitset, voit huonosti voidessasikin vähän paremmin.

On tärkeää pohtia omaa taustaansa mutta myös sitä, mitä ei halua jatkaa eteenpäin. Hyvinvointisi lisääntyy valtavasti, jos tietoisesti opettelet katselemaan itseäsi myötätunnolla. Ota joka päivä hetki tai muutama vain itsellesi, sulje silmät ja keskity kuulostelemaan. "Mitä minä tunnen? Mitä minä tarvitsen?"

Kun opit antamaan itsellesi sitä mitä tarvitset, voit huonosti voidessasikin vähän paremmin. Ei ole syytä olla itselleen ankara. Mutta on tarpeen olla itselleen ystävä, huolenpitäjä, kannustaja.

Ja sama koskee muita ihmisiä. Toisinaan mittaamme kumppaniamme, lapsiamme ja muita ihmisiä aivan kohtuuttoman ankaralla mitalla.

Onneksi elämästä ja ihmissuhteista voi oppia lisää joka päivä. Voi harjoitella olemaan ihminen, jonka lähellä sekä itse että toinen ihminen voi olla turvassa ja hyvinvoiva. Ihminen, jonka mitta sanoo: RIITTÄÄ AIVAN HYVIN.

 

Lämmöllä, Heli Pruuki

Egotripin Mestaripiirros vangitsee sanoihin ja säveliin jotakin siitä, miten voisimme katsella toisiamme ja itseämmekin. Enjoy <3

Blogissa käytetty tarina on julkaistu kirjassa Heli Pruuki ja Markku Orsila: Hoitavan tarinan helmiä, Kirjapaja 2014.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Katianna Ruuskanen

Törmäsin hiljattain ajatukseen, jonka mukaan ”valehtelu ja epärehellisyys ovat pohjimmiltaan myötätunnon puutetta toisia kohtaan.” Tämä ajatus on sinänsä helppo ymmärtää. Jos on ollut esim. uskoton, jossain vaiheessa on lakannut pohtimasta, miltäköhän syrjähypyn paljastuminen mahtaa puolisostani tuntua.

Onko myötätunnon puutteesta kysymys myös niissä puolitotuuksissa, kaunisteluissa ja suoranaisissa petoksissa, joita kerromme itsestämme itsellemme? Onko hyvä elämä mielessämme usein jotain valmiimpaa ja parempaa, johon emme tunnu ulottuvan tai pääsevän, siksi asioita pitää kaunistella.

Minkälainen olisi maailma, jossa ei tarvitsisi pushup-rintaliivejä tai bodata itseään huippu-urheilijan näköiseksi?

Mitä tapahtuisi, jos hyväksyisi, etten ehkä saanutkaan huippuduunia, en päässyt naimisiin (tai menin naimisiin vääristä syistä), minusta ei tullut (unelma)vanhempaa, vaikka sitä yritin? Eräs naispuolinen tuttavani pohti, minkälainen olisi maailma, jossa ei tarvitsisi pushup-rintaliivejä tai bodata itseään huippu-urheilijan näköiseksi?

Todennäköisesti rehellisyys vaatisi ainakin kestämään omia riittämättömyyden, pelon ja kirveleviä syyllisyyden tunteita. Eräs ystäväni kertoi ymmärtäneensä, ettei hän mennyt naimisiin ensisijaisesti rakkaudesta puolisoon, vaan halusta saada henkistä etäisyyttä lapsuuden perheeseen ja sen sääntöihin ja odotuksiin. Avioliitto antoi mahdollisuuden itsenäistymiselle. Vaatii mielestäni aika paljon kanttia myöntää esimerkiksi edellä kuvattu asia ja ottaa vastuu siitä, mitä rehellisyydestä mahdollisesti seuraa avioliiton ja sitä myötä oman elämän kannalta.

Onko niin, ettei ilman (sika)rehellisyyttä voi olla aitoa henkistä kasvua? Mitä olisi tapahtunut, jos ystäväni olisi jatkanut hamaan tappiin itsepetostaan suhteessa avioliittoonsa ja puolisoonsa? Epäilen, että hän olisi jollain tasolla väistämättä vieraantunut itsestään ja sitä kautta myös muista. Ja onko vieraantumisen hinta ulkopuolisuuden kokemus, josta puuttuu rakkautta, lämpöä ja myötätuntoa? Sillä jos ei voi olla aidosti oma itsensä, niin kukaan ei voi lopulta rakastaa juuri Sinua sellaisena, kun oikeasti olet – et sinä itse eikä kukaan muutkaan. Aidot kohtaamiset jäävät puuttumaan ja jäät sisäisesti yksinäiseksi ja tyhjäksi.

 Oman elämän tavallisuutemme ei pitäisi herättää häpeää, vaan kiitollisuutta.

Olisiko suhteessa itseen myötätuntoista ja rakkaudellista toteuttaa paasikiveläistä ajatusta, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Sen tunnustaminen, että jokainen rämpii elämässään, teemme vääriä valintoja ja oikeita valintoja vääristä syistä. Suurin osa meistä on tavallisia ihmisiä, jotka eivät jätä historiaan jälkeänsä. Siksi meidän ei kannata verrata itseämme muihin, eikä etenkään poikkeusyksilöihin. Oman elämän tavallisuutemme ei pitäisi herättää häpeää, vaan kiitollisuutta.

Olisiko kanttia nähdä itsensä rehellisesti ja myötätuntoisesti?

”Meidän on luovuttava elämästä, jonka olemme suunnitelleet, jotta voimme hyväksyä elämän, joka odottaa meitä.” - Joseph Campbell

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat