Kirjoitukset avainsanalla rehellisyys

Kerronko vai en? Kuva Pixabay.

”Kannattaako tunnustaa jos pettää, pitäisikö heti kertoa? Kannattaako pistää koko asetelma paskaksi, kannattaako tunnustaa jos pettää” kuulin Zen Cafen Samuli Putron laulavan aikoinaan Ruisrockin keikalla. Biisi herätti keskustelua porukassamme. Olin silloin nuori ja ehdoton: uskottomuudesta on kerrottava ja pettäminen on suhteen loppu. Parisuhdetyö on avannut uusia näkökulmia asiaan, joka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Pariterapialla ei ole onnistumisedellytyksiä, jos mukana on kolmas

Uskottomuus on yleisimpiä syitä pariterapiaan hakeutumisessa. Toinen osapuoli epäilee puolisonsa olevan uskoton, puoliso on jäänyt kiinni tai kertonut uskottomuudestaan. Joskus uskoton osapuoli tulee yksin pohtimaan miten toimia tilanteessa. Uskottomuuskriisi voi johtaa eroon, mutta ei läheskään aina. Lapsiperheissä eropäätös on aina vaikea. Uskottomuudesta voi myös toipua. Joskus uskottomuuskriisi on alku uudenlaiselle parisuhteelle, jossa pystytään keskustelemaan avoimemmin ja huomioimaan toista enemmän.  

Pariterapialla ei ole onnistumisedellytyksiä, jos mukana on kolmas. Tunnetasolla lähentyminen mahdollistuu avoimuuden, luottamuksen lisääntymisen ja sitoutumisen avulla. Jos toisella on salasuhde tai se on loppunut, mutta edelleen vahvasti ajatuksissa, kohtaaminen oman puolison kanssa jää vajaaksi. Terapeutti ja puoliso vaistoavat motivaation puutteen tai tuntevat, että keskustelun syvenemistä vaikeuttaa jokin.

Kertoako vai ei?

Tarinoita uskottomuudesta on monia. Yleensä petetyt olisivat halunneet tietää asiasta mahdollisimman pian. Jos sivusuhde on jatkunut pitkään, loukkaus on yleensä suurempi ja siitä toipuminen hitaampaa. Joskus petetty ei olisi halunnut tietää. Se, mitä ei tiedä, ei satuta. Joskus uskottomuudesta on sanaton sopimus. Kulissi, jossa kumpikin hoitaa omat tehtävänsä ja pitää omat asiat itsellään, on heille riittävä. 

Moni uskottomuustarina ei paljastu koskaan. Ääripäässä ovat ihmiset, jotka pyrkivät hyödyntämään jokaisen tilaisuuden vailla omatunnon tuskia. He pitävät seikkailunsa salassa seurausten pelossa, vaikka itse eivät koe syyllisyyttä tapahtuneesta. Jos uskottomuudesta jää kiinni, on asia hyvä myöntää. Ilmiselvän asian kieltäminen on erittäin epäkunnioittavaa puolisoa kohtaan. Pahimmillaan sillä voi saada puolison epäilemään mielenterveyttään.

Jos et kerro, on hyvä miettiä kuinka hyvä olet elämään salaisuuksien kanssa?

Useimmat ihmiset kantavat huonoa omatuntoa, syyllisyyttä tai häpeää luvattomista teoistaan. Osa tuntee vuosien jälkeenkin piston sydämessään ja pelkää joskus paljastuvansa. Osa ei pysty elämään suhteessaan kertomatta puolisolle. Jos et kerro, on hyvä miettiä kuinka hyvä olet elämään salaisuuksien kanssa? Näkyykö sinusta, että jotain on vialla? Tunteeko puoliso etäisyyttä, viileyttä tai välttelyä välillänne? Joskus häpeä estää tunnustamista, et pysty kertomaan, vaikka haluaisit.

Onko uskottomuuden luonteella merkitystä tunnustamisen kannalta? Jos harrastaa kerran seksiä vieraan kanssa ja se on täysin merkityksetöntä, onko silloin oikeutetumpaa olla kertomatta? Entä jos uskottomuus on henkistä, viehättävälle ihmiselle tärkeistä asioista avautumista tiiviisti viestittelemällä? Tarvitseeko siitä tai muusta mikropettämisestä kertoa?

Tuoko rehellisyys joskus enemmän haittaa kuin hyötyä?

Joskus ihanteelliseen parisuhteen liitetään täyden rehellisyyden vaatimus. Olemmeko koskaan täysin rehellisiä muille ihmisille itseämme koskevista asioista? Olemmeko koskaan loppuun saakka rehellisiä edes itsellemme? Onko sellaista naivia edes tavoitella? Jokainen päättää itse minkä yksityisyytensä lokeron jättää avaamatta tai kuinka nopeasti kiertää avainta lokeron lukossa.

Pitäisikö kertomisen seurauksia, toisen kärsimystä ja totuuden kestokykyä punnita suhteessa oman helpotuksen saamiseen? Jos puoliso on kovin hauras, arviosi mukaan masentuu vakavasti ja menettää toimintakykynsä, onko parempi jättää kertomatta? Tuhoaako totuus silloin enemmän kuin puhdistaa? Mitä jos petetty on hyvin kiivas tai erittäin mustasukkainen, vaihtaa lukot välittömästi ja tekee kaikkensa, jotta et saisi tavata lapsia? Voiko jättää kertomatta säilyttääkseen perheensä ja hyvittää teon jatkossa panostamalla tosissaan suhteeseen? Onnistuuko se? Poistuuko tarve, jota uskottomuus on hoitanut?

Pitäisikö kertomisen seurauksia, toisen kärsimystä ja totuuden kestokykyä punnita suhteessa oman helpotuksen saamiseen?

Onko hetkiä, jolloin ei todellakaan kannata kertoa? Jos on jo päätetty erosta ja tavoitteena on olla hyvissä yhteistyöväleissä lasten vuoksi jatkossa, kannattaako suhteen loppumetrien toilailuja paljastaa? Jos puoliso on sairastunut vakavasti ja sinua tarvitaan hänen konkreettiseksi ja henkiseksi tuekseen, kannattaako silloin kertoa? Eikö uskottomuus ole pieni asia kuolemanpelon rinnalla?

Jos kerrotaan, miten ja milloin?

Onko tunnustaminen hyvä tehdä yhdellä kertaa kaiken kertoen vai yksityiskohtia "pehmeästi" pikkuhiljaa pudotellen? Pariterapian kannalta kertarysäys on parempi tapa kuin se, että petetty saa tietää koko ajan uutta uskottomuuden keston, kumppanien määrän tai pettämistavan suhteen. Tapahtuneen yksityiskohtien läpikäyminen toisen tivatessa tapahtumien kulkua tuntuu välillä petetyn ja myös pettäjän kidutukselta. Tarvitseeko petetty tarkkoja tietoja paikoista, ajankohdista ja tapahtumista? Liika tieto saa aikaan ahdistavia mielikuvia, jotka myrkyttävät monet paikat ja vuodenajat.

Tarvitseeko petetty tarkkoja tietoja paikoista, ajankohdista ja tapahtumista?

Tunnustamisen ajoitusta on myös hyvä pohtia. Kerrotko silloin kun olet itse voimissasi ja saanut sivusuhteen loppumaan? Kerrotko heti kun jotain on tapahtunut?  Odotatko sitä, että puolison asiat ovat kunnossa ja parisuhteen tila on hyvä, vaikka et haluaisikaan pilata tunnelmaa? Onko koskaan oikeasti hyvä hetki pudottaa pommia?

Kuten lukuisista kysymyksistä huomaat, vastaus otsikkoon jää minulle yhä epäselväksi. Onneksi perheneuvojan ei tarvitse tietää ja neuvoa, vaan auttaa ihmisiä omaan pohdintaan ja päätöksiin.

Tiedätkö sinä kannattaako aina tunnustaa jos pettää?

  

Terveisin,

 

Nina Kauppinen, perheneuvoja

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Kesätyttö
1/2 | 

Entä se kolmas osapuoli. Kuka häntä auttaa, kun suhde loppuu ja kumppani palaa vakituisen kumppanin luokse. Kolmannelle osapuolelle on saattanut syntyä hyvin syviäkin tunteita toista kohtaan, varsinkin, jos suhde on jatkunut pitkään. Ero saattaa aiheuttaa pohjatonta yksinoloa ja ulkopuolisuuden tunnetta kun välttämättä ei ole ketään, kenelle haluaisi avautua. Kysymys siis kuuluu, kuka kolmatta osapuolta auttaa ja ymmärtää, kun suhde joka tapauksessa on kahden kauppa ja yhdessä sen ovat aloittaneet. Syyllisiä ja syyttömiä ei tällaisessa suhteessa tunneta.

Nina Kauppinen
Liittynyt4.1.2018

Kiitos erittäin hyvästä kysymyksestäsi! Eroauttamiseen ja kriiseihin erikoistuneet paikat toki auttavat myös kolmansia osapuolia! Esimerkiksi organisaatiossani Kirkon perheneuvonnassa on yksilöasiakkaina tai eroryhmissä kolmansia osapuolia, jotka hakevat apua erosta selviytymiseen kuten muutkin eronneet. Kynnys hakeutua avun piiriin on korkeampi. On hyvä muistaa, että tuomitseminen ei kuulu millään lailla ammattiauttajan työnkuvaan. Ja jos pariskunnan "petetty" lähtee syyttämään tai epäasiallisesti nimittelemään kolmatta osapuolta, ohjaan keskustelun takaisin parin välille. Ulkopuolinen henkilö ei ole vastuussa heidän parisuhdeongelmastaan.

Kuten sanoit, kolmansilla ei välttämättä ole ystävää, jolle uskoutua suhteen salaisen luonteen vuoksi. Moni jää kärsimään yksin, mikä on surullista. Uskottomuus on kovin yleistä ja ns. kolmansia on paljon. Tämäkin olisi hyvä blogin aihe, kiitos muistutuksesta!     

Nina Kauppinen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Katianna Ruuskanen

Törmäsin hiljattain ajatukseen, jonka mukaan ”valehtelu ja epärehellisyys ovat pohjimmiltaan myötätunnon puutetta toisia kohtaan.” Tämä ajatus on sinänsä helppo ymmärtää. Jos on ollut esim. uskoton, jossain vaiheessa on lakannut pohtimasta, miltäköhän syrjähypyn paljastuminen mahtaa puolisostani tuntua.

Onko myötätunnon puutteesta kysymys myös niissä puolitotuuksissa, kaunisteluissa ja suoranaisissa petoksissa, joita kerromme itsestämme itsellemme? Onko hyvä elämä mielessämme usein jotain valmiimpaa ja parempaa, johon emme tunnu ulottuvan tai pääsevän, siksi asioita pitää kaunistella.

Minkälainen olisi maailma, jossa ei tarvitsisi pushup-rintaliivejä tai bodata itseään huippu-urheilijan näköiseksi?

Mitä tapahtuisi, jos hyväksyisi, etten ehkä saanutkaan huippuduunia, en päässyt naimisiin (tai menin naimisiin vääristä syistä), minusta ei tullut (unelma)vanhempaa, vaikka sitä yritin? Eräs naispuolinen tuttavani pohti, minkälainen olisi maailma, jossa ei tarvitsisi pushup-rintaliivejä tai bodata itseään huippu-urheilijan näköiseksi?

Todennäköisesti rehellisyys vaatisi ainakin kestämään omia riittämättömyyden, pelon ja kirveleviä syyllisyyden tunteita. Eräs ystäväni kertoi ymmärtäneensä, ettei hän mennyt naimisiin ensisijaisesti rakkaudesta puolisoon, vaan halusta saada henkistä etäisyyttä lapsuuden perheeseen ja sen sääntöihin ja odotuksiin. Avioliitto antoi mahdollisuuden itsenäistymiselle. Vaatii mielestäni aika paljon kanttia myöntää esimerkiksi edellä kuvattu asia ja ottaa vastuu siitä, mitä rehellisyydestä mahdollisesti seuraa avioliiton ja sitä myötä oman elämän kannalta.

Onko niin, ettei ilman (sika)rehellisyyttä voi olla aitoa henkistä kasvua? Mitä olisi tapahtunut, jos ystäväni olisi jatkanut hamaan tappiin itsepetostaan suhteessa avioliittoonsa ja puolisoonsa? Epäilen, että hän olisi jollain tasolla väistämättä vieraantunut itsestään ja sitä kautta myös muista. Ja onko vieraantumisen hinta ulkopuolisuuden kokemus, josta puuttuu rakkautta, lämpöä ja myötätuntoa? Sillä jos ei voi olla aidosti oma itsensä, niin kukaan ei voi lopulta rakastaa juuri Sinua sellaisena, kun oikeasti olet – et sinä itse eikä kukaan muutkaan. Aidot kohtaamiset jäävät puuttumaan ja jäät sisäisesti yksinäiseksi ja tyhjäksi.

 Oman elämän tavallisuutemme ei pitäisi herättää häpeää, vaan kiitollisuutta.

Olisiko suhteessa itseen myötätuntoista ja rakkaudellista toteuttaa paasikiveläistä ajatusta, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Sen tunnustaminen, että jokainen rämpii elämässään, teemme vääriä valintoja ja oikeita valintoja vääristä syistä. Suurin osa meistä on tavallisia ihmisiä, jotka eivät jätä historiaan jälkeänsä. Siksi meidän ei kannata verrata itseämme muihin, eikä etenkään poikkeusyksilöihin. Oman elämän tavallisuutemme ei pitäisi herättää häpeää, vaan kiitollisuutta.

Olisiko kanttia nähdä itsensä rehellisesti ja myötätuntoisesti?

”Meidän on luovuttava elämästä, jonka olemme suunnitelleet, jotta voimme hyväksyä elämän, joka odottaa meitä.” - Joseph Campbell

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat