Kirjoitukset avainsanalla selviytyminen

Vaikeat tunteet on helpompi kestää kun niistä puhuu.Kuva: Pixabay

Luin Helsingin Sanomista jutun äitiyttään katuvista naisista. Tutkimusta olivat tehneet Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Armi Mustosmäki ja projektitutkija Tiina Sihto Vauva.fi keskustelun pohjalta. Katuvien äitien tunteet nousivat odotusten ja todellisuuden ristiriidasta: äitiys ei tehnyt onnelliseksi eikä ollut tyydyttävää, vaan vaati paljon uhrauksia ja luopumista. Äitiys ei ollut tullut osaksi omaa identiteettiä, vaan kaipuu elämään ennen lapsia sai aikaan katumuksen lasten hankkimisesta. Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää, vain katumuksen ja kaipuun entiseen.

Syvää katumista lasten hankinnasta ja kaipuuta elämään ennen lapsia pidettiin kuitenkin niin hankalina ja sopimattomina tunteina, että niistä ei ollut mahdollista puhua kenellekään: kumppani ei  ymmärtäisi tai ei ollut mahdollista puhua niin, ettei lapsi  kuulisi, eikä terapiakaan auttanut, ei muuttanut tai parantanut tunnetta.

Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää.

Minun on helppo ymmärtää nuo kaksi ensimmäistä puhumisen estettä: Varmasti kaikki kumppanit eivät kestäisikään toisen vanhemman katumusta ja siihen liittyviä pettymyksen, syyllisyyden ja monien muiden sopimattomaksi koettujen tunteiden syöveriä. Vaikka toisaalta ehkä juuri kumppani voisi oikein hyvin tavoittaa katumuksen: onhan se totta, että monista omista tarpeistaan lapsen myötä joutuu luopumaan. Mutta yleensä luopumisen seurauksena vanhemmuus kuitenkin palkitsee uskomattoman ihanilla tavoilla. Katuvat äidit eivät tätä kokemusta tavoittaneet: heille entinen elämä ilman lapsia oli miellyttävämpää ja oma identiteetti kokonaisempi. Pelko siitä, että oma kumppanikaan ei voisi tätä ymmärtää, sai heidät vaikenemaan.

Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen.

Se taas, että lapsi kuulisi äidin katuvan lapsensa saamista on ehdottoman huono vaihtoehto. Omissa elämänvaiheissaan yksi ja toinen ihmislapsi miettii oman olemassaolonsa oikeutusta, en siihen toivoisi kenellekään enää oikeita muistikuvia siitä, että äiti on toivonut lapsensa olemattomaksi. 

Mutta väitettä, että terapiakaan ei auttaisi, en purematta niele. Vaikeiden tunteiden kanssa huonoin vaihtoehto on piilottaa ja salata niitä. Tai olla kuin niitä ei olisikaan, yrittää kieltää niiden käsittely itseltäänkin. Ei toimi. Minulle terapia tarkoittaa kaikkien tunteiden ja erityisesti hankalien tunteiden löytämistä, sanoittamista, luvalliseksi tekemistä, jakamista ja lopulta sietämistä. Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen. Katuva äiti joutuu joka tapauksessa elämään katumuksensa ja kaipuunsa kanssa. Mutta kun jakaa tunteensa vastaanottavan terapeutin tai ymmärtävän kumppanin tai ystävän kanssa, voi elää tunteidensa kanssa paremmin.

Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa.

Katuvat äidit kokivat myös kulttuurin ja yhteiskunnan asettavan paineita äitiydelleen: ihanneäiti leipoo, laittaa kotia, leikkii, on ylipäätään koko ajan intensiivisesti läsnä. Näin lapsen uskotaan saavan parhaat lähtökohdat ja resurssit tulevaisuutta varten, hyvään elämään. Ja tätä äitiyttään katuvat kuitenkin pitivät tärkeänä velvollisuutenaan. Äitiydessä pitää onnistua vaikka näytellen. Yleensä näytellyt tunteet eivät vakuuta ja piilotetut tunteet tulevat kuitenkin jossakin läpi: eleissä ja muissa ei-sanallisissa viesteissä. Lapsen kannalta on kuitenkin parempi, että katuva äiti puhuu katumuksestaan ja pettymyksestään jollekin eikä yritä piilottaa ja olla niin kuin ei katuisikaan. Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa, vaikka katumuksen ja pettymyksen tunteet jylläisivätkin hoivaajan mielessä. Tunteiden sietäminen vain yksinkertaisesti helpottuu, kun niitä käsittelee vastaanottavan ihmisen kanssa.

Puhu siis, katuva äiti. Itsesi ja lapsesi vuoksi.

Terveisin, Mari Kinnunen  

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun mies matkustaa, osa minustakin on poissa. Kuva: Katianna Ruuskanen

Huomenna hän taas lähtee. Vuosia minulle oli jo aivan selvää, mitä tapahtuu joka sunnuntai, kun hän lähtee, ja perjantaisin, kun hän palaa. Silloin hän oli töissä toisella paikkakunnalla. Mutta nyt hän ei ole lähtenyt hetkeen eikä minulla ole niitä rutiineita mielessä. Sen sijaan minussa liikkuu tunteita, joilta rutiinit ovat ehkä joskus suojanneet.

Kehoni kaipaa ja huutaa häntä jo nyt

Tunnen surua siitä, että joudun miehestäni fyysisesti eroon viikoksi. Kehoni kaipaa ja huutaa häntä jo nyt. Ajatuksenikin harhailevat ja ovat eksyksissä. En tiedä, miten viikon mittaan nousevat mietteeni ja kysymykseni tulevat jaetuiksi. Voi olla, että jään ajatuksineni yksin. Tai ehkä en ehdi arjen pyörityksen keskellä edes itse kuulla niitä.

Selaan kalenterista tulevaa viikkoa yrittäen löytää sieltä niitä kohtia, joita varten minun olisi ymmärrettävä pyytää mielipide, neuvo tai työkalu puolisoltani nyt. On viime hetken tunnelma. Nyt voin vielä varmistaa avaimet, lomakkeet ja rakkauden.

Nyt voin vielä varmistaa avaimet, lomakkeet ja rakkauden

Arvioin kutakin päivää kaikkine menoineen ja yritän tulla tutuksi jokaisen päivän kanssa jo vähän etukäteen. Ajelehtimiselle, arvailulle tai vastuun siirtämiselle ei ole tällä viikolla tilaa. Kun lapset kysyvät, pyytävät tai tarvitsevat, minä vastaan. Minä myös muistan, lohdutan, kannustan ja jaksan.

Ehkä mieheni ei ole ainoa, joka on ensi viikon poissa. Ehkä osa minustakin lähtee pois, ulottumattomiin, pois tieltä. Kotiin jää äiti, joka pystyy ja jaksaa. Hän onkin oikein hyvä äiti. Lapsilla ei varmasti ole mitään hätää, kun isä on poissa.

Ehkä mieheni ei ole ainoa, joka on ensi viikon poissa

Sitten kun mieheni palaa, joudumme vielä odottamaan, että minäkin palaan. Ensimmäinen tulosuukko osuu vielä lasten äidin suulle. Minä olen silloin vielä kulman takana kurkkimassa. Sieltä kulman takaa saattaa kuulua hiljaista itkua. Joskus sieltä kirpoaa kiukku. Se puoli minusta on ollut viikon aivan liian yksin.

Sitten kun mieheni palaa, joudumme vielä odottamaan, että minäkin palaan

Joskus yritin pitääkin tuon väsyvän ja tarvitsevan puolen piilossa. Miksi sitä puolta kannattaisi ottaa esille, jos sitä joutuu jo parin päivän päästä taas tunkemaan syrjemmälle? Puoliso voisi erehtyä luulemaan, että tarvitsen ja kaipaan häntä, vaikka pärjään ihan yhtä hyvin yksinkin.

Itse asiassa pärjään yksin jopa paremmin. Kun ei tarvitse neuvotella, sopia eikä huomioida toisen menoja ja ajatuksia, säästyy aikaa ja voimia. Kun minä tiedän kaiken ja vastaan kaikesta, arki on selkeää ja johdonmukaista. Arjen askareet tulevat tehdyksi niin kuin minä haluan.

Toivon, että mieheni muistaa vielä noilta vuosilta, miten minut kutsutaan takaisin kotiin

Toivon, että mieheni muistaa vielä noilta vuosilta, miten minut kutsutaan takaisin kotiin, jos en itse jaksa tai pysty raskaan viikon jälkeen tulemaan. Pitkä halaus. Arjen toimiin yhdessä tarttuminen. Kiireetön kuunteleminen (viimeistään lasten nukkumaan mentyä). Ja yhdessä nukutut kunnon yöunet, niin aamulla on jo koko perhe kotona.

Siihen asti minä ikävöin, tällä kertaa Jenni Vartiaisen säestämänä.

Terveisin,

Sini Rantakari

 

Kommentit (1)

Rekkaleski ma-pe
1/1 | 

Niin tuttua!! Kun rekkamieheni kurvaa perjantaina kotiin, miten valtava kaipaukseni purkautuu? Välttelen kosketusta, katson sivuun, oon etäinen, vähäpuheinen. Olen koko viikon selvinnyt lasten vaatimuksista, niin en kykene heti ottamaan vastaan miestä. Onneksi kumpikin nykyään ymmärtää tilanteen. Tästä on tullut jo osin vitsikin. Mies saattaa kysyä tunnin päästä kotiutumisesta, että saisko vähä jo sormenpäällä koskea?vai onko paha?😊 kyllä se siitä iltaa kohti helpottaa. Haluan tulla vaan ensin kuulluksi ja joskus pitää vähä kiukutellakin. Tätä jälleen näkemisen shokkia joskus lieventää se, että edellisenä iltana puhutaan oikein pitkä puhelu ja tilitän jo siinä vaiheessa tuntojani. Joskus on käynyt niinkin mainiosti, että vastassa on ollu kiukkusen kakaran sijasta rakastaja.😊

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Äidit antavat joskus toisilleen kylmää kyytiä, vaikka ei olisi tarkoituskaan. Kuva: Gratisography

Joskus toinen äiti voi aiheuttaa ärsyyntymistä, loukkaantumista tai muita hankalia tunteita toisessa äidissä. Äitiys on asia, jota me äidit yhdessä opettelemme eikä se aina käy helposti. Tässä näkökulmia ymmärtämisen avuksi ja oman suhtautumisen tueksi.

1. Väsymys

Väsyneenä ihminen ei ole parhaimmillaan. Liika väsymys ja stressi aiheuttavat kehossa hälytystilan, jossa aivot ja aistit ovat herkistyneet havaitsemaan ”vaaroja” kuten loukkaavia sanoja tai arvostelua. Hälytystilassa ollessaan tällaisiin hyökkäyksiin voi tulla vastattuakin terävämmin kuin hyvin levänneenä tulisi. Väsyneenä ihminen ei yksinkertaisesti pysty huomioimaan toisia ihmisiä ja heidän tunteitaan yhtä hyvin kuin yleensä. Ehkä voit nähdä toisen väsymyksen ja antaa olla? Omasta jaksamisesta kannattaa pitää mahdollisimman hyvää huolta ja pyytää siihen apua myös muilta.

2. Kateus

Jos kokee huonommuutta äitinä, voi olla vaikeaa sietää äitejä, jotka ainakin näyttävät onnistuvan ja menestyvän äitiydessään. Kateus voi johtaa siihen, että päätyy etsimään toisten äitiydestä säröjä tai virheitä. Valitettavasti silloin jää huomaamatta, mitä hyvää toisen onnistumisista voisi omaan elämäänsä ammentaa. Parhaimmillaan kateus voi auttaa sinua tunnistamaan omia täyttymättömiä tarpeita ja toiveita, joihin kannattaa kiinnittää huomiota.

3. Syyllisyys

Äidit tekevät yleensä niin hyviä ratkaisuita omissa elämäntilanteissaan kuin suinkin kykenevät. Joillakuilla on monia hyviä vaihtoehtoja, toiset joutuvat valitsemaan huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon. Moni pelkää tehneensä huonoja valintoja. Kaikki ovat tietäen tai tietämättään joskus niin tehneetkin. Vastuu lapsesta on suuri ja siksi nurkan takana on vaanimassa suuri syyllisyys. Yksi tapa vältellä omia kestämättömiä syyllisyyden tunteita on heitellä syyllisyyden palloa muille. Sinä voit luottaa siihen, että teet parhaasi - se riittää.

4. Pyrkimys ratkaista

Monet asiat äitiydessä eivät ole äkkiä ratkaistavissa. Vaikka vinkkien vaihtaminen voi olla antoisaa ja osa neuvoista tulee tarpeeseen, usein äidit kaipaavat enemmän henkistä tukea ja ymmärrystä. Äidit tarvitsevat toisten aikuisten tukea vaikeiden tunteiden jakamiseen ja sietämiseen. Silloin nopeasti tarjotut ratkaisut ja neuvot voivat tuntua ohittamiselta ja jopa lisätä sitä yksinäisyyttä, syyllisyyttä tai riittämättömyyttä, joiden kanssa äiti jo ennestään painiskelee. Toiselta ihmiseltä voi kysyä suoraan, kaipaako hän tällä kertaa vinkkejä vai kuuntelua ja ymmärrystä.

5. Kapea näkökulma

Joskus törmää oletukseen, että kaikki lapset toimivat samalla tavalla. Jos oma lapsi on tarvinnut jotain tai hyötynyt jostain, voi äiti ajatella, että sama asia olisi hyväksi kaikille lapsille. Oikeasti kuitenkin joku lapsi nukkuu paremmin perhepedissä ja joku toinen omassa sängyssä. Yksi lapsi vieroittuu rinnasta lähes vahingossa, toinen kaipaa imetyshetkiä taaperonakin. Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja tarvitsee omanlaisensa vanhemman.

6. Onnenhuuma

Moni äiti on epävarma omassa äitiydessään, kokee riittämättömyyttä ja pelkää tekevänsä virheitä. Sitten kun on onnistunut jossain asiassa oman lapsensa kanssa, siitä mielellään kertoo ja suosittelee toisillekin. Joskus tässä osaamisen ilon huumassa on vaikea kuulla tai hyväksyä sitä, että joku toinen on toiminut toisella tavalla ja silti hänkin kokee onnistuneensa. Parhaimmillaan äidit voivat iloita niin omasta kuin toistensakin onnesta, vaikka se olisi saavutettu eri tavoilla.

7. Ajan kultaamat muistot

Toisaalta on upeaa, jos vaikeat ajat ja hankaluudet eivät jää vaivaamaan mieltä. Toisaalta voi olla lähellä oleville raskasta, jos ihmisellä ei ole mitään muistikuvaa äitiyden varjopuolista. Äitiyden ihanuuden ja helppouden hehkuttaminen voi saada äitiyden toisenlaisten puolien kanssa painiskelevan vaikenemaan tai jopa häpeämään sitä, mitä hän itse kokee. Ehkä voit jakaa kokemuksia äitiyden varjopuolista jonkun toisen kanssa?

Terveisin,

Sini Rantakari

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Voiko särkynyt vielä tanssia ja soida? Kuva: Sini Rantakari

Ystäväni pienen lapsen äkillisestä kuolemasta on kulunut kohta vuosi. Se on kestämättömän pitkä aika pohjatonta kaipausta ja pieni hetki toipumista. Monet ihmiset ystäväni lähellä olisivat toivoneet hänen voivan jo paremmin.

Lukuisat elämän haavoittamat ihmiset ovat tulleet ohitetuiksi samoilla saatesanoilla: ”Aika parantaa haavat.” Aika ei paranna ketään. Aika ei tuo kuollutta läheistä takaisin, se ei paranna traumaattisesta kokemuksesta eikä peruuta läheisen loukkaavaa tekoa tai sanaa.

Sanonta palvelee silloin, kun näkee toisen ihmisen kärsivän eikä pysty häntä kohtaamaan

Miksi tuo sanonta on niin suosittu? Sanonta palvelee silloin, kun näkee toisen ihmisen kärsivän eikä pysty häntä kohtaamaan.  Kasvottomalle ajalle annetaan vastuu parantamisesta, ettei itse tarvitse tulla toisen hädän koskettamaksi. Se lohduttaa luultavasti enemmän sanonnan sanojaa kuin sen kuulijaa.

Parisuhteessa tämä sanonta voi auttaa loukkaavasti käyttäytynyttä väistämään vastuuta omasta toiminnastaan. Eihän vaikeaan asiaan kannata palata sen käsittelemiseksi tai anteeksipyytämiseksi, koska aika parantaa koko jutun. Samalla tavalla ajatteleva loukattukin koittaa vaientaa itsensä ja painaa kipunsa pinnan alle.

Kukaan ei voi tietää, mitä edessä oleva uusi on

Kukaan ei varmaan tarkoita pahaa sanoessaan, että aika parantaa. Päinvastoin, sitä käytetään usein silloin, kun koitetaan lohduttaa ja luoda toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Miksi se sitten satuttaa?

Kun ihminen on menettänyt luottamuksensa elämään, itseensä tai läheiseen ihmiseen, hän ei kaipaa katteettomia lupauksia. Ihminen on aina uuden äärellä, vanhaan paluuta ei ole. Kukaan ei voi tietää, mitä edessä oleva uusi on.

Silloin, kun ihmiseen sattuu, hän tarvitsee toista ihmistä

Mennyttä ei voi muuttaa. Sen kanssa voi oppia elämään. Joskus anteeksianto on mahdollista. Toisinaan voi katsoa taaksepäin ja huomata, miten haava on mahdollistanut jotain tärkeää. Mutta silti voi vielä sattua, jos joku koskettaa haavaasi ja sanoo sen olevan parantunut.

Kun ihmiseen sattuu, hän tarvitsee toista ihmistä. Toisen ihmisen läsnäolo lohduttaa. Kuulluksi tuleminen helpottaa. Vaikeita tunteita voi sietää yhdessä. Rehellinen keskustelu ja tarvittaessa anteeksipyytäminen auttavat. Ja monessa tilanteessa, johon ei ole sanoja, yhteinen hiljaisuus kannattelee.

Terveisin,

Sini Rantakari

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Kiitos. Haava voi revetä vasta vuosikymmentenkin jälkeen. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, että olet aivan kunnossa, äläkä turhasta vikise. Ihminen haluaa tulla nähdyksi, eikä vain katsotuksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat