Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

”Haluaisin, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.” Moni toivoo kokevansa jotain tällaista parisuhteessaan: pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Toivomme puolisomme katsovan meitä lempein silmin, vaikka edessä seisoisi Mr. Hyde.

Tosiasioiden valossa tämä toive näyttää olevan epärealistinen. Muuten on vaikeaa selittää, miksi niin moni parisuhde päättyy eroon. Lisäksi moni parisuhteessa elävä haaveilee vähintäänkin salaa puolisonsa muuttuvan toisenlaiseksi: ”Hän voisi huomioida minua enemmän, hän voisi olla vastuuntuntoisempi kodin asioista, hän voisi olla sivistyneempi, hän voisi käyttää rahaa järkevämmin, hän voisi olla kiinnostuneempi seksistä, hän voisi liikkua enemmän, valittaa ja juoda vähemmän jne.”

Vähemmästä vastuusta yleensä seuraa, että valtaa omaan elämään tavalla tai toisella rajoitetaan.

Ruotsalainen teologi Ann Heberlein toteaa kirjassaan ”Se ei ollut minun vikani”, että toive tulla hyväksytyksi ilman varauksia pitää sisällään oletuksia, joita harvemmin tulemme ajatelleeksi. Sillä yleensä ihmiset, joiden tekemisiin suhtauduttaan hyvin sallivasti ja hyväksyvästi eivät ole täysivaltaisia aikuisia. Muun muassa lasten ja holhouksessa olevien tai syyntakeettomien täysi-ikäisten elämää arvioidaan erilaisten odotusten perusteella kuin aikuisten. Emme odota lasten kantavan samalla tavalla vastuuta tekemisistään kuin vanhempien. Tästä vähemmästä vastuusta puolestaan yleensä seuraa, että valtaa omaan elämään tavalla tai toisella rajoitetaan: kaapin paikan näyttää joku toinen (tai puoliso ihan oikeutetusti). Heberleinin kiteyttää: jos odotamme toisten hyväksyvän meidät ehdoitta, hyväksymme samalla sen, ettemme ole vapaita ja tasavertaisia aikuisia suhteessa niihin, joiden varauksetonta hyväksyntää kaipaamme.  

Heberleinin mukaan toisten toiveet ja odotukset meitä kohtaan kertovat siitä, että meihin suhtaudutaan ihmisinä vakavasti. Muut pitävät tärkeänä sitä, miten käyttäydymme ja toimimme. Parisuhteessa odotusten voisi ajatella merkitsevän sitä, että meistä välitetään aidosti. Yleensä parisuhde vetelee viimeisiään siinä vaiheessa, kun puoliso ei enää jaksa olla kiinnostunut siitä, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Aiemmin nalkuttavan puolison hiljaisuus pitäisi kuulla varoittavana hälytyssireenin äänenä.

Ruotsalaisen teologin mukaan meidän pitäisi pyyteettömän hyväksymisen toiveen sijasta painottaa suhteissamme ennemmin vastuullista vastavuoroisuutta. Emme hyväksy toisiltamme mitä tahansa käyttäytymistä. Näemme oman arvomme suhteessa, odotamme kunnioittavaa ja arvostavaa käyttäytymistä toisiltamme. Tiedostamme, ettei rakkaus aina kestä kaikkea ja, siksi huomioimme toisen odotukset ja pidämme toisistamme huolta. Rakennamme turvallista ilmapiiriä, joka mahdollistaa luottamuksen ja toiseen tukeutumisen. Emme selittele asioista parhain päin tai syytä muita parisuhteen olosuhteista. Ennen muuta tiedostamme, että meillä on suuri valta vaikuttaa tekemisillämme NYT siihen, minkälainen suhteemme ilmapiiri on tulevaisuudessa. Siihen, saammeko kasvaa yhdessä keskeneräisinä ihmisinä kohti riittävän hyvää rakkautta.    

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilo ja suru voivat kulkea käsi kädessä lapsen kasvua seuratessa. Kuva: Anu Hätinen

Äitiyteen kuuluu paljon luopumista. Surun tarkoitus on auttaa luopumisessa. Äidin tehtävä on olla riittämätön. Lapsen tehtävä on itsenäistyä. Kasvatuksen päämäärä on päästää irti. Tätä tapahtuu parhaimmillaan vuosien varrella monin eri tavoin.

Surun tarkoitus on auttaa luopumisessa

Surua voi tuntea raskauden päättymisestä, vaikka saa odotetun vauvan syliinsä. Oman ajan ja pariskunnilla kahdenkeskisen ajan väheneminen lapsen syntymän myötä voi tuntua surulliselta. Surun ei tarvitse tarkoittaa, että haluaisi peruuttaa menneeseen.

Samaan aikaan ilon ja vapauden huuman kanssa voi tuntea haikeutta siitä, kun oma lapsi pärjää hyvin toisen aikuisen hoidossa. Lapsen läheiset suhteet toisiin ihmisiin, kouluun meneminen, omat harrastukset ja lukuisat muut upeat asiat lapsen elämässä, joita äiti ei pääse jakamaan lapsen kanssa, voivat nostaa äidin tunteissa myös surun säikeitä.

Äiti voi pitää lapseen etäisyyttä, vältellä kiintymistä

Surua voi vältellä monin tavoin. Äiti voi pitää lapseen etäisyyttä, vältellä kiintymistä. Tai hän voi estää lasta luomasta muita läheisiä suhteita. Äiti voi kietoa koko elämänsä lapsen ympärille niin, että vain lapsi on mielessä läsnä joka hetki. Vastuu omasta hyvinvoinnista jää kantamatta.

Omaan lapseen voi tulla tukeutuneeksi tavalla, jossa lapsesta tulee äidin kannattelija. Tällaisen tehtävän saanut lapsi ei hylkää äitiä. Äidin ei tarvitse kohdata surua, joka lapsen itsenäistymiseen liittyisi.

Omaan lapseen voi tulla tukeutuneeksi tavalla, jossa lapsesta tulee äidin kannattelija

Luopuminen ja hylätyksi tuleminen voivat herättää myös vihan eri sävyjä. Voi suututtaa, kun jokin entinen ei enää jatku, vaikka tahtoisi. Saattaa kiukuttaa, kun joutuu kokemaan ulkopuolisuutta lapsensa elämästä. Oma olo voi tuntua epäonnistuneelta, kun lapsi ei ilahdukaan äidin huolenpidosta.

Joskus vihaa tarvitaan muutoksen moottoriksi. Silloinkin surua tarvitaan menneestä irti päästämiseen. Niin lapsen kasvattamisessa kuin pitkässä parisuhteessakin suremisesta on hyötyä. Vanhasta luopuminen on välttämätöntä, jotta syntyy tilaa uudelle.

Joskus surun jakaminen voi olla vaikeaa, koska sitä ei voi ratkaista

Raskaita tunteita on helpompi tuntea, jos ne voivat tulla aikuisten kesken jaetuksi. Joskus surun jakaminen voi olla vaikeaa, koska sitä ei voi ratkaista. Toisen suru voi herättää avuttomuuden tunnetta, jota on vaikea sietää. Riittää, että surusta saa puhua ja tulee kuulluksi.

Miten suhtautuisit surevaan lapseesi?

Ole rohkeasti surullinen silloin, kun sen aika on. Jaa suruasi heidän kanssaan, jotka sitä kunnioittavat. Miten suhtautuisit surevaan lapseesi? Onko siinä jotain sellaista hyvää, mitä voisit suoda itsellesikin?

Terveisin,

Sini Rantakari

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vaikeat tunteet on helpompi kestää kun niistä puhuu.Kuva: Pixabay

Luin Helsingin Sanomista jutun äitiyttään katuvista naisista. Tutkimusta olivat tehneet Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Armi Mustosmäki ja projektitutkija Tiina Sihto Vauva.fi keskustelun pohjalta. Katuvien äitien tunteet nousivat odotusten ja todellisuuden ristiriidasta: äitiys ei tehnyt onnelliseksi eikä ollut tyydyttävää, vaan vaati paljon uhrauksia ja luopumista. Äitiys ei ollut tullut osaksi omaa identiteettiä, vaan kaipuu elämään ennen lapsia sai aikaan katumuksen lasten hankkimisesta. Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää, vain katumuksen ja kaipuun entiseen.

Syvää katumista lasten hankinnasta ja kaipuuta elämään ennen lapsia pidettiin kuitenkin niin hankalina ja sopimattomina tunteina, että niistä ei ollut mahdollista puhua kenellekään: kumppani ei  ymmärtäisi tai ei ollut mahdollista puhua niin, ettei lapsi  kuulisi, eikä terapiakaan auttanut, ei muuttanut tai parantanut tunnetta.

Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää.

Minun on helppo ymmärtää nuo kaksi ensimmäistä puhumisen estettä: Varmasti kaikki kumppanit eivät kestäisikään toisen vanhemman katumusta ja siihen liittyviä pettymyksen, syyllisyyden ja monien muiden sopimattomaksi koettujen tunteiden syöveriä. Vaikka toisaalta ehkä juuri kumppani voisi oikein hyvin tavoittaa katumuksen: onhan se totta, että monista omista tarpeistaan lapsen myötä joutuu luopumaan. Mutta yleensä luopumisen seurauksena vanhemmuus kuitenkin palkitsee uskomattoman ihanilla tavoilla. Katuvat äidit eivät tätä kokemusta tavoittaneet: heille entinen elämä ilman lapsia oli miellyttävämpää ja oma identiteetti kokonaisempi. Pelko siitä, että oma kumppanikaan ei voisi tätä ymmärtää, sai heidät vaikenemaan.

Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen.

Se taas, että lapsi kuulisi äidin katuvan lapsensa saamista on ehdottoman huono vaihtoehto. Omissa elämänvaiheissaan yksi ja toinen ihmislapsi miettii oman olemassaolonsa oikeutusta, en siihen toivoisi kenellekään enää oikeita muistikuvia siitä, että äiti on toivonut lapsensa olemattomaksi. 

Mutta väitettä, että terapiakaan ei auttaisi, en purematta niele. Vaikeiden tunteiden kanssa huonoin vaihtoehto on piilottaa ja salata niitä. Tai olla kuin niitä ei olisikaan, yrittää kieltää niiden käsittely itseltäänkin. Ei toimi. Minulle terapia tarkoittaa kaikkien tunteiden ja erityisesti hankalien tunteiden löytämistä, sanoittamista, luvalliseksi tekemistä, jakamista ja lopulta sietämistä. Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen. Katuva äiti joutuu joka tapauksessa elämään katumuksensa ja kaipuunsa kanssa. Mutta kun jakaa tunteensa vastaanottavan terapeutin tai ymmärtävän kumppanin tai ystävän kanssa, voi elää tunteidensa kanssa paremmin.

Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa.

Katuvat äidit kokivat myös kulttuurin ja yhteiskunnan asettavan paineita äitiydelleen: ihanneäiti leipoo, laittaa kotia, leikkii, on ylipäätään koko ajan intensiivisesti läsnä. Näin lapsen uskotaan saavan parhaat lähtökohdat ja resurssit tulevaisuutta varten, hyvään elämään. Ja tätä äitiyttään katuvat kuitenkin pitivät tärkeänä velvollisuutenaan. Äitiydessä pitää onnistua vaikka näytellen. Yleensä näytellyt tunteet eivät vakuuta ja piilotetut tunteet tulevat kuitenkin jossakin läpi: eleissä ja muissa ei-sanallisissa viesteissä. Lapsen kannalta on kuitenkin parempi, että katuva äiti puhuu katumuksestaan ja pettymyksestään jollekin eikä yritä piilottaa ja olla niin kuin ei katuisikaan. Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa, vaikka katumuksen ja pettymyksen tunteet jylläisivätkin hoivaajan mielessä. Tunteiden sietäminen vain yksinkertaisesti helpottuu, kun niitä käsittelee vastaanottavan ihmisen kanssa.

Puhu siis, katuva äiti. Itsesi ja lapsesi vuoksi.

Terveisin, Mari Kinnunen  

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Nallen kanssa toisesta kodista toiseen. Kuva Pixabay

Avioeroja tapahtuu eniten pikkulapsiperheissä. Ero lasten ollessa pieniä herättää ulkopuolisissa surun ja säälin tunteita, mutta myös suuttumusta ja paheksuntaa. Sanotaan, että nykyajan vanhemmat luovuttavat liian helposti, ovat itsekkäitä eivätkä pysty sitoutumaan. Kaiken pitäisi olla koko ajan kivaa, tavallista arkea ei kestetä. Pikkulapsiperheen vanhempien kanssa parisuhdeasioissa työskentelevänä en juurikaan näe turhia eroja. Vanhemmat yleensä haluavat pysyä yhdessä juuri lasten vuoksi ja haluavat muutosta hankalaan tilanteeseen.

Kukaan ei suunnittele eroa perhettä perustaessa, se on usein yllättävä asia. Ero on vaikea ja pelottava elämänmuutos, johon usein joudutaan vain toisen tahdosta. Monet vanhemmat toteavat, että olisivat eronneet ilman lapsia. Lasten vuoksi yhdessä jatkaminen on hyvä asia, se kertoo sitoutuneisuudesta perheeseen ja uskosta erilaisiin vaiheisiin parisuhteessa. Lasten vuoksi yhdessä pysyminen voi kuitenkin kääntyä myös uhaksi lasten hyvinvoinnille.  

Joskus tilanne yksinkertaisesti on niin sietämätön ja haitallinen kaikille osapuolille, että ero on ainoa vaihtoehto. Ei voi antaa yleisohjetta ”älkää erotko lasten ollessa pieniä”, jokainen tilanne on ainutlaatuinen. Perinteisten ”painavien” syiden kuten väkivallan ja hoitamattoman päihdeongelman lisäksi on myös muita hyviä syitä eroon, joista tarkemmin artikkelissani. Ero ei aina ole katastrofi, se voi olla parasta kaikille osapuolille. Vanhemmuus voi onnistua parhaiten sitä erikseen toteuttaen. Palvelujärjestelmämme avulla eroaminen on nykyään onneksi henkisesti ja taloudellisesti mahdollista.

Parista perheeksi, vanhemmuudesta yhteinen projekti

Syyn pikkulapsiperheiden korkeisiin erolukuihin ei pitäisi olla parisuhdetiedon puutteessa. Lehti- ja nettikirjoituksia seuraavat tietävät, että pikkulapsivaiheessa on erityisen tärkeää pitää huolta perheajan lisäksi parisuhdeajasta ja omasta ajasta. Vauvan tarpeiden ensisijaiseksi asettaminen tapahtuu luonnollisesti kuitenkin omista ja puolison tarpeista tinkien. Se tarkoittaa kahdenkeskisen ajan vähentymistä, usein seksielämän hiipumista hetkeksi, harrastusten jäämistä vähemmälle ja kodin siisteyskriteerien höllentymistä.

Vauva tekee parista lapsiperheen, se on suurempi sitoumus kuin avioliitto.

Yleensä erotilanteisiin liittyy keskustelu- ja tunneyhteyden pidempiaikainen katkos. Joskus se alkaa jo vauvavuotena. Vaikka vauvan syntymä on ihana asia, vauva erottaa enemmän kuin yhdistää. Vaikka vauvan tarvitsevuus ymmärretään järjen tasolla, vauvan kanssa vähemmän aikaa viettävä tuntee itsensä usein ulkopuoliseksi ja jopa hylätyksi. Kotona lasta hoitava puoliso asettaa lapsen ykkössijalle, omistautuu täysin vauvalle. Hän tuntuu myös osaavan kaiken paremmin ja arvostelee puolisonsa tapaa hoitaa vauvaa. Vauvan hoidon on hyvä olla yhteinen, molempien vanhemmuutta tukeva projekti! Vauva tekee parista lapsiperheen, se on suurempi sitoumus kuin avioliitto. Ihanasta pienestä ja avuttomasta lapsesta huolehtiminen on huikean tärkeä tehtävä, johon tarvitaan molempia!

Kun parisuhteen tunneyhteys on riittävän kantava ja molemmat hyväksyvät vauvan tuoman muutoksen parisuhteeseen, haastava pikkulapsivaihe kestetään. Tunneyhteyttä hoidetaan järjestämällä kohtaamisia arjen keskelle. Hetkellinen yhteyskatkos ei saa ajattelemaan tai pelkäämään eroa. Tyytymättömyys parisuhteeseen kannattaa ottaa nopeasti puheeksi, jotta pitkäaikaista katkosta ei pääse syntymään! Puoliso ei usein omassa "lapsenhoitokuplassaan" tai "taloudesta huolehtimisen kuplassaan" tiedä ajatuksistasi! Jos asioita ei oteta esiin, juopa väillä kasvaa ja tulee tilaa paria erilleen ajaville asioille.  

Pikkulapsiajasta puhutaan usein kovin negatiivisesti kuormituksena ja väsymyksenä, mutta pikkulapsivaihe on myös iloa lapsista ja ihanaa parisuhdetta vahvistavaa pesänrakennusaikaa! Joskus perheen perustaminen on nimenomaan parisuhdetta voimistava sidos. Kuinka voisimme saada pikkulapsivaiheen yhä enemmän tuntumaan parisuhteen kehittymisen mahdollisuudelta kuin uhalta?

Vauva muuttaa elämäämme!

Minkä verran vaikutusta parisuhdeongelmiin ja eropohdintoihin on vauva- ja pikkulapsiajan suunnittelulla ja siihen asennoitumisella? Tuleva muutos on hyvä tiedostaa. Vauva tulee elämäämme jotain muuttaen. Muutosta tapahtuu heilläkin, jotka sanovat, että vauva tulee meidän elämäämme siihen sopeutuen. Vauvan unet, ruoka-ajat, ulkoilu ja hänen muu hoitonsa on ensiarvoisen tärkeää. Vauvan tahdissa eläminen on herkkyyttä vauvan tarpeille, se on välttämätöntä perusluottamuksen synnylle. Vauvan persoona on nähtävissä jo vauvavuoden aikana, ja ensimmäiset vuodet ovat hyvin tärkeitä aivojen kehitykselle. Arjen kiireen ja väsymyksen tasolla emme aina ymmärrä, kuinka tärkeää pohjaa pienen ihmisen kehitykselle rakennamme ensimmäisten vuosien aikana. Tämän vaiheen olisi luonnollisesti hyvä olla rauhallista, turvallista ja yhteisesti jaettua.

Vauva tulee elämäämme jotain muuttaen. Muutosta tapahtuu heilläkin, jotka sanovat, että vauva tulee osaksi meidän elämäämme siihen sopeutuen.

Vauva ei siis ole pieni olio, joka ei ymmärrä tai tunne mitään. Vauva elää mukana vanhempien toimissa ja tunteissa niissä olosuhteissa, jotka vauvalle tarjoamme. Kun olemme hermostuneita, surullisia tai levottomia, vauva aistii sen ja se vaikuttaa hänenkin mielialaansa. Toki kukaan ei ole vanhempana täydellinen. Meillä kaikilla on vaikeat hetkemme, joissa toivottavasti pystymme turvautumaan puolisoon apua saaden. Tasapainottelu vauvan ja aikuisten tarpeiden välillä sekä läheisyyden ja erillisyyden välillä on helpompaa, kun vanhemmilla on yhteisen arvopohjan mukainen toimintasuunnitelma uudessa tilanteessa. 

Vakavien parisuhdeongelmien (ja omien henkilökohtaisten ongelmien) keskellä herkistyminen täysipainoisesti pienen lapsen tarpeille luonnollisesti häiriintyy. Jos mietimme jatkuvasti erotako vai ei, onko puolisoni uskoton vapaa-iltanaan tai pelkäämme tuleeko hän hirveässä humalassa kotiin, vauva tuntee ja kokee ahdinkomme. Voimme ajatella, että pieni lapsi ei muista ikäviä tilanteita jälkeenpäin. Usein peilaamme tilanteita omiin elämän kokemuksiimme. Esimerkiksi traumaattiset lapsuudenkokemukset voivat johtaa oman lapsen tarkkaan suojaamiseen kaikelta kärsimykseltä. Joskus vaikean lapsuuden kokenut ajattelee ”hyvin minunkin on käynyt, vaikka elin perhehelvetissä” ja väheksyy turvallisen kasvuympäristön merkitystä. 

Läheisten suhtautuminen parisuhteen vaikeuksiin voi aiheuttaa lisäkuormaa

Läheisten suhtautuminen lapsiperheen ongelmiin ei valitettavasti ole aina tukea antavaa. Usein kunnioitetaan liikaa ”älä puutu muiden yksityisasioihin”-periaatetta, silloinkin kun välittävä puuttuminen olisi välttämätöntä. Isovanhemmat eivät aina aktiivisesti tarjoa konkreettista apuaan. Voidaan ajatella, että kyllä mekin joskus selvittiin ilman pitkiä äitiyslomia ja hoitovapaita, tiskikonetta ja parisuhdeaikaa. Jotkut joutuvat kokemaan vähättelyä, esimerkiksi uskottomuus voidaan kuitata ”miehillä on tarpeensa” tai ”parisuhteessa kuuluu kestää kaikenlaista.” Joskus taas puututaan liikaakin esimerkiksi viestittämällä suoraan, että erota ei voi kun on niin pieniä lapsia. Eropäätökseen liittyy usein häpeää, erojen tavallisuus ei ole sitä poistanut. Ero on vaikea päätös ilman syyllistäviä vaatimuksia ja asenteita, osaamme kyllä asettaa niitä tarpeeksi itsekin.

Hiljaisuus on surullisen tavallinen keino suhtautua vaikeisiin asioihin. Jotkut vanhemmat hiljenevät täysin tai vaihtavat jopa puheenaihetta. Joskus kuunnellaan voivotellen, mutta ei kysytä kuulumisia jälkeenpäin. Ongelma on poissa, kun siitä ei puhuta. Monet oppivat, että omaan vanhempaan ei voi tukeutua, koska silloin joutuu rauhoittelemaan häntäkin. Jos ystävyyssuhteet ovat jääneet eikä ole ketään kenen kanssa peilata tilannetta, ihmiset jäävät kovin yksin tuskaansa. Kuinka voisimme oikeasti olla enemmän nuorten perheiden tukena?

 

Erilaiset tunteet ja niiden vaihtelu ruuhkavuosissa on tavallista. Jos mietit toistuvasti eroa, on hyvä pohtia seuraavia asioita:
 

Onko tämä väsymyksen sumentama vaihe, joka helpottuu tukeutumalla puolisoon, ystäviin ja läheisiin? Olenko nykyisessä kuormituksen tilassani kykenevä eropäätökseen? Kenen kanssa voisin peilata tilannetta?

Kuinka parisuhdetilanne vaikuttaa lapsiin ja omaan hyvinvointiin? Vaarantuuko lapsemme hyvinvointi suoraan tai välillisesti meidän vanhempien pahoinvoinnin kautta? Pystynkö suojaamaan lastani pelottavilta riidoilta? Jaksanko huolehtia lapsesta riittävän hyvin tässä tilanteessa, entä puolisoni?

Mitä perheellemme kuuluu vuoden päästä, jos emme tee mitään? Kuinka kauan kestämme esimerkiksi jatkuvia rajuja riitoja, pahaa oloa, halveksuvaa, epäkunnioittavaa tai alistavaa vuorovaikutusta? Omasta ja lasten hyvinvoinnista huolehtiminen näiden seikkojen valossa ei ole itsekkyyttä vaan tervettä lasten ja itsensä suojelua! 

Mitä lapsemme kertovat joskus lapsuudestaan ja vanhempien parisuhteesta? Onko tarinassa riittävästi hyviä hetkiä? Teetkö lapsille palveluksen pysymällä yhdessä vain heidän vuokseen, kiittääkö hän teitä vanhempia siitä joskus? Olisiko lapselle parasta luoda rauhallinen ja turvallinen kahden kodin systeemi?

Olemmeko tehneet tarpeeksi parisuhteen parantamiseksi? Jos keskustelut kotona eivät onnistu ja sopimukset raukeavat, olisiko aika hakea ulkopuolista apua tilanteeseen? Riittävän aikaisessa vaiheessa apua hakeneet voivat saada tarvittavan avun jo muutamalla käynnillä! Myös lapselle mahdollisimman pehmeän eron toteuttamiseen ja erosta toipumiseen saa apua.

Onko pitkään jatkunut kriisitilanne mahdollista rauhoittaa asumalla erikseen yhdessä sovitun ajan? Tauon yhdessä asumisesta ei tarvitse tarkoittaa lopullista eroa, vaan se antaa tilaa pohtia tilannetta ja parhaimmassa tapauksessa mahdollisuuden palata uudenlaiseen parisuhteeseen.
 

Näitä tärkeitä kysymyksiä on hyvä pohtia yhdessä tai yksin ja tarvittaessa ammattiauttajan kanssa hyvin matalalla kynnyksellä! 

 

Terveisin

 

Nina Kauppinen, perheneuvoja

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat