Kirjoitukset avainsanalla erilaisuus

Kuva: Pixabay

Puolisolla on syntymäpäivä ja mietin, miten sitä muistaisin. On jo vähän kiire, päivä on pian puolessa välissä. Aamulla kyllä halasin ja onnittelin, lupasin imuroida töiden jälkeen, mutta se ei ollut lahja - kissanhiekka pisteli omiin jalkoihini. En siis ole kovin ennakoiva ihminen. Silti juuri tänään haluaisin pysähtyä hetkeksi ilahduttamaan.

Lahjoissa on jotakin hyvin herkkää. Vaikka ne olisivat yksinkertaisia, niihin sisältyy vahva lataus, ja lahjan antajana mittaan helposti onnistumista vastaanottajan reaktioista ja lahjan käyttämisestä. Ikään kuin toivoisin osaavani lukea hänen salaisen toiveensa ja vastaavani siihen. Mieleen nousevat satujen taianomaiset lahjat, jotka nostivat saajansa elämän ihan toiselle tasolle: elämänsä loppuun onnelliseksi prinssiksi tai prinsessaksi. Voinko siis kääriä lahjapaperiin tai sulkea kuoren sisälle omia toiveitani tai uskoa tietäväni, mikä on läheiselleni parasta? Pyrinkö lahjalla omaan haaveeseen, johon toivon toisen sulautuvan?

Lahjan luonne hukkuu, jos siitä katoaa kahden ihmisen välinen matka.

Läpi historian lahjat ovat olleet hyvän tahdon osoituksia ja vaihdon välineitä jopa parisuhteiden solmimisessa. Entä kun arki on vuosien mittaan tullut niin jaetuksi, että puoliso voi nähdä onnitteluruusun ostamisen tilitapahtumista jo ennen kuin ehdin sen kanssa kotiin? Tai kun yllätysillallista on hankala järjestää, koska ruoka nostettiin yhteistuumin aamulla pakastimesta sulamaan? Oikeastaan näin on ihan hyvä, ei tarvetta vaikuttaa toiseen, ei lieventää tai lepytellä. Ei tarvitse lahjalla houkutella toista vaikkapa kaveriksi elokuviin. Siitä huolimatta haluaisin löytää ympäriltäni jotain tuoretta ja sopivasti yllättävää, onnelliseksi tekevää. Tai entä jos voinkin onnitella näkemällä tuttua uudella tavalla? Kehystän kuvan, kirjoitan muiston tai hankin kirpputorilta vanhan levyn?

Lahjan luonne hukkuu, jos siitä katoaa kahden ihmisen välinen matka: sinä saat jotain, minkä eteen olen omalla tavallani nähnyt vaivaa. Lahjassa on mukana, miten minä näen sinut, ja se on eri asia millainen olet tai millaiseksi itsesi tunnet. Niin sen kuuluu ollakin, vaikka juuri siitä syystä lahjani ei aina kohtaa toiveitasi - tai toisinpäin.

Lahjassa on mukana, miten minä näen sinut, ja se on eri asia millainen olet tai millaiseksi itsesi tunnet. Niin sen kuuluu ollakin.

Kun antamassani on mukana ajatuksiani ja tunteitani, se ei ole pelkkä suoritus. Pieneen kätkeytyy iso viesti: olet tärkeä. Ennen kaikkea haluaisin, että lahjan antamisessa ja saamisessa olisi lämpöä, hellyyttä ja intohimoa. Samalla mietin, että kalenterissa toistuvat lahjojen antamisen päivät ovat hyvä rutiini. Ne ovat sopiva haaste viimetipassa elävälle ja mahdollisuus romantiikalle vuoden ja vuosien kiitäessä ohitse. Olen iloinen mahdollisuudesta muistaa sinua. Niin, kiitos erilaisuudesta yhteisellä matkalla, saat lahjaksi ainakin yhteisen iltahetken. Mitäpä siltä toivot?

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Andre Mouton/unsplash

Empatia on yksi ihmisten yhdessä elämisen perustekijöistä. Empatialla tarkoitetaan sekä toisten ajatusten että tunteiden ymmärtämistä. Tärkeässä roolissa empatian syntymisessä ovat niin sanotut peilisolut. Niiden toiminta varmistaa sen, että toisten ihmisten tunteita ei ymmärretä vain järkiperäisesti vaan niihin liitytään sisäisen kokemuksen kautta.

Kaipaamme sitä, että puolisomme ilmaisee ymmärtävänsä meidän tunteemme, toiveemme ja tarpeemme

Peilisolut toimivat silloin kun esimerkiksi haukotus tarttuu ihmisestä toiseen. Tai kun katsoo televisiosta kotivideossa koheltavaa skeittaria, joka onnistuu tempun päätteeksi saamaan porraskaiteen jalkoväliinsä, ja samalla tuntee omassa alavatsassaan ikävän kouraisun ja kasvoilla käväisee tuskainen irve.

Empatian tuntemisessa me ihmiset olemme kuitenkin erilaisia. Vastaanotolleni tulevat pariskunnat puhuvat aika usein kokemuksesta, ettei toisella puolisolla ole riittävää empatiakykyä. Se kertoo myötätunnon kokemisen merkityksellisyydestä. Kaipaamme sitä, että läheiset ihmisemme, etenkin puolisomme; ilmaisevat ymmärtävänsä meidän tunteemme, toiveemme ja tarpeemme. Ja pystyvät vielä vastaamaan niihin riittävällä tavalla.

Kaikkeen suostuminen ei ole aitoa empatiaa, vaan itsensä hylkäämistä

Empatia ei ole aina helppoa. Se edellyttää sitä, että pystyn riittävällä tavalla arvostamaan itseäni sekä omia tunteitani ja tarpeitani. Eli että olen päässyt kasvamaan hyvään aikuiseen erillisyyteen ja itsearvostukseen.

Jos tässä on vajavuutta, voi toisen tunteeseen reagointi livetä empatian sijasta joko alistuneeseen mukautumiseen ja konfliktin välttämiseen tai jyrkkään itsekkyyteen. Eli joko itsensä unohtamiseen ja hylkäämiseen tai kovuudella suojautumiseen.

Tämä kova itsensä suojaaminen on varmaankin sitä, mikä usein koetaan toisen empatiakyvyttömyytenä. Mitä se kyllä onkin. Mutta aitoa empatiaa ei ole myöskään kaikkeen suostuminen ja mukaan meneminen itsensä hylkäämällä. Vaikka se saatetaan usein tulkita empaattisuudeksi.

Tässä on itsetutkistelun paikka ainakin minulla. Milloin hylkään itseni, milloin vain puolustaudun ja miten voisin pystyä aitoon empatiaan? Miten voisin paremmin pysyä omalla puolellani ja samalla kyetä osoittamaan myötätuntoa toista ihmistä kohtaan? Tuntemaan jotakin toisen tunteesta itsessäni ja ymmärtämään, että tällaiselta hänestä tuntuu, vaikka minusta itsestäni tuntuu toisenlaiselta.

Anssi Tietäväinen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuka minä olenkaan? Kuva: Pixabay

 

Anna kun mä kerrankin selitän.
Se joka ei ole vielä minä
sen on mahdotonta olla me.
Se ei voi kiintyä toiseen
kun se ei ole kiintynyt itseensä.
Se ei voi käsittää suuria ympyröitä
kun se sekoaa pienissäkin.
Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.
Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta
Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä,
Se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy.
Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.
Sen pitää saada tottua olemaan joku.
Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.

Arja Tiainen

Tämä runo tuli vastaani, kun etsin runoja edelliseen kirjoitukseeni. Just noin, ajattelin. Oiva kuvaus hyvän parisuhteen perusvaatimuksesta, itsensä tuntemisesta tai itsenä kasvamisesta, itsekseen tulemisesta. Jotta voisi olla me täytyy ensin olla minä. Ja jotta "me" voisi elää ja voida hyvin, "minän" täytyy voida kasvaa ja muuttua elämässä. Juha ja Helena ovat omissa kirjoituksissaan lähestyneet tätä samaa teemaa mielenkiintoisesti:

Juhan kirjoituksessa  "Kuka sinä olet?"  todetaan minuudesta mm. näin: "Toisen tunteminen asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun ajattelee sitä, että monien ihmisten omassa itsetuntemuksessa olisi toivomisen varaa. Kuinka hyvin pystymme näkemään elämämme kokonaiskuvan ja ymmärrämme, miksi ajattelemme ja toimimme niin kuin teemme?"

Ja Helenan "Jotkut lähtevät toteutuakseen, jotkut paetakseen" jutussa muistutetaan:  " Uhmaikä ja murrosikä ovat tärkeitä tottelemattomuusvaiheita, jolloin etsimme omia ääriviivojamme. Tällöin tutkimme sitä, miten voimme itsenäistyä ja tulla näkyväksi siinä perheyhteisössä, jossa elämme. Jos nämä prosessit jäävät kesken, ne aktivoituvat uudelleen myöhemmässä elämässä, usein juuri parisuhteessa.

Monesti sanotaan, että tulemme menneeksi "huonon" vanhempamme kaltaisen ihmisen kanssa yhteen, koska suhde on tutun oloinen, vaikka ehkä hankalakin. No joo, joskus voi olla näinkin. Mutta ajattelen, että useammin kyse on siitä, että oltuamme jonkun aikaa suhteessa asetamme kumppanimme vanhemman tai jonkun muun hankalan läheisen ihmisen rooliin voidaksemme saattaa loppuun kesken jääneen itsenäistymisprosessimme, kesken jääneen itseksi tulemisemme. Ja sitten kun tunteemme kääntyvät teoiksi, niin kuin ne parisuhteessa tekevät, niin hankaluudet ovat käsillä. Tunteen teoiksi muuttumisella tarkoitan mm. sitä, että itsensä yksinäiseksi tunteva pyrkii ripustautumaan ja luomaan takertuvan ja omistavan parisuhteen. Tai sisäisesti vihainen on myös parisuhteessaan vihainen.

Niin kauan kuin ei tunne omia haavojaan ei myöskään voi nähdä toista omana itsenään, hänenä.

Ja mitä vähemmän ymmärrämme itseämme sen varmemmin muutamme sisäiset tunteemme teoiksi läheisissä suhteissamme, erityisesti parisuhteessa. Sellaisessa parisuhteessa sitten molemmat voivat huonosti. Se, joka asettaa toisen keskenjääneeseen roolin ihmettelee, että kuinka tuo ihminen on tuollaiseksi muuttunut. Meninkin ihan väärän ihmisen kanssa yhteen. Ja se, joka tulee itselle outoon rooliin asetetuksi ihmettelee, että miksi minä näin käyttäydyn. Tai miksi tuo toinen ajattelee minusta noin, enhän minä niin ajattele tai tunne. Sillä niin kauan kuin ei tunne omia haavojaan ei myöskään voi nähdä toista omana itsenään, hänenä. Arjessa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sellaista, että kun toinen lukee keskittyneesti ilta illan jälkeen jännittävää dekkaria, toinen luulee, että hän ei rakasta enää eikä halua olla kanssani! Vaikka toinen on vain kirjan tarinaan koukussa.

 Molemmat parisuhteessa oppivat yhä enemmän ylläpitämään riippumattomuuden ja syvän keskinäisen riippuvuuden tasapainoa.

Lähes kaikissa parisuhteissa käydään läpi enemmän tai vähemmän myrskyisästi erillistymisvaihe tai, jos suhde saa kestää riittävän kauan, erillistymisvaiheita. Tässä vaiheessa tapahtuvat myös useimmat erot. Bruce Fischer, amerikkalainen psykologi, joka elämästään käytti erityisen paljon aikaa ymmärtääkseen ihmisten parisuhteita, kuvaa erokirjallisuuden klassikkoteoksessa Jälleenrakennus erillistymistä identiteettikriisinä. Tässä aikuiseksi kasvamisessa hän näkee kolme vaihetta: kuori, kapina ja rakkaus. Kuorivaiheessa pyrimme miellyttämään toista, usein melko pakonomaisesti, jotta saisimme sitä mitä tarvitsemme: rakkautta, hyväksyntää ja ihailua. Tällä tavoin kesken jääneet itsenäistymisprosessimme käynnistyvät uudelleen ja "vanha minuus" alkaa kiristää. Ja silloin vähän niin kuin käärme luo nahkansa, myös minuuden täytyy kasvaakseen aika ajoin luoda uutta, tottua olemaan jotakin uudenlaista: vanhempi tai uusi ammattilainen työssään tai ihan vaan 30-kymppinen, 40-kymppinen, 50-kymppinen. Seuraa väistämättä kapinavaihe, jossa sitten voi syntyä kaikenlaista ennustamatonta ja usein hyvinkin itsekeskeistä käytöstä. Kapinavaiheessa eron riski on suuri. Erityisesti, jos tulee aloittaneeksi sivusuhteen itsenäistyäkseen lisää tai paetakseen oman elämän vaikeita tunteita, joiden käsittely tuntuu mahdottomalta. Mutta omaksi itsekseen kasvamisen ei tarvitse johtaa rakkauden raunioille. Päinvastoin. Tällaisen kapinavaiheen jälkeen voi tulla syvemmän rakkauden vaihe, jolloin molemmat parisuhteessa oppivat yhä enemmän ylläpitämään riippumattomuuden ja syvän keskinäisen riippuvuuden tasapainoa. Sillä ihminen kyllä tarvitsee toista ihmistä.

Viisautta on, jos parisuhteessa kumpikin pystyy olemaan vastuussa omasta onnellisuudestaan ja oppii  tuntemaan itseään enemmän ja enemmän.  Kyllä hyvässä parisuhteessa tietenkin myös kasvaa enemmän omaksi itsekseen, kunhan on olemassa riittävästi tilaa kasvaa. Tunteiden muuttumisella teoiksi on myös positiivinen puolensa: jos on onnellinen, luottaa itseensä ja tuntee itsensä rakastetuksi, on toki myös parisuhteessa ilmaistakseen näitä tunteita toiselle - ja itselleen.

Kesäisen rakkauden terveisin, Mari Kinnunen

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Aina jotain sinussa ja minussa jää varjoon. Kuva: Anne Anttonen

Helle saa ihmiset liikkeelle kohti rantojen viileyttä. Toiset lähtevät ruoan perässä. Kuumuus, kuivuus ja kohtuuton kosteus ajavat ihmisiä myös maasta ja maanosasta toiseen.  Joudutaan vieraiden kanssa tekemisiin eikä se maailmanpolitiikan tasollakaan aina niin hyvin mene. Yllättävät ihmisvirrat ajautuvat helposti törmäyskurssille. Tällä tavalla hellepäivää pidellessäni juohduin pohtimaan ilmastomuutoksen vaikutuksia ihmisten välisiin suhteisiin.

Samalla kun ihmisen mieltä kiinnostaa tuntematon, se myös saa varuilleen. Mistä sitä tietää, mitä nuo toiset ajavat takaa? Ihmisryhmien sekä yksittäisten ihmisten väleille syntyy samanlaisia viha-rakkaussuhteita.

Erilaiseen ja ihanasti eksoottiseenhan on myös helppo rakastua.

Erilaiseen ja ihanasti eksoottiseenhan on myös helppo rakastua. Kahden kulttuurin parisuhteissa vaihdellaan selkeimmin yllättävän tuttuuden ja käsittämättömän outouden tunnelmien välillä. Monikulttuuriset liitot ovat kuin pioneereja ihmiskunnan harjoitellessa yhteiselämää yhä pienemmäksi käyvässä maailmassa. Ja oikeastaan jokainen parisuhde on kuin ihmiskunta pienoiskoossa.

Oikeastaan jokainen parisuhde on kuin ihmiskunta pienoiskoossa.

Samankaltaisuuden kokemuksen läpi kuultaa erottamaton erilaisuus. Tai erilaisuuden lomasta pilkottaa samanlaisuus. Riippuu katsojan omasta optiikasta, kumman näkee selvemmin. Harjaantuessaan voi erottaa molemmat näkökulmat samaan aikaan. Erilaisuuden paljastuessa parisuhteessa herää usein kysymys, voidaanko enää elää yhdessä. Pitäisikö toisen sopeutua vai molempien jatkaa matkaa eri suuntiin? Ihmiskunnalla ei ole paikkaa, minne mennä, jos täällä käy ahtaaksi. Olisi siis opeteltava olemaan.

Levoton vaeltaja on löytänyt luvatun maan.

Useimmat parisuhteet ovat alkaneen romanttisesta yhteensulautumisen vaiheesta: ”Sinä olet aivan kuin minä”, ”Nyt olen päässyt kotiin”. Toinen ymmärtää minua täydellisesti. Kaipaukseni on täyttynyt. Levoton vaeltaja on löytänyt luvatun maan.

Kunnes kulttuuriset erot alkavat paljastua. ”Vaimoni ei ymmärrä minua” on klassikkorepliikki, joka sanojan mielestä oikeuttaa lohdun hakemisen toisaalta. Täydellisen ymmärryksen illuusio on murtunut. Onko mitään siis jäljellä? Puhuminen on minimiedellytys ymmärtämiselle, mutta sekään ei aina auta. Sanoillakin on erilaisia merkityksiä. Eri kieliä puhuvat ovat tästä enemmän tietoisia. Saman kieliset puolisot saattavat pitkäänkin jatkaa rinnakkaisia keskusteluja, joissa toinen ei ole enää pitkään aikaan ollut toisen kärryillä.

Toinen on aina tuntematon universumi, jota voimme hyvinäkin hetkinä vain aavistella.

Hyvä ja huono uutinen on, että toista ei voikaan koskaan ymmärtää, koska toisella on toinen mieli. Se on aina tuntematon universumi, jota voimme hyvinäkin hetkinä vain aavistella. Voimme olla uteliaita sen suhteen, voimme pyytää lupaa vierailla siellä, mutta emme voi sitä koskaan täysin valloittaa. Voimme pyrkiä alistamaan tai tuhoamaan toisen kulttuurista ainutlaatuisuutta, mutta silloin köyhdytämme myös itseämme. Joudumme elämään ainaisessa pelossa, että alistettu nousee kapinaan. Silloin suhde on muuttunut sodaksi.

Voisinko ystävystyä oman vieraani kanssa?

Yksi vieraan pelkäämisen ulottuvuus on se vieras, joka asuu itsessämme. Oman mieleni universumissa on puolia, joita en itsekään tunne. Tunnistan vieraan omista oudoista oloistani, joita virtaa jostain uumenista aivan yllättäen. Levollisen hetken keskellä tunnistan ahdistavan ailahduksen tietämättä, mistä se tuli. Yhtäkkiä huomaan kiihtyväni asioista, joita en ihan ymmärrä. Menetän hallinnan, kun paniikki nousee. En todellakaan hallitse rationaaliesti edes tätä omaa tonttiani. Voisinko ystävystyä oman vieraani kanssa?

Parisuhteessa parhaimmillaan kaksi vieraan universumin edustajaa tutustuu toisiinsa ja itseensä toisen avulla syvän kunnioituksen ja arvostuksen hengessä. Oman tietämättömyytensä voi ehkä tunnistaa vain luottamuksen ja välittämisen ilmapiirissä. En tiedä kuka sinä olet, mutta iloitsen sinusta ja siitä, mitä vieraudellasi elämääni tuot.

Ennen kaikkea luotan, että yhdessä voimme saada aikaan enemmän kuin kumpikaan yksin.

Toisen vieraudesta voi ehkä iloita vasta, kun pystyy säilyttämään kokemuksen itsestä myös toisen lähellä. Mitä paremmin tunnen itseni ja tunnistan, kuka olen, sitä paremmin kykenen laskemaan toisen, erilaisen lähelleni. En pelkää toisen valloittavan minua, enkä tunne yllykettä alistaa toista. Voin olla aidosti kiinnostunut ja oppia toiselta lisää koko ajan.  Ennen kaikkea luotan, että yhdessä voimme saada aikaan enemmän kuin kumpikaan yksin.

Vanhempiensa suhteiden keskeltä nousevat tulevatkin maailmanpolitiikan taitajat

Saattaa olla, että vieraan kanssa toimeen tuleminen on perheiden eheyden lisäksi koko ihmiskunnan selviämiselle ratkaisevaa. Jos lapset elävät kodeissaan kahden erilaisen välisen yhteistyön varassa, he oppivat sovittamaan myös omat intressinsä toisten tarpeiden lomaan. Vanhempiensa suhteiden keskeltä nousevat tulevatkin maailmanpolitiikan taitajat. Rakastetaan siis toisiamme, helteestä huolimatta.

Toivoo Anne Anttonen

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2018

Kategoriat