Kirjoitukset avainsanalla erilaisuus

Jokaisen erilaisuus ja samanlaisuus, yhtä aikaa totta. Kuva: Sini Rantakari

Mitä tapahtuu, kun samassa kylässä asuu, tekee työtä, käy koulua ja viettää vapaa-aikaa ihmisiä lähes sadasta eri maasta?

Please read in English below the Finnish text

Yhteisten käytöstapojen, kulttuurin, perinteiden, uskonnon ja jopa kielen puuttuessa voisi luulla väärinkäsitysten ja ristiriitojen olevan arkipäivää. Mutta ei. Juuri tällaisessa kylässä olen elänyt yhden elämäni antoisimmista vuosista.

Olimme englantilaiskylän ainoa suomalaisperhe. Olin hyvin tietoinen heikoista small talk -taidoistani. Pelkäsin, että joudun keskustelemaan koko vuoden turhanpäiväisyyksistä saadakseni edes joitain sosiaalisia kontakteja. Pelkäsin, etten saisi yhtään ystävää.

Pelkäsin, etten saisi yhtään ystävää

Jo muuttopäivänämme naapurit tulivat ovella tutustumaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Kadulla monet tervehtivät. Lapsia kouluun viedessäni ja harrastuksissa kuulumisiani kysyttiin monia kertoja päivittäin. Small talk, jonka olin pelännyt olevan minulle raskasta suorittamista, kannatteli minua päivästä toiseen.

Tässä kylässä erilaisuus ei ollut este, vaan silta toisen luo. Kun kukaan ei kuvitellutkaan tietävänsä toisesta mitään, oli luontevaa kysyä enemmän ja tutustua syvemmin. Kiinnostus toisen taustaa, tapoja ja arvoja kohtaan oli vilpitöntä, ilman samankaltaisuuden löytämisen painetta.

Tässä kylässä erilaisuus ei ollut este, vaan silta toisen luo

Jokaisen ainutlaatuisuutta ei tyydytty vain sietämään, vaan kaikkia rohkaistiin tuomaan omaa erilaisuuttaan esille. Kylässä järjestettiin lukuisia juhlia, työpajoja ja lounaskutsuja, joissa pääsimme nauttimaan toistemme lahjakkuudesta.

Meidän samanlaisuutemme paljastui, kun puolisoni joutui yllättäen sairaalaan. Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme. Pyytämättä saimme kyydityksiä sairaalaan, valmista ruokaa kotiovelle, rukousta ja paljon myötätuntoista kuuntelua. Tulin syvältä hoidetuksi.

Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme

Ehkä meidän samanlaisuutemme olikin läsnä koko ajan, alusta alkaen. Me kaikki tässä kylässä kaipasimme yhteyttä. Täällä yhteys ei perustunutkaan oletettuun samanlaisuuteen, vaan erilaisuuteen. Mutta eivätkö ne aina ole molemmat yhtä totta, samanlaisuus ja erilaisuus?

Maailma, jonka joka puolella on tällaisia ihmisiä, on hyvä paikka elää

Suomeen palattuamme olen osannut luottaa rupattelun kannattelevaan voimaan. Ystäväperheen kriisissä en jäänyt odottamaan avunpyyntöä, sillä tiesin, että he tarvitsevat läsnäoloa ja ruokaa. Vuosi tuossa kylässä vahvisti minut esiin pelkojeni takaa. Maailma, jonka joka puolella on tällaisia ihmisiä, on hyvä paikka elää.

Näin rasismin vastaisena päivänä ajattelen, että en tahdo enää vain sietää erilaisuutta. Tahdon säilyttää kiinnostukseni erilaisuutta kohtaan ja juhlia sitä aina tilaisuuden tullen, niin kuin kylän koulussa tehdään!

Terveisin,

Sini Rantakari

PS. Tällaista juhlaa voit maistaa katsomalla alla olevan videon koulun vuosittaisesta muotinäytöksestä.

 

What happens when there are people from almost hundred nationalities living and working in one small village?

Lack of common culture, tradition, religion and even language could easily be a source of daily misunderstandings and conflicts. Actually, this is the kind of village in which I have lived one of the best years of my life.

This is the kind of village in which I have lived one of the best years of my life

We were the only Finnish family around. I was quite conscious of my poor skills in having a small talk. I was afraid of being left alone without friends for the whole year because of not being able to talk according to the international social rules.

The day we moved in our neighbours came to our door to welcome us. Many people in the village greeted us. Furthermore, every time I took children to school I was asked how I was. I had never experienced such a caring atmosphere created by small talk. We Finns have a lot to learn.

I had never experienced such a caring atmosphere created by small talk

Being unique and different from others was not stopping people but helping them in communicating and making friends. It was very natural to ask more and get closer, when you really didn’t know anything about the other . There was no pressure of being similar to each other, but only sincere interest to get to know and to learn more.

Diversity was not only tolerated, but also celebrated. Everybody was encouraged to introduce their culture and show their talents in numerous get-together-parties and workshops.

Diversity was not only tolerated, but also celebrated

My husband had an accident and was hospitalized. Then I realized how similar we all are in the end. Everybody knew exactly what we needed. Without even asking we were taken to the hospital, ready meal was brought to our door, we were prayed for and listened with compassion. I was deeply touched by all the care.

Then I realized how similar we all are in the end. Everybody knew exactly what we needed.

Perhaps we were quite similar from the beginning after all? We all wanted to get connected, be accepted and make friends. This time the communion was not based on assumed similarity, but diversity. But aren’t both always there, sameness and difference?

After returning to Finland I have continued believing in the loving power of chatting. I have helped our friends in crisis without asking, because I know that they need comfort and food. The year in the village transformed my fears into self-confidence and admiration. The Earth having this kind of people all around makes it a wonderful place to live.

The Earth having this kind of people all around makes it a wonderful place to live

It is International Day for the Elimination of Racial Discrimination today. I don’t want to tolerate diversity anymore. Instead I want to keep on being interested in diversity and celebrate it like they do in the village school! You can have a taste of celebrating diversity by watching this video of the annual fashion show of the school below.

Best wishes,

Sini Rantakari

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Pixabay

Puolisolla on syntymäpäivä ja mietin, miten sitä muistaisin. On jo vähän kiire, päivä on pian puolessa välissä. Aamulla kyllä halasin ja onnittelin, lupasin imuroida töiden jälkeen, mutta se ei ollut lahja - kissanhiekka pisteli omiin jalkoihini. En siis ole kovin ennakoiva ihminen. Silti juuri tänään haluaisin pysähtyä hetkeksi ilahduttamaan.

Lahjoissa on jotakin hyvin herkkää. Vaikka ne olisivat yksinkertaisia, niihin sisältyy vahva lataus, ja lahjan antajana mittaan helposti onnistumista vastaanottajan reaktioista ja lahjan käyttämisestä. Ikään kuin toivoisin osaavani lukea hänen salaisen toiveensa ja vastaavani siihen. Mieleen nousevat satujen taianomaiset lahjat, jotka nostivat saajansa elämän ihan toiselle tasolle: elämänsä loppuun onnelliseksi prinssiksi tai prinsessaksi. Voinko siis kääriä lahjapaperiin tai sulkea kuoren sisälle omia toiveitani tai uskoa tietäväni, mikä on läheiselleni parasta? Pyrinkö lahjalla omaan haaveeseen, johon toivon toisen sulautuvan?

Lahjan luonne hukkuu, jos siitä katoaa kahden ihmisen välinen matka.

Läpi historian lahjat ovat olleet hyvän tahdon osoituksia ja vaihdon välineitä jopa parisuhteiden solmimisessa. Entä kun arki on vuosien mittaan tullut niin jaetuksi, että puoliso voi nähdä onnitteluruusun ostamisen tilitapahtumista jo ennen kuin ehdin sen kanssa kotiin? Tai kun yllätysillallista on hankala järjestää, koska ruoka nostettiin yhteistuumin aamulla pakastimesta sulamaan? Oikeastaan näin on ihan hyvä, ei tarvetta vaikuttaa toiseen, ei lieventää tai lepytellä. Ei tarvitse lahjalla houkutella toista vaikkapa kaveriksi elokuviin. Siitä huolimatta haluaisin löytää ympäriltäni jotain tuoretta ja sopivasti yllättävää, onnelliseksi tekevää. Tai entä jos voinkin onnitella näkemällä tuttua uudella tavalla? Kehystän kuvan, kirjoitan muiston tai hankin kirpputorilta vanhan levyn?

Lahjan luonne hukkuu, jos siitä katoaa kahden ihmisen välinen matka: sinä saat jotain, minkä eteen olen omalla tavallani nähnyt vaivaa. Lahjassa on mukana, miten minä näen sinut, ja se on eri asia millainen olet tai millaiseksi itsesi tunnet. Niin sen kuuluu ollakin, vaikka juuri siitä syystä lahjani ei aina kohtaa toiveitasi - tai toisinpäin.

Lahjassa on mukana, miten minä näen sinut, ja se on eri asia millainen olet tai millaiseksi itsesi tunnet. Niin sen kuuluu ollakin.

Kun antamassani on mukana ajatuksiani ja tunteitani, se ei ole pelkkä suoritus. Pieneen kätkeytyy iso viesti: olet tärkeä. Ennen kaikkea haluaisin, että lahjan antamisessa ja saamisessa olisi lämpöä, hellyyttä ja intohimoa. Samalla mietin, että kalenterissa toistuvat lahjojen antamisen päivät ovat hyvä rutiini. Ne ovat sopiva haaste viimetipassa elävälle ja mahdollisuus romantiikalle vuoden ja vuosien kiitäessä ohitse. Olen iloinen mahdollisuudesta muistaa sinua. Niin, kiitos erilaisuudesta yhteisellä matkalla, saat lahjaksi ainakin yhteisen iltahetken. Mitäpä siltä toivot?

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Andre Mouton/unsplash

Empatia on yksi ihmisten yhdessä elämisen perustekijöistä. Empatialla tarkoitetaan sekä toisten ajatusten että tunteiden ymmärtämistä. Tärkeässä roolissa empatian syntymisessä ovat niin sanotut peilisolut. Niiden toiminta varmistaa sen, että toisten ihmisten tunteita ei ymmärretä vain järkiperäisesti vaan niihin liitytään sisäisen kokemuksen kautta.

Kaipaamme sitä, että puolisomme ilmaisee ymmärtävänsä meidän tunteemme, toiveemme ja tarpeemme

Peilisolut toimivat silloin kun esimerkiksi haukotus tarttuu ihmisestä toiseen. Tai kun katsoo televisiosta kotivideossa koheltavaa skeittaria, joka onnistuu tempun päätteeksi saamaan porraskaiteen jalkoväliinsä, ja samalla tuntee omassa alavatsassaan ikävän kouraisun ja kasvoilla käväisee tuskainen irve.

Empatian tuntemisessa me ihmiset olemme kuitenkin erilaisia. Vastaanotolleni tulevat pariskunnat puhuvat aika usein kokemuksesta, ettei toisella puolisolla ole riittävää empatiakykyä. Se kertoo myötätunnon kokemisen merkityksellisyydestä. Kaipaamme sitä, että läheiset ihmisemme, etenkin puolisomme; ilmaisevat ymmärtävänsä meidän tunteemme, toiveemme ja tarpeemme. Ja pystyvät vielä vastaamaan niihin riittävällä tavalla.

Kaikkeen suostuminen ei ole aitoa empatiaa, vaan itsensä hylkäämistä

Empatia ei ole aina helppoa. Se edellyttää sitä, että pystyn riittävällä tavalla arvostamaan itseäni sekä omia tunteitani ja tarpeitani. Eli että olen päässyt kasvamaan hyvään aikuiseen erillisyyteen ja itsearvostukseen.

Jos tässä on vajavuutta, voi toisen tunteeseen reagointi livetä empatian sijasta joko alistuneeseen mukautumiseen ja konfliktin välttämiseen tai jyrkkään itsekkyyteen. Eli joko itsensä unohtamiseen ja hylkäämiseen tai kovuudella suojautumiseen.

Tämä kova itsensä suojaaminen on varmaankin sitä, mikä usein koetaan toisen empatiakyvyttömyytenä. Mitä se kyllä onkin. Mutta aitoa empatiaa ei ole myöskään kaikkeen suostuminen ja mukaan meneminen itsensä hylkäämällä. Vaikka se saatetaan usein tulkita empaattisuudeksi.

Tässä on itsetutkistelun paikka ainakin minulla. Milloin hylkään itseni, milloin vain puolustaudun ja miten voisin pystyä aitoon empatiaan? Miten voisin paremmin pysyä omalla puolellani ja samalla kyetä osoittamaan myötätuntoa toista ihmistä kohtaan? Tuntemaan jotakin toisen tunteesta itsessäni ja ymmärtämään, että tällaiselta hänestä tuntuu, vaikka minusta itsestäni tuntuu toisenlaiselta.

Anssi Tietäväinen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuka minä olenkaan? Kuva: Pixabay

 

Anna kun mä kerrankin selitän.
Se joka ei ole vielä minä
sen on mahdotonta olla me.
Se ei voi kiintyä toiseen
kun se ei ole kiintynyt itseensä.
Se ei voi käsittää suuria ympyröitä
kun se sekoaa pienissäkin.
Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.
Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta
Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä,
Se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy.
Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.
Sen pitää saada tottua olemaan joku.
Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.

Arja Tiainen

Tämä runo tuli vastaani, kun etsin runoja edelliseen kirjoitukseeni. Just noin, ajattelin. Oiva kuvaus hyvän parisuhteen perusvaatimuksesta, itsensä tuntemisesta tai itsenä kasvamisesta, itsekseen tulemisesta. Jotta voisi olla me täytyy ensin olla minä. Ja jotta "me" voisi elää ja voida hyvin, "minän" täytyy voida kasvaa ja muuttua elämässä. Juha ja Helena ovat omissa kirjoituksissaan lähestyneet tätä samaa teemaa mielenkiintoisesti:

Juhan kirjoituksessa  "Kuka sinä olet?"  todetaan minuudesta mm. näin: "Toisen tunteminen asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun ajattelee sitä, että monien ihmisten omassa itsetuntemuksessa olisi toivomisen varaa. Kuinka hyvin pystymme näkemään elämämme kokonaiskuvan ja ymmärrämme, miksi ajattelemme ja toimimme niin kuin teemme?"

Ja Helenan "Jotkut lähtevät toteutuakseen, jotkut paetakseen" jutussa muistutetaan:  " Uhmaikä ja murrosikä ovat tärkeitä tottelemattomuusvaiheita, jolloin etsimme omia ääriviivojamme. Tällöin tutkimme sitä, miten voimme itsenäistyä ja tulla näkyväksi siinä perheyhteisössä, jossa elämme. Jos nämä prosessit jäävät kesken, ne aktivoituvat uudelleen myöhemmässä elämässä, usein juuri parisuhteessa.

Monesti sanotaan, että tulemme menneeksi "huonon" vanhempamme kaltaisen ihmisen kanssa yhteen, koska suhde on tutun oloinen, vaikka ehkä hankalakin. No joo, joskus voi olla näinkin. Mutta ajattelen, että useammin kyse on siitä, että oltuamme jonkun aikaa suhteessa asetamme kumppanimme vanhemman tai jonkun muun hankalan läheisen ihmisen rooliin voidaksemme saattaa loppuun kesken jääneen itsenäistymisprosessimme, kesken jääneen itseksi tulemisemme. Ja sitten kun tunteemme kääntyvät teoiksi, niin kuin ne parisuhteessa tekevät, niin hankaluudet ovat käsillä. Tunteen teoiksi muuttumisella tarkoitan mm. sitä, että itsensä yksinäiseksi tunteva pyrkii ripustautumaan ja luomaan takertuvan ja omistavan parisuhteen. Tai sisäisesti vihainen on myös parisuhteessaan vihainen.

Niin kauan kuin ei tunne omia haavojaan ei myöskään voi nähdä toista omana itsenään, hänenä.

Ja mitä vähemmän ymmärrämme itseämme sen varmemmin muutamme sisäiset tunteemme teoiksi läheisissä suhteissamme, erityisesti parisuhteessa. Sellaisessa parisuhteessa sitten molemmat voivat huonosti. Se, joka asettaa toisen keskenjääneeseen roolin ihmettelee, että kuinka tuo ihminen on tuollaiseksi muuttunut. Meninkin ihan väärän ihmisen kanssa yhteen. Ja se, joka tulee itselle outoon rooliin asetetuksi ihmettelee, että miksi minä näin käyttäydyn. Tai miksi tuo toinen ajattelee minusta noin, enhän minä niin ajattele tai tunne. Sillä niin kauan kuin ei tunne omia haavojaan ei myöskään voi nähdä toista omana itsenään, hänenä. Arjessa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sellaista, että kun toinen lukee keskittyneesti ilta illan jälkeen jännittävää dekkaria, toinen luulee, että hän ei rakasta enää eikä halua olla kanssani! Vaikka toinen on vain kirjan tarinaan koukussa.

 Molemmat parisuhteessa oppivat yhä enemmän ylläpitämään riippumattomuuden ja syvän keskinäisen riippuvuuden tasapainoa.

Lähes kaikissa parisuhteissa käydään läpi enemmän tai vähemmän myrskyisästi erillistymisvaihe tai, jos suhde saa kestää riittävän kauan, erillistymisvaiheita. Tässä vaiheessa tapahtuvat myös useimmat erot. Bruce Fischer, amerikkalainen psykologi, joka elämästään käytti erityisen paljon aikaa ymmärtääkseen ihmisten parisuhteita, kuvaa erokirjallisuuden klassikkoteoksessa Jälleenrakennus erillistymistä identiteettikriisinä. Tässä aikuiseksi kasvamisessa hän näkee kolme vaihetta: kuori, kapina ja rakkaus. Kuorivaiheessa pyrimme miellyttämään toista, usein melko pakonomaisesti, jotta saisimme sitä mitä tarvitsemme: rakkautta, hyväksyntää ja ihailua. Tällä tavoin kesken jääneet itsenäistymisprosessimme käynnistyvät uudelleen ja "vanha minuus" alkaa kiristää. Ja silloin vähän niin kuin käärme luo nahkansa, myös minuuden täytyy kasvaakseen aika ajoin luoda uutta, tottua olemaan jotakin uudenlaista: vanhempi tai uusi ammattilainen työssään tai ihan vaan 30-kymppinen, 40-kymppinen, 50-kymppinen. Seuraa väistämättä kapinavaihe, jossa sitten voi syntyä kaikenlaista ennustamatonta ja usein hyvinkin itsekeskeistä käytöstä. Kapinavaiheessa eron riski on suuri. Erityisesti, jos tulee aloittaneeksi sivusuhteen itsenäistyäkseen lisää tai paetakseen oman elämän vaikeita tunteita, joiden käsittely tuntuu mahdottomalta. Mutta omaksi itsekseen kasvamisen ei tarvitse johtaa rakkauden raunioille. Päinvastoin. Tällaisen kapinavaiheen jälkeen voi tulla syvemmän rakkauden vaihe, jolloin molemmat parisuhteessa oppivat yhä enemmän ylläpitämään riippumattomuuden ja syvän keskinäisen riippuvuuden tasapainoa. Sillä ihminen kyllä tarvitsee toista ihmistä.

Viisautta on, jos parisuhteessa kumpikin pystyy olemaan vastuussa omasta onnellisuudestaan ja oppii  tuntemaan itseään enemmän ja enemmän.  Kyllä hyvässä parisuhteessa tietenkin myös kasvaa enemmän omaksi itsekseen, kunhan on olemassa riittävästi tilaa kasvaa. Tunteiden muuttumisella teoiksi on myös positiivinen puolensa: jos on onnellinen, luottaa itseensä ja tuntee itsensä rakastetuksi, on toki myös parisuhteessa ilmaistakseen näitä tunteita toiselle - ja itselleen.

Kesäisen rakkauden terveisin, Mari Kinnunen

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat