Kirjoitukset avainsanalla selviytyminen

Pitääkö kaiken olla järjestyksessä? Kuva: Sini Rantakari

Kunpa eläisin kodissa, jossa kaikki on kaunista ja järjestyksessä. Mutta tässä elämänvaiheessa joudun toteamaan, että minun voimavarani eivät riitä kodin järjestyksen ylläpitämiseen. Ruuhkavuosien pyörteissä haluan poimia kirsikat kakusta. Siivoaminen ole minulle kirsikka, vaikka saakin näkemään punaista.

Teen asioita, joista nautin

Kodin sotkut eivät häiritse minua lainkaan silloin, kun syömme yhdessä, minulla on lapsi kainalossa, pelaamme yhdessä tai rentoudun rakkaani kanssa. Silloin kun elän elämäni tähtihetkiä, en kaipaa mitään. En edes siistiä kotia.

Joskus minua kuitenkin ärsyttävät asiat, jotka eivät yleensä niin tee. Sitä tunnetta ei kannata ohittaa. Ärsytys on viesti siitä, että minun on syytä pitää parempaa huolta itsestäni. Sekaisuus ei järkytä mielenrauhaani silloin, kun olen juuri tullut lenkiltä tai tavannut ystäviäni.

Katson kohti kaunista

Minä nautin kauneudesta, vaikka en pystykään sitä koko kodissani ylläpitämään. Kodissani on aina kauniita kohtia, joihin voin katsoa. Voin unohtaa kaikki tekemättömät työt, kun katselen valokuvia seinällä tai kaappien kauniita kaiverruksia. Erityisinä päivinä voin ihastella myös maton kukkakuvioita.

Haluan olla armollinen

Toivon, että ystäväni lähtevät meiltä kotiin helpottuneina. Joku voi olla helpottunut siitä, että pääsee takaisin oman kotinsa siisteyteen. Joku ehkä siitä, että ei muillakaan koko ajan siivota. Ehkä tulen helpommin kutsutuksi kylään, kun minua varten ei tarvitse puunata koko kotia?

Siivoan vain silloin, kun se on palkitsevaa

Eteisen matto säilyy imuroinnin jälkeen puhtaana korkeintaan 10 minuuttia. Tunnin päästä sitä peittää tasainen hiekka- ja kurakerros. Se näyttää aivan samalta viikon kuluttua. En missään nimessä imuroi tunnin välein, joten yhtä hyvin voin valita imuroimisen viikon välein.

En enää siivoa säännöllisin väliajoin. Siivoan vain silloin, kun on likaista. Pesen vain sen, mikä pesua kaipaa. Silloin saan aikaan jotain näkyvää tulosta.

Käytän aikani ja voimani siihen, mitä pidän tärkeänä

Netissä on kiertänyt kuva kolmiosta, jonka kulmissa lukee äidin mielenterveys, onnelliset lapset ja siisti koti. Ohjeen mukaan äiti voi valita näistä kaksi – kaikki kolme eivät ole yhtä aikaa mahdollisia. Elämä ei taida olla ihan näin yksinkertaista. Riittämättömyys voi olla myös hyvä asia, ei sitä tarvitse ratkaista. Joskus kuitenkin joutuu tekemään valintoja, jos ei riitä kaikkeen, mihin pitäisi tai haluaisi.

Hyviä näkökulmia rennomman siivouksen puolesta on varmasti enemmänkin. Mikä sinua auttaa olemaan stressaamatta pikku sotkuista? Vai oletko sinä se, jolla siivous sujuu?

Iloisin kaaosterveisin,

Sini Rantakari

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisen tuki huolissa ja suruissa on uskomaton helpotus. Kuva: Katianna Ruuskanen

 

Elämässä on kestämistä. Arki voi olla helpottavaa loman jälkeen, mutta arki on myös raskasta ja tylsää. Eikä aina ole vaihtoehtoja, vaan eteen tulevat vaikeudet on kestettävä, elettävä läpi. Huolia ei millään myönteisellä ajattelulla tai arjen järjestelemisellä saa katomaan, vaan ne on kestettävä. Parisuhteeseen ja perhe-elämään kuuluu paljon toinen toisensa tukemista ja kannustamista.  

Loman jälkeen omien voimien jakaminen kotiarjen ja työarjen välillä alkaa taas. Riittämättömyyden tunne lisääntyy. Muistinko kaiken? Kumman pitikään tänään vastata kaverisynttäreiden lahjasta? Millä kentällä treenit nyt ovat? Lukemattomia muistamista vaativia asioita suorastaan tulvii arkeen leppoisan loman jälkeen. Tai sitten päiväkoti- ja koulukauden alettua monessa perheessä aloitetaan flunssakierre heti ensimmäisillä viikoilla. Kuka nyt jää kotiin sairaan kanssa? Joko pitää mennä lääkäriin? Onko jo korvatulehdus vai ei? Puhumattakaan niistä inhottavista, kihomadoista tai täistä. Mikä rumba niiden myötä arkeen tuleekaan!

Huolia ei millään myönteisellä ajattelulla tai arjen järjestelemisellä saa katomaan, vaan ne on kestettävä.

Elämässä on kestämistä. Joskus tulee myös suurempia suruja: läheisen yllättävä sairastuminen tai  jopa kuolema avaa arkeen suuren tunteiden syöverin, jolle tarvitsisi löytää oma aikansa. Aika itkulle ja suremiselle, huolille ja peloille. Elämään kuuluvien suurien surujen käsittelyyn ei nykyelämässämme ole oikein enää traditioitakaan, jotka ennen helpottivat tunteiden käsittelyä ja antoivat suremiselle tilaa. Hidastaminen ja hiljentäminen suruaikana alkaa olla unohdettu tapa, vaikka ihmisinä emme ole muuttuneet, vaan juuri rauhaa tarvitsisimme surun tullessa kohdalle. 

Ota mut syliin, lohdutatko, auta mua kestämään.

Elämässä on kestämistä, mutta onneksi on kumppani. Parasta lohdutusta niin suureen suruun kuin arjen ahtauteen on monesti syliin pääseminen, aikuisellekin. Toisen ihmisen läheisyys, lämpö, sydämen syke rauhoittaa, auttaa kestämään. Hyvässä parisuhteessa tätä voi toiselta pyytää: ota mut syliin, lohdutatko, auta mua kestämään. Toki lapsikin voi lohduttaa olemassaolollaan ja halauksellaan, mutta lapsen on hyvä antaa lohduttaa omista tarpeistaan käsin. Lapsi ei voi olla aikuisen tukipylväs, hän nääntyy sellaisen alle. Aikuinen tarvitsee aikuisen tuekseen.

Elämässä on kestämistä.

Kumppanille voi myös puhua typerimmätkin huolet ja mokat sekä suurimmatkin pelot. Kumppanin kanssa yleensä myös pohditaan vaikeuksia: mitä nyt pitäisi tehdä. Tämä on suuri helpotus, yhteinen pohtiminen. Monet erovanhemmat kaipaavat juuri tätä, yhteistä pohtimista ja erityisesti lapsiin liittyvien huolien jakamista.

Elämässä on kestämistä. Vanhempina meidän on tärkeää opettaa lapsillemme myös taitoa kestää elämän tylsyyttä, puuduttavuutta, vaikeuksien kanssa olemista ja suremista. Näissä asioissa joutuu itse kukin kyllä oppimaan koko ikänsä. Jokaisen elämään toivoisin kuitenkin kuuluvan kannattelijoita: ystäviä,  ja lähimpänä se oma kumppani.

Jaksamista elämän hankaluuksien ja surujen keskellä toivottaa Mari Kinnunen

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joskus on puhuttava siitä, mistä haluaisi olla hiljaa. Kuva: Katianna Ruuskanen

”Kyllä nukkua pitää saada. Käykää vaikka vuorotellen kavereiden luona nukkumassa.” Olin ottanut neuvolassa puheeksi perheemme aikuisten jaksamisen. Järkevä neuvo osui jaksamisen alla olevaan kipuuni: ei meillä ollut sellaisia ystäviä, joiden luo olisi voinut mennä nukkumaan. Sen tajuaminen hiljensi hetkessä: olin epäonnistunut luomaan läheisiä ihmissuhteita.

Tosiasioisen tajuamisen lisäksi mielessä ja vatsan pohjassa häivähti yksinäisyyden häpeä.

Olimme muuttaneet nuorina aikuisina ja tuoreena parina uudelle paikkakunnalle, tehneet työtä ja saaneet pian lapsia. Meillä oli tuttuja, juttuseuraa leikkikentällä. Oli myös ystäväksi tullut lapsenvahti tosi tärkeisiin tilanteisiin. Ne ihmiset, joille olisi voinut tarjoutua nukkumaan olivat maantieteellisesti laajalla, vähintään sadan kilometrin päässä. Kun turvaverkko on kaukana, se tuntuu yksin jäämiseltä. Tosiasioiden tajuamisen lisäksi mielessä ja vatsan pohjassa häivähti yksinäisyyden häpeä.

Yksinäisyyttä joskus kokeneelle siihen liittyy tunnekuormaa ja selviytymiskeinoja. Ulkopuolelle jäänyt vetäytyy, ettei tulisi pahemmin torjutuksi. Reipas itse selviytyjä ja keinojen keksijä nostaa helposti rimaa yhä korkeammalle, kun ei luota saavansa apua. Nämä usein lapsuudesta nousevat mallit aktivoituvat huomaamatta ja ympärille kasvaa muuri, koska voi näyttää pärjäävältä, kun tarvitsisi apua. Yksinäisyys on kuin itselleen kuoria kasvattava maatuska-nukke: sen alle jää toinen hahmo ja sitä yrittää pitää koossa uudella kuorella.

Vanhemman yksinäisyys voi laajentua koskemaan koko perhettä. Se on luonnollista, koska lapsiperhe elää symbioottista me-aikaa vuorokauden ympäri. Kun isoveli viedään esikouluun, kaksi nuorempaa otetaan mukaan. Jos taapero itkee korvakipua, myös vilkas nelivuotias on mukana lääkärissä ja apteekissa. ”Me” olemme silloin yksikkö, joka saa apua tai ei. Aikuinen  kavahtaa myös pelkoa, että lapset joutuisivat ottamaan liian suuren vastuun. Yksikön kaksi aikuista ei mitenkään voi aina olla yhdessä jakamassa arkea. Silloin toinen voi helposti kokea jäävänsä kantamaan yksin suuremman vastuun.

Vanhemman yksinäisyys voi laajentua koskemaan koko perhettä.

Perheen syntyessä on tavallista, että  parisuhteen alun ihastuttava me-aika on lähellä. Vaikka lapsen odottaminen ja syntyminen on voinut lisätä läheisyyttä ja sitoutumista, ei kahdenkeskisyyden muuttumista voi ennakoida. Pettymys voi purkautua tunteeseen, että jäin tässäkin suhteessa yksin. 

Yksinäisyys on tuhoisaa milloin ja kenelle tahansa. Vaikka puhumme enemmän lasten, nuorten ja vanhusten yksinäisyydesta, voi keskellä perhe-elämää kaivata ystäviä, perheen ulkopuolisia kontakteja tai jäädä vaille puolison tukkea. Tätä ei huma ulkoapäin. Eihän kukaan tiedä, mitä tarvitsen, ellen kerro sitä. Puhuminen on avain yhteyteen ja se kannattaa ottaa käyttöön.

Saamani ohje lääkäriltä nukkumiseen oli hyvä vaikka se ei toiminut meillä. Jouduimme etsimään tietämme itse. Samalla tulimme aktiivisiksi toisiin päin. Tosin särömme ja vaikeutemmekin näkyivät enemmän - inhimillisyytemme vuoksi me tarvitsemme apua ja yhteyttä. Muutaman näkökulman olen löytänyt matkaltamme lähemmäs toisia:

  1. Mihin voin arjessa pyytää apua? Ja keneltä? Arkea voi pilkkoa pienempiin osiin ja miettiä pieniä helpotuksia. Työkaverin perheestä saattaa löytyä lastenhoidosta kiinnostunut teini, naapurista hätäapu koiran ulkoilutukseen, lasten kavereiden vanhempien kanssa voi sopia yhteistyöstä.
  2.  Miten hoidan yhteyttä puolisoon? Puhu, miten voit itse, ja kuuntele toista. Miettikää yhdessä, mitä haluatte. Jos keskusteluista tulee helposti kilpailu, kummalla on rankempaa, etsikää keskusteluun apua.
  3. Ole ymmärtäväinen itsellesi. Puhu niistä asioista, joista ensin haluaisit vaieta. Yllättäen voit löytää myös yhteyttä.

Puhuminen on avain yhteyteen ja sitä kannattaa käyttää

Kerran olin lasten kanssa uimarannalla, lepäsin penkillä ja katsoin upeaa maisemaa. Puolituttu vanhempi nainen kysyi, saako liittyä seuraan vai halusinko olla yksin. Juttelimme lämpimässä kesäillassa tovin. Lähtiessään hän sanoi: ”Kiitos, kun sain katsoa lapsia.” Minulle se oli ollut kahden aikuisen hetki.

yhteyttä edelleen etsien perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vaikeat tunteet on helpompi kestää kun niistä puhuu.Kuva: Pixabay

Luin Helsingin Sanomista jutun äitiyttään katuvista naisista. Tutkimusta olivat tehneet Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Armi Mustosmäki ja projektitutkija Tiina Sihto Vauva.fi keskustelun pohjalta. Katuvien äitien tunteet nousivat odotusten ja todellisuuden ristiriidasta: äitiys ei tehnyt onnelliseksi eikä ollut tyydyttävää, vaan vaati paljon uhrauksia ja luopumista. Äitiys ei ollut tullut osaksi omaa identiteettiä, vaan kaipuu elämään ennen lapsia sai aikaan katumuksen lasten hankkimisesta. Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää, vain katumuksen ja kaipuun entiseen.

Syvää katumista lasten hankinnasta ja kaipuuta elämään ennen lapsia pidettiin kuitenkin niin hankalina ja sopimattomina tunteina, että niistä ei ollut mahdollista puhua kenellekään: kumppani ei  ymmärtäisi tai ei ollut mahdollista puhua niin, ettei lapsi  kuulisi, eikä terapiakaan auttanut, ei muuttanut tai parantanut tunnetta.

Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää.

Minun on helppo ymmärtää nuo kaksi ensimmäistä puhumisen estettä: Varmasti kaikki kumppanit eivät kestäisikään toisen vanhemman katumusta ja siihen liittyviä pettymyksen, syyllisyyden ja monien muiden sopimattomaksi koettujen tunteiden syöveriä. Vaikka toisaalta ehkä juuri kumppani voisi oikein hyvin tavoittaa katumuksen: onhan se totta, että monista omista tarpeistaan lapsen myötä joutuu luopumaan. Mutta yleensä luopumisen seurauksena vanhemmuus kuitenkin palkitsee uskomattoman ihanilla tavoilla. Katuvat äidit eivät tätä kokemusta tavoittaneet: heille entinen elämä ilman lapsia oli miellyttävämpää ja oma identiteetti kokonaisempi. Pelko siitä, että oma kumppanikaan ei voisi tätä ymmärtää, sai heidät vaikenemaan.

Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen.

Se taas, että lapsi kuulisi äidin katuvan lapsensa saamista on ehdottoman huono vaihtoehto. Omissa elämänvaiheissaan yksi ja toinen ihmislapsi miettii oman olemassaolonsa oikeutusta, en siihen toivoisi kenellekään enää oikeita muistikuvia siitä, että äiti on toivonut lapsensa olemattomaksi. 

Mutta väitettä, että terapiakaan ei auttaisi, en purematta niele. Vaikeiden tunteiden kanssa huonoin vaihtoehto on piilottaa ja salata niitä. Tai olla kuin niitä ei olisikaan, yrittää kieltää niiden käsittely itseltäänkin. Ei toimi. Minulle terapia tarkoittaa kaikkien tunteiden ja erityisesti hankalien tunteiden löytämistä, sanoittamista, luvalliseksi tekemistä, jakamista ja lopulta sietämistä. Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen. Katuva äiti joutuu joka tapauksessa elämään katumuksensa ja kaipuunsa kanssa. Mutta kun jakaa tunteensa vastaanottavan terapeutin tai ymmärtävän kumppanin tai ystävän kanssa, voi elää tunteidensa kanssa paremmin.

Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa.

Katuvat äidit kokivat myös kulttuurin ja yhteiskunnan asettavan paineita äitiydelleen: ihanneäiti leipoo, laittaa kotia, leikkii, on ylipäätään koko ajan intensiivisesti läsnä. Näin lapsen uskotaan saavan parhaat lähtökohdat ja resurssit tulevaisuutta varten, hyvään elämään. Ja tätä äitiyttään katuvat kuitenkin pitivät tärkeänä velvollisuutenaan. Äitiydessä pitää onnistua vaikka näytellen. Yleensä näytellyt tunteet eivät vakuuta ja piilotetut tunteet tulevat kuitenkin jossakin läpi: eleissä ja muissa ei-sanallisissa viesteissä. Lapsen kannalta on kuitenkin parempi, että katuva äiti puhuu katumuksestaan ja pettymyksestään jollekin eikä yritä piilottaa ja olla niin kuin ei katuisikaan. Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa, vaikka katumuksen ja pettymyksen tunteet jylläisivätkin hoivaajan mielessä. Tunteiden sietäminen vain yksinkertaisesti helpottuu, kun niitä käsittelee vastaanottavan ihmisen kanssa.

Puhu siis, katuva äiti. Itsesi ja lapsesi vuoksi.

Terveisin, Mari Kinnunen  

 

 

 

Kommentit (1)

Pohtinut asiaa
1/1 | 

Tärkeä asia. Toivoisin kuitenkin, että tekstissä olisi jämäkämmän todettu, ettei asiaa saa kaataa lapsen hartioille, itsepä olemme ratkaisun synnyttämisestä tehneet, eikä kukaan halua olla se, jota ei haluttu tai se, joka pilasi tahtomattaan, vailla valinnanmahdollisuutta, toisen ihmisen elämän. Se on lapselle liian painava taakka kantaa. Siksi minusta joskus on hyvä leikkiä vaikka näytellen, se on silti yhdessäoloa, eikä osaltaan kauaa elosta vie.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat