Kirjoitukset avainsanalla avioero

Nallen kanssa toisesta kodista toiseen. Kuva Pixabay

Avioeroja tapahtuu eniten pikkulapsiperheissä. Ero lasten ollessa pieniä herättää ulkopuolisissa surun ja säälin tunteita, mutta myös suuttumusta ja paheksuntaa. Sanotaan, että nykyajan vanhemmat luovuttavat liian helposti, ovat itsekkäitä eivätkä pysty sitoutumaan. Kaiken pitäisi olla koko ajan kivaa, tavallista arkea ei kestetä. Pikkulapsiperheen vanhempien kanssa parisuhdeasioissa työskentelevänä en juurikaan näe turhia eroja. Vanhemmat yleensä haluavat pysyä yhdessä juuri lasten vuoksi ja haluavat muutosta hankalaan tilanteeseen.

Kukaan ei suunnittele eroa perhettä perustaessa, se on usein yllättävä asia. Ero on vaikea ja pelottava elämänmuutos, johon usein joudutaan vain toisen tahdosta. Monet vanhemmat toteavat, että olisivat eronneet ilman lapsia. Lasten vuoksi yhdessä jatkaminen on hyvä asia, se kertoo sitoutuneisuudesta perheeseen ja uskosta erilaisiin vaiheisiin parisuhteessa. Lasten vuoksi yhdessä pysyminen voi kuitenkin kääntyä myös uhaksi lasten hyvinvoinnille.  

Joskus tilanne yksinkertaisesti on niin sietämätön ja haitallinen kaikille osapuolille, että ero on ainoa vaihtoehto. Ei voi antaa yleisohjetta ”älkää erotko lasten ollessa pieniä”, jokainen tilanne on ainutlaatuinen. Perinteisten ”painavien” syiden kuten väkivallan ja hoitamattoman päihdeongelman lisäksi on myös muita hyviä syitä eroon, joista tarkemmin artikkelissani. Ero ei aina ole katastrofi, se voi olla parasta kaikille osapuolille. Vanhemmuus voi onnistua parhaiten sitä erikseen toteuttaen. Palvelujärjestelmämme avulla eroaminen on nykyään onneksi henkisesti ja taloudellisesti mahdollista.

Parista perheeksi, vanhemmuudesta yhteinen projekti

Syyn pikkulapsiperheiden korkeisiin erolukuihin ei pitäisi olla parisuhdetiedon puutteessa. Lehti- ja nettikirjoituksia seuraavat tietävät, että pikkulapsivaiheessa on erityisen tärkeää pitää huolta perheajan lisäksi parisuhdeajasta ja omasta ajasta. Vauvan tarpeiden ensisijaiseksi asettaminen tapahtuu luonnollisesti kuitenkin omista ja puolison tarpeista tinkien. Se tarkoittaa kahdenkeskisen ajan vähentymistä, usein seksielämän hiipumista hetkeksi, harrastusten jäämistä vähemmälle ja kodin siisteyskriteerien höllentymistä.

Vauva tekee parista lapsiperheen, se on suurempi sitoumus kuin avioliitto.

Yleensä erotilanteisiin liittyy keskustelu- ja tunneyhteyden pidempiaikainen katkos. Joskus se alkaa jo vauvavuotena. Vaikka vauvan syntymä on ihana asia, vauva erottaa enemmän kuin yhdistää. Vaikka vauvan tarvitsevuus ymmärretään järjen tasolla, vauvan kanssa vähemmän aikaa viettävä tuntee itsensä usein ulkopuoliseksi ja jopa hylätyksi. Kotona lasta hoitava puoliso asettaa lapsen ykkössijalle, omistautuu täysin vauvalle. Hän tuntuu myös osaavan kaiken paremmin ja arvostelee puolisonsa tapaa hoitaa vauvaa. Vauvan hoidon on hyvä olla yhteinen, molempien vanhemmuutta tukeva projekti! Vauva tekee parista lapsiperheen, se on suurempi sitoumus kuin avioliitto. Ihanasta pienestä ja avuttomasta lapsesta huolehtiminen on huikean tärkeä tehtävä, johon tarvitaan molempia!

Kun parisuhteen tunneyhteys on riittävän kantava ja molemmat hyväksyvät vauvan tuoman muutoksen parisuhteeseen, haastava pikkulapsivaihe kestetään. Tunneyhteyttä hoidetaan järjestämällä kohtaamisia arjen keskelle. Hetkellinen yhteyskatkos ei saa ajattelemaan tai pelkäämään eroa. Tyytymättömyys parisuhteeseen kannattaa ottaa nopeasti puheeksi, jotta pitkäaikaista katkosta ei pääse syntymään! Puoliso ei usein omassa "lapsenhoitokuplassaan" tai "taloudesta huolehtimisen kuplassaan" tiedä ajatuksistasi! Jos asioita ei oteta esiin, juopa väillä kasvaa ja tulee tilaa paria erilleen ajaville asioille.  

Pikkulapsiajasta puhutaan usein kovin negatiivisesti kuormituksena ja väsymyksenä, mutta pikkulapsivaihe on myös iloa lapsista ja ihanaa parisuhdetta vahvistavaa pesänrakennusaikaa! Joskus perheen perustaminen on nimenomaan parisuhdetta voimistava sidos. Kuinka voisimme saada pikkulapsivaiheen yhä enemmän tuntumaan parisuhteen kehittymisen mahdollisuudelta kuin uhalta?

Vauva muuttaa elämäämme!

Minkä verran vaikutusta parisuhdeongelmiin ja eropohdintoihin on vauva- ja pikkulapsiajan suunnittelulla ja siihen asennoitumisella? Tuleva muutos on hyvä tiedostaa. Vauva tulee elämäämme jotain muuttaen. Muutosta tapahtuu heilläkin, jotka sanovat, että vauva tulee meidän elämäämme siihen sopeutuen. Vauvan unet, ruoka-ajat, ulkoilu ja hänen muu hoitonsa on ensiarvoisen tärkeää. Vauvan tahdissa eläminen on herkkyyttä vauvan tarpeille, se on välttämätöntä perusluottamuksen synnylle. Vauvan persoona on nähtävissä jo vauvavuoden aikana, ja ensimmäiset vuodet ovat hyvin tärkeitä aivojen kehitykselle. Arjen kiireen ja väsymyksen tasolla emme aina ymmärrä, kuinka tärkeää pohjaa pienen ihmisen kehitykselle rakennamme ensimmäisten vuosien aikana. Tämän vaiheen olisi luonnollisesti hyvä olla rauhallista, turvallista ja yhteisesti jaettua.

Vauva tulee elämäämme jotain muuttaen. Muutosta tapahtuu heilläkin, jotka sanovat, että vauva tulee osaksi meidän elämäämme siihen sopeutuen.

Vauva ei siis ole pieni olio, joka ei ymmärrä tai tunne mitään. Vauva elää mukana vanhempien toimissa ja tunteissa niissä olosuhteissa, jotka vauvalle tarjoamme. Kun olemme hermostuneita, surullisia tai levottomia, vauva aistii sen ja se vaikuttaa hänenkin mielialaansa. Toki kukaan ei ole vanhempana täydellinen. Meillä kaikilla on vaikeat hetkemme, joissa toivottavasti pystymme turvautumaan puolisoon apua saaden. Tasapainottelu vauvan ja aikuisten tarpeiden välillä sekä läheisyyden ja erillisyyden välillä on helpompaa, kun vanhemmilla on yhteisen arvopohjan mukainen toimintasuunnitelma uudessa tilanteessa. 

Vakavien parisuhdeongelmien (ja omien henkilökohtaisten ongelmien) keskellä herkistyminen täysipainoisesti pienen lapsen tarpeille luonnollisesti häiriintyy. Jos mietimme jatkuvasti erotako vai ei, onko puolisoni uskoton vapaa-iltanaan tai pelkäämme tuleeko hän hirveässä humalassa kotiin, vauva tuntee ja kokee ahdinkomme. Voimme ajatella, että pieni lapsi ei muista ikäviä tilanteita jälkeenpäin. Usein peilaamme tilanteita omiin elämän kokemuksiimme. Esimerkiksi traumaattiset lapsuudenkokemukset voivat johtaa oman lapsen tarkkaan suojaamiseen kaikelta kärsimykseltä. Joskus vaikean lapsuuden kokenut ajattelee ”hyvin minunkin on käynyt, vaikka elin perhehelvetissä” ja väheksyy turvallisen kasvuympäristön merkitystä. 

Läheisten suhtautuminen parisuhteen vaikeuksiin voi aiheuttaa lisäkuormaa

Läheisten suhtautuminen lapsiperheen ongelmiin ei valitettavasti ole aina tukea antavaa. Usein kunnioitetaan liikaa ”älä puutu muiden yksityisasioihin”-periaatetta, silloinkin kun välittävä puuttuminen olisi välttämätöntä. Isovanhemmat eivät aina aktiivisesti tarjoa konkreettista apuaan. Voidaan ajatella, että kyllä mekin joskus selvittiin ilman pitkiä äitiyslomia ja hoitovapaita, tiskikonetta ja parisuhdeaikaa. Jotkut joutuvat kokemaan vähättelyä, esimerkiksi uskottomuus voidaan kuitata ”miehillä on tarpeensa” tai ”parisuhteessa kuuluu kestää kaikenlaista.” Joskus taas puututaan liikaakin esimerkiksi viestittämällä suoraan, että erota ei voi kun on niin pieniä lapsia. Eropäätökseen liittyy usein häpeää, erojen tavallisuus ei ole sitä poistanut. Ero on vaikea päätös ilman syyllistäviä vaatimuksia ja asenteita, osaamme kyllä asettaa niitä tarpeeksi itsekin.

Hiljaisuus on surullisen tavallinen keino suhtautua vaikeisiin asioihin. Jotkut vanhemmat hiljenevät täysin tai vaihtavat jopa puheenaihetta. Joskus kuunnellaan voivotellen, mutta ei kysytä kuulumisia jälkeenpäin. Ongelma on poissa, kun siitä ei puhuta. Monet oppivat, että omaan vanhempaan ei voi tukeutua, koska silloin joutuu rauhoittelemaan häntäkin. Jos ystävyyssuhteet ovat jääneet eikä ole ketään kenen kanssa peilata tilannetta, ihmiset jäävät kovin yksin tuskaansa. Kuinka voisimme oikeasti olla enemmän nuorten perheiden tukena?

 

Erilaiset tunteet ja niiden vaihtelu ruuhkavuosissa on tavallista. Jos mietit toistuvasti eroa, on hyvä pohtia seuraavia asioita:
 

Onko tämä väsymyksen sumentama vaihe, joka helpottuu tukeutumalla puolisoon, ystäviin ja läheisiin? Olenko nykyisessä kuormituksen tilassani kykenevä eropäätökseen? Kenen kanssa voisin peilata tilannetta?

Kuinka parisuhdetilanne vaikuttaa lapsiin ja omaan hyvinvointiin? Vaarantuuko lapsemme hyvinvointi suoraan tai välillisesti meidän vanhempien pahoinvoinnin kautta? Pystynkö suojaamaan lastani pelottavilta riidoilta? Jaksanko huolehtia lapsesta riittävän hyvin tässä tilanteessa, entä puolisoni?

Mitä perheellemme kuuluu vuoden päästä, jos emme tee mitään? Kuinka kauan kestämme esimerkiksi jatkuvia rajuja riitoja, pahaa oloa, halveksuvaa, epäkunnioittavaa tai alistavaa vuorovaikutusta? Omasta ja lasten hyvinvoinnista huolehtiminen näiden seikkojen valossa ei ole itsekkyyttä vaan tervettä lasten ja itsensä suojelua! 

Mitä lapsemme kertovat joskus lapsuudestaan ja vanhempien parisuhteesta? Onko tarinassa riittävästi hyviä hetkiä? Teetkö lapsille palveluksen pysymällä yhdessä vain heidän vuokseen, kiittääkö hän teitä vanhempia siitä joskus? Olisiko lapselle parasta luoda rauhallinen ja turvallinen kahden kodin systeemi?

Olemmeko tehneet tarpeeksi parisuhteen parantamiseksi? Jos keskustelut kotona eivät onnistu ja sopimukset raukeavat, olisiko aika hakea ulkopuolista apua tilanteeseen? Riittävän aikaisessa vaiheessa apua hakeneet voivat saada tarvittavan avun jo muutamalla käynnillä! Myös lapselle mahdollisimman pehmeän eron toteuttamiseen ja erosta toipumiseen saa apua.

Onko pitkään jatkunut kriisitilanne mahdollista rauhoittaa asumalla erikseen yhdessä sovitun ajan? Tauon yhdessä asumisesta ei tarvitse tarkoittaa lopullista eroa, vaan se antaa tilaa pohtia tilannetta ja parhaimmassa tapauksessa mahdollisuuden palata uudenlaiseen parisuhteeseen.
 

Näitä tärkeitä kysymyksiä on hyvä pohtia yhdessä tai yksin ja tarvittaessa ammattiauttajan kanssa hyvin matalalla kynnyksellä! 

 

Terveisin

 

Nina Kauppinen, perheneuvoja

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Katianna Ruuskanen

Kuinka kauan saa surra päättynyttä rakkaussuhdetta? Pitääkö erosta toipua? Voiko jäädä loppuelämäkseen leskeksi? Mitä jos ei halua uutta putkeen? Entä jos ei huvita tai jaksa mennä eteenpäin?

Yhteiskunnassamme on luvallista olla keskivaikeasti masentunut, jopa toipuva päihdeongelmainen, mutta suruun ei saa jäädä kiinni

Suru on siivottu yhteiskunnastamme.  Vallalla on positiivinen ajattelu, jossa suru, ikävä ja kärsimys selitetään pois diagnooseilla ja psykologialla. On luvallista ja trendikästäkin olla keskivaikeasti masentunut, jopa toipuva päihdeongelmainen, mutta suruun ei saa jäädä kiinni. Sureva ihminen saa masennusdiagnoosin, lääkityksen ja sairaslomaa. Jos lääke toimii, suru painuu alas eikä tunnu juuri miltään. Ihmistä kehotetaan ja autetaan korjaamaan asennetta. Ei saa takertua ihmisiin.

Parisuhteen päättyessä eroon tai kuolemaan, ystävät ja läheiset tulevat yleensä tueksi: ”Voit soittaa milloin vaan”, ”Sano voinko auttaa?”, ”Pärjäätkö itseksesi?”. Näin jatkuu jonkin aikaa, kunnes he alkavat tulla kärsimättömiksi ja kysymykset vaihtuvat toisiksi: ”Olisiko jo hyvä mennä eteenpäin?”, ”Onko ollut ketään kiinnostavia, uusia tuttavuuksia?” ,”Auttaisiko laastarisuhde?” He sanovat, että pitäisi jalkautua ihmisten pariin: ”Kukaan ei tule hakemaan sinua kotoa”, ”Sinua vaivaa pitkittynyt suru”, ”Sinun pitäisi varmaan mennä terapiaan”.

Ihmiset kertovat joskus, että olisi jopa helpompaa, jos parisuhde olisi päättynyt puolison kuolemaan, eikä eroon. Ennen leski oli titteli, joka antoi luvan olla rauhassa sureva, puolisonsa menettänyt. Surua kannettiin vuositolkulla mukana leskenvaatteissa. Kukaan ei ollut huolissaan seksielämäsi tilasta.  Ei tarvinnut tuntea olevansa elämästä sivussa, jos ei juossut nettitreffeillä rakkautta metsästämässä.

Uudella rakkaudella ei voi pyyhkiä pois entisen parisuhteen päättymiseen liittyvää surua ja kaipausta

Uusi rakkaus löytyi. ”Ihan mahtavaa!” ”Onneksi olkoon”. Facebookin seinä täyttyy onnitteluista. Elämä voittaa: ”Olen ansainnut tämän onnen”. Uudella rakkaudella ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois entisen parisuhteen päättymiseen liittyvää surua ja kaipausta. Alas painettu suru jää meihin. Se räjähtää uusperheen riidoiksi ja vihaisuudeksi entisiä sekä nykyisiä puolisoita kohtaan. Se näkyy kyvyttömyytenä olla ihmissuhteissaan läsnä ja päästää lähelle. Se verhoutuu vihaksi itseään kohtaan. Tällöin lakkaamme pitämästä itsestämme huolta. Suru muuttuu väsymykseksi, sekä kivuiksi kehossa, joka sitä joutuu kantamaan. Se kietoutuu rasvaksi ympärillemme, jonka pehmeän peiton suojaan piiloudumme. Me piiskaamme surua hiljaiseksi rankalla urheilulla. Suru tuntuu merkityksettömyyden, ilottomuuden ja ahdistuksen tunteina, joita laimennamme päihteillä ja joita pakenemme viihteeseen sekä tyhjään toimintaan.

Alas painettu suru saa muotoja, joita emme edes tunnista suruksi

Suru saa muotoja, joita emme edes tunnista suruksi. Siksi emme osaa puhua siitä, vaan kuvailemme oireitamme. Kenelle sitä paitsi voimme surusta ja ikävästämme puhua? Ystävät kyllästyvät aika pian kuuntelemaan samoja tarinoita yhä uudelleen. He yrittävät reipastaa meitä vetoamalla siihen, että menetetty kumppani ei välttämättä ollut kaikelta osin niin hyvä tyyppi. ”Löydät paremman”. Uudelle puolisolle surusta ja ikävästä on turha hiiskua. Siitä tulee väärinymmärrystä ja riitaa. Terapeutti jaksaa kuunnella vähän paremmin, psykologiset teoriat suojanaan. Taipuuko suru aina kriisin vaiheteorian muotoiseksi? Shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja lopulta uudelleen suuntautumisen vaihe. Entä jos ei pysty tai halua suuntautua uuteen? Hyväksymme yhteiskunnassamme yksinelämisen, joka on ihmisen voimissaan tekemä valinta. Meidän on kuitenkin vaikea hyväksyä yksinjäämistä, joka on seurausta hävitystä ihmissuhdetaistelusta.

Suru on aliarvostettu, väärinymmärretty ja turhaan pelätty tunne. Kun sitä riittävän pitkään uskaltaa katsoa silmiin, niin kenties se lopulta väistää. Suru on auttamattoman hidas. Sitä pitää kantaa mukanaan pitkiäkin matkoja. Joskus se ei suostu millään siirtymään sivuun, muuttamaan pois, niin että olisi tilaa uudelle ihmiselle. Silloin surun ja ikävän kanssa täytyy opetella asumaan ja elämään, ehkä koira tai pari kissaa seuranaan, toivottavasti yhä ystäviä ympärillä.

Hyvä elämä ei aina tarkoita parisuhdetta, eikä edellytä seksielämää. Hyvä elämä ei välttämättä edes ole sama kuin onnellinen elämä

Entä jos suostuisimme siihen, että hyvä elämä ei aina tarkoita parisuhdetta, eikä edellytä seksielämää? Hyvä elämä ei välttämättä edes ole sama kuin onnellinen elämä. Aika outo ja vapauttavakin ajatus, että ei olisikaan ihan pakko olla parisuhteessa tai onnellinen, jos ei osaa, halua tai pysty.

 

Terveisin, perheneuvoja Helena

 

Tämä blogi sain inspiraationsa elokuvasta Return to Mountauk (2017) sekä perheneuvoja-kollegoiden Terhi Ketola-Huttusen ja Heli Pruukin kirjasta: Vihainen nainen. Hyvä, paha aggressio (Kirjapaja 2018)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva Pixabay

Facebookin uutisvirrasta silmiini osui lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan haastattelu, joka pakotti lomailevan perheneuvojan ajatustyöhön. Huolestuneena avioerojen vaikutuksesta lasten hyvinvointiin Kurttila ehdotti pakollista avioliittokurssia kaikille avioliiton solmiville sekä yhteydenottoa kaikkiin erohakemuksen jättäneisiin. Hyvästä tarkoituksestaan huolimatta melko keskeneräisiltä tuntuvat ehdotukset hämmensivät.

Jos pari menee naimisiin lyhyen yhdessäolon jälkeen, lähtevätkö he kuuntelemaan "varoituksia"  tulevista ongelmista? 

Avioliittokurssi-idean ennaltaehkäisevä ote on hyvä asia, mutta tuo mieleen monia kysymyksiä. Kurssilla kerrottaisiin Kurttilan mukaan eroajatusten tavallisuudesta parisuhteessa ja käytäisiin läpi eroon johtavia syitä, toisin sanoen annettaisiin tietoa parisuhdeongelmista. Jos pari menee naimisiin lyhyen ja onnellisen yhdessäolon jälkeen, lähtevätkö he kuuntelemaan "varoituksia" tulevista ongelmista? Pitkään yhdessä olleille pareille keskustelun aiheet toki ovat ajankohtaisia. Kurttila puhuu vain avioliitoista, eikö avoliitto vaadi kurssitusta? Avioliittokurssin pakollisuus on haastava asia, koska pakollisuus herättää aina vastarintaa.

Kurttilan ehdotuksen voi tulkita niin, että tiedon puute olisi merkittävä syy suuriin erolukuihin. Nykyajan ihminen on erittäin kyvykäs hakemaan monenlaista neuvoa netistä ja myös media pursuaa parisuhdeaiheista sisältöä. Pelkästään tietoa antamalla ja opettamalla ihmisen toiminta parisuhteessa ei muutu. Emme opi ruotsia hyvin jos emme ole motivoituneita. Emme muista ensiapukurssin oppeja ikuisesti, myös kertausta tarvitaan. Kurssien tarjoaminen kaikille ja halukkaiden osallistuminen tuntuisi järkevämmältä idealta.

Apua parisuhteeseen on hyvä saada silloin kun ongelmat ovat vielä sellaisia, että pariskunnan välinen tunneyhteys ei ole täysin kadoksissa.

Toinen Kurttilan idea eli se, että erohakemuksen jättäneisiin otetaan yhteyttä jopa liiton pelastusmerkeissä, tuntuu kovin myöhäiseltä interventiolta. Sovitteluun ja muuhun lasten asioiden pohdintaan se sen sijaan on oikea ajankohta. Eroa mietitään usein vuosia, hakemusta harvoin jätetään hetken mielijohteesta. Papereita jätettäessä yleensä muutetaan erilleen. Eron harkinta on siis yleensä tehty jo ennen harkinta-aikaa joten ajankohta on kovin haastava molemminpuolisen motivaation löytymiselle. Väkisinkin tulee myös mieleen onko vanhempien ero aina huono asia lapselle? Eikö se voi olla joskus myös lapselle parasta muissakin kuin väkivaltatilanteissa?

Apua parisuhteeseen on hyvä saada silloin kun ongelmat ovat vielä sellaisia, että pariskunnan välinen tunneyhteys ei ole täysin kadoksissa. Väitän, että eroja voidaan estää tehokkaimmin oikea-aikaisella pariterapialla. Parisuhdeongelmien taustalla on usein hyvin mutkikkaita ihmisen omaan kiintymyssuhdehistoriaan ja kasvuprosessiin liittyviä asioita. Pysyvä muutos parisuhteessa vaatii tunteista puhumisen lisäksi niiden kokemista sekä sitä kautta tunneyhteyden vahvistumista. Ongelmana on se, että parisuhdeapua ei aina haeta tai sitä haetaan liian myöhään. Syitä siihen löytyy mm. yhä vallalla olevasta yksin pärjäämisen periaatteesta, häpeästä olla avuntarpeessa sekä puuttuvasta toisen kohtaamisen mallista.

Pysyvä muutos parisuhteessa vaatii tunteista puhumisen lisäksi niiden kokemista sekä sitä kautta tunneyhteyden vahvistumista.

Kurttila puhui haastattelussa myös siitä, kuinka yhteiskunnan pitäisi tukea aktiivisemmin parisuhteita. Tuki-ajatukseen sisältyi kuitenkin velvoittamista. Aktiivinen velvoittaminen tiedon saamiseen ja avunhakuun on mielenkiintoinen kysymys. Voiko avioliittokurssi tai pariterapia olla pakkoauttamista? Mikä on yksilön vastuu hakea apua tarvittaessa ja mikä yhteiskunnan velvollisuus puuttua muuten kuin lastensuojelullisissa kysymyksissä? Jos kursseille ja pariterapiaan ohjataan tehokkaasti tai jopa velvoitetaan, on tähän saatava lisäresursseja. Se olisi toki hieno asia! Tällä hetkellä kirkon perheneuvonta, järjestöt ja yksityiset pari- ja perheterapeutit paikkaavat kunnan palvelujen puutetta. Apua haluavat saavat avun ylikuormitetuissakin auttamispisteissä (tosin viiveellä suuren kysynnän vuoksi), mutta uusiin tehtäviin resurssit eivät riitä Kurttilan mainitsemissa kirkon ja järjestöjen palveluissakaan.

Mikä on yksilön vastuu hakea apua tarvittaessa ja mikä yhteiskunnan velvollisuus puuttua muuten kuin lastensuojelullisissa kysymyksissä?

Käytännön toteutuksen lisäksi myös kustannukset jäivät pohdinnoissa epäselväksi. Toimittajan kysyessä niistä Kurttila sanoi, että myös vieraannuttaminen, liiton kariutuminen ja pettymykset tuovat kustannuksia. Useimmat erot kuitenkin hoituvat ilman suuria katastrofeja, esimerkiksi vaikeat huoltoriidat ja vieraannuttaminen ovat vakavuudestaan huolimatta marginaalinen ongelma. Näiden ilmiöiden taustalla on valitettavasti asioita joita ei ratkaista avioliittokurssilla.  

Raakileista ehdotuksista voi toki poikia jotain uutta ja toimivaa! Jään mielenkiinnolla seuraamaan jatkuuko näiden ideoiden kehittely!

Terveisin,

Nina Kauppinen, perheneuvoja, VTL erikoissosiaalityöntekijä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Yksinäisyydestä takaisin yhteyteen. Kuva Pixabay.

Ero on monesti suurempi katastrofi miehelle kuin naiselle. Ero tulee miehelle usein yllättäen. Se tulee yllättäen, vaikka vaimo olisi puhunut asiasta pitkään ja pariterapiassakin on käyty. Mies havahtuu siihen, että vaimo on ihan oikeasti tosissaan, kun hän ilmoittaa muuttavansa. Mies hätääntyy ja on valmis tekemään kaikkensa saadakseen vaimon jäämään. Nämä sanat vaimo olisi halunnut kuulla jo vuosia sitten. Vaimolle on liian myöhäistä, hän on jo luovuttanut, mikä on kovin surullista.    

Miehet jäävät erossa usein yksin tunteidensa kanssa. He myös jättäytyvät yksin, vetäytyvät yksinäisyyteen vailla kontaktia ystäviin tai ammattiapuun. Pahimmillaan itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen. Tavallista, tutkimuskielellä mieserityistä, on tarttua pulloon tai lähteä heti uuteen suhteeseen, koska yksin oleminen on liian tuskallista. Jotkut lähtevät innolla elämään uutta sinkkukautta vaihtuvine valloituksineen itsehoitona tai jopa kostona ex-vaimolle. Valitettavasti näistä selviytymiskeinoista kärsivät eniten lapset. Lapsi jää ihmettelemään miksi viikonlopputapaamiset eivät toteudu tai miksi isän vaihtuvat naisystävät ovat aina mukana tapaamisissa. 

Miksi perheen arkeen tasapuolisesti osallistuvat isät tekevät yhä minimisopimuksen tapaamisista vain joka toinen viikonloppu?

Suurin osa lapsista asuu eron jälkeen äidin luona. Tilastokeskuksen vuoden 2017 perhetilaston mukaan äidin ja lasten muodostamia perheitä oli 19 % kun taas isän ja lasten 3 % lapsiperheistä. Tilastosta ei käy ilmi vuoroviikkoasuminen, sillä lapset voivat asua virallisesti vain toisen vanhemman luona. Joskus lukuja tulkitaan niin, että naispuoliset viranomaiset suosivat erossa äitejä. Lastenvalvojalla kuitenkin tehdään täysin vapaaehtoisia sopimuksia, vain pieni osa päätyy huoltoriidoiksi oikeuteen. Miksi perheen arkeen tasapuolisesti osallistuvat isät yhä tekevät minimisopimuksen tapaamisista vain joka toinen viikonloppu? Lasten näkökulmasta isä katoaa arjesta ja hänestä tulee henkilö, jonka luona vieraillaan.   

Onko niin, että isät yhä pitävät yhä itseään toissijaisena vanhempana? Onko lapsuudenperheen parisuhdemallin vaikutus todella niin vahva nykyäänkin? Ovatko naisen ”luontaiset hoivageenit" ja maitoa tuottava rinta määrääviä vanhemmuudessa koko lapsen kasvun ajan? Vanhemmuuden taidot kuten turvan antaminen, tasapainoisen kehityksen mahdollistaminen sekä terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen eivät ole sukupuolisidonnaisia vaan sidoksissa vanhemman kykyyn hoitaa ne. Tätä kykyä arvioidaan tehtäessä olosuhdeselvityksiä huoltoriidoissa. Sen perusteella myös tuomarit tekevät päätöksensä oikeudessa.

Suurin osa naisista ei yritä estää isän ja lasten välistä yhteyttä

En väitä, etteivät miehet tulisi koskaan väärinkohdelluiksi päätettäessä lasten asumisesta ja huoltajuudesta. Varmasti tulevat ja kokevat tulleensa. On olemassa järkyttävän surullisia tarinoita vieraannuttamisesta. Suurin osa naisista ei kuitenkaan yritä estää isän ja lasten välistä yhteyttä. On myös tarinoita äideistä, jotka yrittävät kynsin ja hampain ylläpitää lasten yhteyttä isäänsä. He suostuttelevat ex-miestä ottamaan lapset luokseen, järjestävät tapaamisia omassa kodissaan ja isovanhempien luona sekä keksivät kivaa tekemistä puistoihin ja uimahalleihin. Jotkut äidit yrittävät motivoida lastensa isää jopa niin pitkään, että lapsi saa kestettäväkseen liian suuren määrän pettymyksiä.    

Vuoroviikkoasumisen kiistanalaisuudesta huolimatta sen yleistyminen on suuri edistysaskel siihen, että vanhemmat voivat oikeasti säilyä lasten arjessa eron jälkeen. Aina vanhemmat eivät valitettavasti hae vuoroviikkoasumista ensisijaisesti lapsen parasta ajatellen. On vanhempia, jotka vaativat hanakasti ”puolta” lapsistaan tasapuolisuuden nimissä, vaikka se ei esimerkiksi jatkuvan matkatyön vuoksi ole mahdollista. On isiä, jotka eivät pidä kiinni sovitusta asumissysteemistä, vaan ajattelevat äidin hoitavan lasta aina esteen sattuessa. Monet äidit uupuvat taakkansa alla ilman "varmaa" vapaa-aikaa. On miehiä, jotka eivät puutu lastensa hyvinvointiin päihdeongelmaisen äidin luona. On äitejä, jotka antavat väsymyksessään tai sopimuksen rikkomisen pelossa lapsensa tavata viikonloppuisin humalaista tai krapulaisen kireää isäänsä.

Uusperhekuviot voivat olla myös haaste tiiviille yhteydenpidolle. Melko tavallisessa tarinassa isät tapaavat alkuun lapsiaan säännöllisesti, mutta vähentävät tai muuttavat tapaamisrytmiä löytäessään uuden kumppanin. Käytännössä he asettavat etusijalle uuden kumppanin ja hänen systeeminsä. Luonnollisesti lapset tarvitsevat myös omaa aikaa vanhemman kanssa. Asuminen uuden puolison ja tämän lasten kanssa aiheuttaa usein kärsimystä, jos side omiin lapsiin on hatara ja harvatahtinen.    

Erilaisia asumissysteemejä voidaan kokeilla lapsen näkökulmasta arvioiden, lähteä jostain ja päätyä toiseen systeemiin

Kuten tiedämme, vuoroviikkoasuminen sopii osalle lapsista ja osalle ei. Tiedämme myös, että kahden kodin systeemissä on hyvä asua lähekkäin, olla yhteistyöväleissä entiseen puolisoon ja että hyvin pienille lapsille viikko erossa toisesta vanhemmasta on liikaa. Kun lapset kasvavat, he monesti jatkavat asumista vain toisen vanhemman luona käytännön syistä tai lapsen toivomuksesta. Erilaisia asumissysteemejä voidaan kokeilla lapsen näkökulmasta arvioiden, lähteä jostain ja päätyä toiseen systeemiin. Vaihtoehtoja on monia, kaikille löytyy oma räätälöity tapansa!

Onko mikään riittävän hyvä syy olla pitämättä yhteyttä omaan lapseen?

Joskus kipeät erotilanteet ja vanhempien huonovointisuus aiheuttavat lapsen ja isän välien katkeamisen kokonaan tai hetkeksi. Tutkimuksissa välien katkeaminen on todettu lapselle haitalliseksi. Syitä katkokseen on monia, mutta onko mikään riittävän hyvä syy olla pitämättä tiivistä yhteyttä omaan lapseen? Voiko mikään olla tärkeämpää kuin oma lapsi? Mikä estää taistelun kaikin voimin sen eteen, ettei yhteys katkea? Yksi yritys ei riitä, jo omaa syyllisyyttä helpottaakseen on hyvä tuntea, että on todella yrittänyt kaiken voitavansa. Se, ettet kestä entistä puolisoa ja halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä ei ole hyvä syy. Lapsi on syytön siihen, millainen hänen äitinsä, sinulle ennen tärkeä ihminen, nykyään on sinua kohtaan. Voiko uusi rakkaus oikeasti mennä lastesi edelle? Eikö omien lasten turvana pysyminen ole riittävä syy hakea hoitoa psyykkisiin ongelmiin tai päihteidenkäyttöön?

Vaikka tiivis yhteydenpito lapsiisi olisi kärsinyt eron jälkeen, muutos ei ole liian myöhäistä! Älä jää epätoivon tai syyllisyyden lamauttamaksi! Lapsilta ja ex-puolisoltakin voi pyytää anteeksi, jos olet toiminut väärin. Hae prosessiin apua läheisiltäsi ja tarvittaessa ammattiauttajilta. Lastenvalvojalla tai lakisääteisessä perheasiain sovittelussa voit ehdottaa jaetumpaa aikaa ja vastuuta lapsista. Usein alussa hankala ex-puoliso muuttuu vuosien myötä vähemmän hankalaksi. Olen kuullut onnellisia tarinoita isistä, jotka lapsen tultua täysikäiseksi korjaavat täysin katkenneen suhteen lapsiinsa. On surullisia tarinoita, joissa yhteydenpito ei enää kiinnosta lapsia monien pettymysten jälkeen ja tarinoita, joissa suhdetta omaan isään mietitään ja kaivataan perhettä perustettaessa.

Olet lapsellesi ainoa ja korvaamaton!  

Toivon täydestä sydämestäni, että te isät lähdette erotilanteessa rohkeasti vaatimaan lapsen parasta eli riittävän tiivistä ja turvallista yhteyttä molempiin vanhempiin. Luota vanhemmuuden kykyihisi, ne voivat jopa parantua uudessa tilanteessa! Eronjälkeisessä vanhemmuudessa voit toimia omalla tavallasi lasten parhaaksi ilman parisuhteen ahdistavaa ilmapiiriä. Erosta toipuu paremmin, kun tiivis yhteys lapsiin säilyy. Lapset siis tarvitsevat ja ansaitsevat molempien vanhempien läsnäolon elämässään, älä vie sitä lapseltasi vetäytymällä syrjään! Olet lapsellesi ainoa ja korvaamaton! <3  

Lämmollä haastaen,

Nina Kauppinen

Perheneuvoja, perheasiain sovittelija ja entinen olosuhdeselvitysten tekijä     

Kommentit (14)

Yh
1/14 | 

Meillä juurikin näin mennyt. Eli isä oli hyvä isä koko yhdessäolon ajan ja on edelleenkin sillon, kun lapsen ottaa. Lapsi on alusta asti ollut ns. isin poika ja on suunnattoman pahoillaan, kun ei saa olla isän kanssa niin paljon kuin haluaisi. Meidän tilanteessa toki hankaloittaa asuminen eri kaupungeissa, mutta esimerkiksi vaikka isällä on aina lähes koko kesä lomaa, ei lapsi pääse isän luo kuin sen joka toinen viikonloppu ja kerran ehkä sen lisäksi viikolla. Tapaamista on sovittu, että saa ottaa niin paljon kuin vain haluaa, mutta ei vain jostain syystä ota.

Vierailija
2/14 | 

Voi se äitikin olla se jättävä. Silloin kun meidän aiti ja isä eros niin jäimme isälle, vanhemmilla oli yhteishuoltajuus ja piti nähdä äitiä joka toinen viikonloppu, mutta silti näimme harvemmin. Pikkuveljeni oli 6 ja minä 9. Nykyisin pikkuveljeni ei ole missään tekemisissä äitimme kanssa, ei edes muista millainen äiti oli. Pikkuveli ja äiti ei ole nähneet yli 20vuoteen. Minä jonkun verran tekemisissä. Nyt meillä molemmilla omia lapsia ja ei kyllä tulis mieleenkään jättää lapsia. Silloin eron aikoihin äiti muutti usein.

Nina Kauppinen
Liittynyt4.1.2018
3/14 | 

Vierailija kirjoitti:
Voi se äitikin olla se jättävä. Silloin kun meidän aiti ja isä eros niin jäimme isälle, vanhemmilla oli yhteishuoltajuus ja piti nähdä äitiä joka toinen viikonloppu, mutta silti näimme harvemmin. Pikkuveljeni oli 6 ja minä 9. Nykyisin pikkuveljeni ei ole missään tekemisissä äitimme kanssa, ei edes muista millainen äiti oli. Pikkuveli ja äiti ei ole nähneet yli 20vuoteen. Minä jonkun verran tekemisissä. Nyt meillä molemmilla omia lapsia ja ei kyllä tulis mieleenkään jättää lapsia. Silloin eron aikoihin äiti muutti usein.

Kiitos tarinasi jakamisesta! Toki myös äidit voivat olla se osapuoli, joiden yhteydenpito lapsiin kärsii. Ehkä joku kerta kirjoitan äitejä haastaen :)

Nina Kauppinen

Nina Kauppinen
Liittynyt4.1.2018
4/14 | 

Yh kirjoitti:
Meillä juurikin näin mennyt. Eli isä oli hyvä isä koko yhdessäolon ajan ja on edelleenkin sillon, kun lapsen ottaa. Lapsi on alusta asti ollut ns. isin poika ja on suunnattoman pahoillaan, kun ei saa olla isän kanssa niin paljon kuin haluaisi. Meidän tilanteessa toki hankaloittaa asuminen eri kaupungeissa, mutta esimerkiksi vaikka isällä on aina lähes koko kesä lomaa, ei lapsi pääse isän luo kuin sen joka toinen viikonloppu ja kerran ehkä sen lisäksi viikolla. Tapaamista on sovittu, että saa ottaa niin paljon kuin vain haluaa, mutta ei vain jostain syystä ota.

Kiitos tarinasi jakamisesta! On tosiaan kummallista ja  surullista, että lapsenkaan pyynnöstä huolimatta toinen vanhempi ei vietä lapsen kanssa riittävästi aikaa. Voisin kuvitella, että sinulle jää (jossain vaiheessa jollei vielä) ikävä tehtävä kertoa lapselle miksi ei pääsekään tapaamaan pidemmäksi aikaa esim. juuri lomalla.  Toivottavasti lapsesi isä havahtuu tilanteeseen jossain vaiheessa!

Nina Kauppinen

Lässytyksiin kyllästynyt
5/14 | 

Otsikko on aika syyllistävä isiä kohtaan! Mitä jos lapsen äiti tekee kaikkensa sen eteen että isällä ei ole mitään mahdollisuuksia ylläpitää suhdetta lapseen? Varsinkin isät joilla on ongelmia esim.päihteen kanssa , heillä ei ole mitään ihmisarvoa tässä yhteiskunnassa. Lasu ja lastenvalvojat poikkeuksetta asettuvat äidin puolelle ymmärtävästi päitään nyökkäillen. Asenteellisuus ko.isää kohtaan on näkyvää jopa räikeää "mitäs juot on ihan oikein ettet näe lastasi". Ei auta vaikka isä tekee kaikkensa, äidit penkovat aina jonkun asian millä saavat vallan

ja keinon kontrolloida isän päihteenkäyttöä tai käyttämättömyyttä.Ja viranomaiset "pakottavat " isät tekemään sopimuksia esim. valvotuista tapaamista äidin pyynnöstä perustellen " ei sun kannata tätä käräjille viedä, sieltä tulee ihan sama päätös".  Pahinta on että äiti erottaa vielä lapsen isänpuoleisesta suvusta, estot sosiaaliseen mediaan mutta julkisesti lapsen kuvat esillä muulle maaailmalle.

Jos haluaa oman psyykkeen pitää edes jollakin tapaa kuosissa, yrittää päihteettömyyttä on paras unohtaa koko lapsi. Kyllä se lapsi joku päivä ovelle tai sitten ei. Kuka oikeasti puolustaa heikoimmilla olevia isiä? Eipä taida olla joksi asti. Suomessa äiti on pyhä ja niin pyhä että saa olla luonnevikainen , onhan hän äiti.

Vierailija
6/14 | 

"Melko tavallisessa tarinassa isät tapaavat alkuun lapsiaan säännöllisesti, mutta vähentävät tai muuttavat tapaamisrytmiä löytäessään uuden kumppanin."

Tätä en ymmärrä, jos halutaan isien olevan tasavertaisia vanhempia eron jälkeen, niin eikö isällä ole silloin myös mahdollista vaikuttaa omaan elämään ja lasten elämään. Edellyttäen toki että asiat tehdään hyvässä hengessä.
Ei kai isän tehtävä ole eron jälkeen olla enää pelkkä isä ilman oikeutta uuteen parisuhdeonneen?
Äideillä tämä tuntuu olevan yksinoikeus, samanlaisia muutoksia joutuu lapsi kokemaan äidin tavatessa uuden miehen, tulee uusi uusioperhe, muutto isompaan yms.

Nina Kauppinen
Liittynyt4.1.2018
7/14 | 

Vierailija kirjoitti:
"Melko tavallisessa tarinassa isät tapaavat alkuun lapsiaan säännöllisesti, mutta vähentävät tai muuttavat tapaamisrytmiä löytäessään uuden kumppanin."

Tätä en ymmärrä, jos halutaan isien olevan tasavertaisia vanhempia eron jälkeen, niin eikö isällä ole silloin myös mahdollista vaikuttaa omaan elämään ja lasten elämään. Edellyttäen toki että asiat tehdään hyvässä hengessä.
Ei kai isän tehtävä ole eron jälkeen olla enää pelkkä isä ilman oikeutta uuteen parisuhdeonneen?
Äideillä tämä tuntuu olevan yksinoikeus, samanlaisia muutoksia joutuu lapsi kokemaan äidin tavatessa uuden miehen, tulee uusi uusioperhe, muutto isompaan yms.

Kiitos kommentista! Toki isillä ja äideillä on oikeus parisuhdeonneen! Lause viittasi tilanteisiin, joissa hyvin pian tapaamisen jälkeen muutetaan yhteen ja rukataan väkisin lasten tapaamisrytmit omaa parasta ajatellen. Pahimmillaan voi käydä niin, että lapset eivät saa enää aikaa vanhemman kanssa ilman muita osapuolia. Vanhemman jakamaton huomio on tärkeää eron jälkeen, uusiin kumppaneihin ja tämän lasten kanssa olemiseen toivoisi ammattiauttajana vähän hitaampaa rytmiä kuin monella on.

Ja vielä tärkein, että näin voi tosiaan käydä kummin päin vaan, ei ole sukupuolikysymys! Nyt kirjoitin miehille ja miehistä, ehkä jossain vaiheessa kirjoitan naisista, he eivät toki ole enkeleitä eronjälkeisessä yhteistyössä ja heilläkin on omat ei niin rakentavat keinonsa selvitä erosta.

Nina Kauppinen

Nina Kauppinen
Liittynyt4.1.2018
8/14 | 

Lässytyksiin kyllästynyt kirjoitti:
Otsikko on aika syyllistävä isiä kohtaan! Mitä jos lapsen äiti tekee kaikkensa sen eteen että isällä ei ole mitään mahdollisuuksia ylläpitää suhdetta lapseen? Varsinkin isät joilla on ongelmia esim.päihteen kanssa , heillä ei ole mitään ihmisarvoa tässä yhteiskunnassa. Lasu ja lastenvalvojat poikkeuksetta asettuvat äidin puolelle ymmärtävästi päitään nyökkäillen. Asenteellisuus ko.isää kohtaan on näkyvää jopa räikeää "mitäs juot on ihan oikein ettet näe lastasi". Ei auta vaikka isä tekee kaikkensa, äidit penkovat aina jonkun asian millä saavat vallan

ja keinon kontrolloida isän päihteenkäyttöä tai käyttämättömyyttä.Ja viranomaiset "pakottavat " isät tekemään sopimuksia esim. valvotuista tapaamista äidin pyynnöstä perustellen " ei sun kannata tätä käräjille viedä, sieltä tulee ihan sama päätös".  Pahinta on että äiti erottaa vielä lapsen isänpuoleisesta suvusta, estot sosiaaliseen mediaan mutta julkisesti lapsen kuvat esillä muulle maaailmalle.

Jos haluaa oman psyykkeen pitää edes jollakin tapaa kuosissa, yrittää päihteettömyyttä on paras unohtaa koko lapsi. Kyllä se lapsi joku päivä ovelle tai sitten ei. Kuka oikeasti puolustaa heikoimmilla olevia isiä? Eipä taida olla joksi asti. Suomessa äiti on pyhä ja niin pyhä että saa olla luonnevikainen , onhan hän äiti.

Kiitos kommentistasi! Ikävää, että koit otsikon syyllistäväksi. Ja ikävää on myös se, että sinulla on huonoja kokemuksia viranomaisista. Otsikkoon viitaten toki isiä tai äitejäkin jätetään myös syrjään vanhemmuudesta mm. päihteiden ja mielenterveysongelmien vuoksi. Kirjoitin nyt kokemuksista miesten erossa selviytymisen ja isyyden näkökulmasta. Voisin kirjoittaa ja ehkä kirjoitankin jossain vaiheessa kriittisesti ja haastaen myös naisista, he eivät ole enkeleitä.  Ajattelen kuitenkin, että moni vanhempi haluaisi toisen raitistuvan. Harva vanhempi haluaa valvottuja tapaamisia, jotka eivät ole luontevia. Ja harva vanhempi haluaa kontrolloida eksänsä tekemisiä ja olla huolissaan pitkään eron jälkeen. Lastensuojelun tehtävänä on myös osaltaan tukea vanhempia ongelmissaan, jotta yhteys lapsiin säilyisi ohjaamalla päihdehoitoon. Jos olet tyytymätön lastenvalvojan tai lastensuojelun palveluihin, anna heille asiallista mutta suoraa palautetta.

Parhaimmillaan parisuhteessa juopotellut osapuoli voi vähentää juomista lapsen vuoksi ja ottaa vastuuta uudella tavalla. Joillain juominen toki pahenee eron jälkeen. En oikein ymmärrä lausettasi, että parasta unohtaa lapsi jos haluaa päihteettömäksi. Tukea päihteettömyyteen ja lasten tapaamisten normalisoimiseen voit saada mm. A-klinikalta, AA-ryhmistä ja Miessakkien palveluista. Älä luovuta! Lapsesi tarvitsee yhteyden sinuun, olet hänelle tärkeä!    

Nina Kauppinen

Vierailija
9/14 | 

Lastenvalvojana kommentoisin, että on todella harvinaista, että isä, joka on hoitanut ennen eroa lasta siinä missä äitikin, haluaisi vain joka toinen viikonloppu tavata lapsia. Vuoroasuminen alkaa olla pääsääntö tai vähintäänkin laaja luonapito viikoittain. Eri tilanne on useimmin niillä perheillä, joissa vanhempien hoitovastuu on jakautunut ennen eroa voimakkaasti. Tällöin valitettavan usein isä on passiivinen lasten kanssa olemisen suhteen. Taustalla vaikuttaa olevan usein myös kiusanteko, varsinkin jos eropäätös ei ole ollut isälle mieluinen. Mutta tämä on kyllä valitettavan yleinen ilmiö. Eräät tahot pyrkivät kääntämään näidenkin tilanteiden syyn siihen, että todellisuudessa äiti vieraannuttaa lapsia isästään. Itse olen kuitenkin käynyt lukuisia neuvotteluja, joissa ovat sekä äiti että isä olleet läsnä ja äiti (usein hoitotaakkaansa väsyneenä) on yrittänyt ehdottaa jos jonkinlaista mallia lasten hoidon jakamiseen, mutta mikään ei ole sopinut isälle. Näissä tilanteissa en ole nähnyt mitään vieraannuttamista vaan pikemminkin vieraantumista lapsistaan. Mutta tämä on ilmiö, jonka merkityksestä lapsen hyvinvoinnille ei juuri keskustella (vs. vieraannuttaminen) ja josta harva asiaa nähnyt uskaltaa puhua omalla nimellä, koska siitä seuraavaa p-myrskyä kukaan ei halua omalle kohdalleen.

Tämä on todella tulenarka keskustelunaihe, sillä äiti-isä-vastakkainasettelu näytti heti myös kommenteissa lähtevän liikkeelle. Vieraannuttamisesta, lapsen tapaamattomuudesta ja lasten tilanteesta eron jälkeen käyty keskustelu on yleensä valitettavan mustavalkoista naiset vs. miehet -keskustelua ja jopa vihaa toista sukupuolta, erityisesti naisia kohtaan, lietsovaa. Kuitenkin niin äideissä kuin isissä on niitä, jotka toimivat todella hienosti lapsen edun etusijalle asettaen ja sitten taas niitä, jotka toimivat väärin - osa heista tiedostamattaan oman kriisinsä sokeuttamana, osa taas täysin tietoisesti. Ja kun tätä vastakkainasettelevaa keskustelua käydään, meihin viranomaisiin suhtaudutaan usein "seonkuitenkinäidinpuolella"-linssien läpi, mikä tuo tietenkin työhön omat haasteensa ja vaatii osaamista, että saa linssit putsattua. Ja tietenkin myös itsekriittisyyttä sen suhteen, onko oletuksessa perää.

Mutta äiti-isä-keskustelussa on sekin vaara, että se keskittyy vanhempien tasa-arvoon lapsen edun sijasta. Yksi esimerkki on esimerkiksi vuoroasumistilanteessa koulumatkakuljetuksista käyty keskustelu, jossa tasa-arvon nimissä vaaditaan kuljetusten toteutumista molemmista kodeista. Kuitenkaan samalla ei juuri keskustella siitä, kuinka tärkeää tuo kotien lähekkäisyys on lapsen kannalta. Käytännössä kotien etäisyys voi olla kymmeniä kilometrejä. Sama koskee keskustelua oikeudesta esim. kahteen päivähoito- ja koulupaikkaan. Mielestäni näissä lähdetään vähän sokeasti vanhempien tasa-arvon nimissä ajamaan näitä oikeuksia ja unohdetaan miettiä asioiden merkitystä lapsen kannalta.

Hyvä, että tekstissä nostettiin esiin, ettei lastenvalvojalla ole päätösvaltaa liittyen siihen, mitä vanhemmat sopivat. Se tuntuu olevan uskomattoman vaikea ymmärtää. Minun tehtävänäni on neuvoa, tukea ja auttaa sopimaan, ei päättää. Onneksi suurin osa vanhemmista pääseekin hyvin sopuun lastensa asioista ja ovat yhdessä vanhempina lapsilleen eronkin jälkeen. Se on äärimmäisen tärkeää lapsen kannalta.

PetriKolmonen
10/14 | 

Olen Isät lasten asialla yhdistyksen puheenjohtaja. Yhdistyksemme tavoitteita on muuttaa yhteiskuntaamme suuntaan, jossa molempia vanhempia kohdellaan tasaveroisesti. Näin ei kuitenkaan ole vaikka tutkimustiedon mukaisesti vuoroasuminen on paras vaihtoehto heti ydinperheen jälkeen. MJKL teki tutkimuksen isille jonka tuloksena 82% isistä valittaa lapsen luonaolon vähyyttä. Lapsella on lastenoikeuksiensopimuksen mukaisesti oikeus molempiin vanhempiin. Tutkimustiedon mukaisesti (yli 60 kansainvälistä tutkimusta) jossa yhdessä tutkimuksessa haastateltiin 170.000 vuoroasumisessa olevaa lasta jonka mukaisesti vanhempien riitaisuus ei ole esteenä vuoroasumiselle. Kyllähän monet isät haluaisivat rakastaa ja huolehtia omista lapsistaan, jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Isille tarjotaan vain tapaamisoikeutta. Kun olet vain etävanhempi niin sinua kohdellaan vähemmän tärkeänä vanhempana, kun tulisi puhua luonaolosta. Belgiassa on ollut vuodesta 2006 laki jonka mukaisesti lähtökohtana eron jälkeen on vuoroasuminen. Tutkimustiedon mukaisesti jopa 15% lapsista kohtaa toisen vanhemman kohdistamaa henkistä väkivaltaa vieraannuttamisen muodossa. 30% lapsista vieraantuu etävanhemmasta eron jälkeen ja luku nousee 37%, jos lähivanhempi on uusperheellinen. Luvut ovat karua kertomaa johon voidaan puuttua vain lain tuomalla turvalla ja sen tulkinnalla. Jos asia kiinnostaa niin suosittelisin vierailemaan yhdistyksemme sivuilla vaikka Facebookissa. Perustamme näkemyksemme luotettavaan ja kattavaan kansainväliseen tutkimustietoon emmekä vaikkapa THL käyttämään 20 vuoroasumislapsen haastatteluun. On aika lopettaa vanhempien ja lasten kiusaaminen.

Nina Kauppinen
Liittynyt4.1.2018
11/14 | 

Vierailija kirjoitti:
Lastenvalvojana kommentoisin, että on todella harvinaista, että isä, joka on hoitanut ennen eroa lasta siinä missä äitikin, haluaisi vain joka toinen viikonloppu tavata lapsia. Vuoroasuminen alkaa olla pääsääntö tai vähintäänkin laaja luonapito viikoittain. Eri tilanne on useimmin niillä perheillä, joissa vanhempien hoitovastuu on jakautunut ennen eroa voimakkaasti. Tällöin valitettavan usein isä on passiivinen lasten kanssa olemisen suhteen. Taustalla vaikuttaa olevan usein myös kiusanteko, varsinkin jos eropäätös ei ole ollut isälle mieluinen. Mutta tämä on kyllä valitettavan yleinen ilmiö. Eräät tahot pyrkivät kääntämään näidenkin tilanteiden syyn siihen, että todellisuudessa äiti vieraannuttaa lapsia isästään. Itse olen kuitenkin käynyt lukuisia neuvotteluja, joissa ovat sekä äiti että isä olleet läsnä ja äiti (usein hoitotaakkaansa väsyneenä) on yrittänyt ehdottaa jos jonkinlaista mallia lasten hoidon jakamiseen, mutta mikään ei ole sopinut isälle. Näissä tilanteissa en ole nähnyt mitään vieraannuttamista vaan pikemminkin vieraantumista lapsistaan. Mutta tämä on ilmiö, jonka merkityksestä lapsen hyvinvoinnille ei juuri keskustella (vs. vieraannuttaminen) ja josta harva asiaa nähnyt uskaltaa puhua omalla nimellä, koska siitä seuraavaa p-myrskyä kukaan ei halua omalle kohdalleen.

Tämä on todella tulenarka keskustelunaihe, sillä äiti-isä-vastakkainasettelu näytti heti myös kommenteissa lähtevän liikkeelle. Vieraannuttamisesta, lapsen tapaamattomuudesta ja lasten tilanteesta eron jälkeen käyty keskustelu on yleensä valitettavan mustavalkoista naiset vs. miehet -keskustelua ja jopa vihaa toista sukupuolta, erityisesti naisia kohtaan, lietsovaa. Kuitenkin niin äideissä kuin isissä on niitä, jotka toimivat todella hienosti lapsen edun etusijalle asettaen ja sitten taas niitä, jotka toimivat väärin - osa heista tiedostamattaan oman kriisinsä sokeuttamana, osa taas täysin tietoisesti. Ja kun tätä vastakkainasettelevaa keskustelua käydään, meihin viranomaisiin suhtaudutaan usein "seonkuitenkinäidinpuolella"-linssien läpi, mikä tuo tietenkin työhön omat haasteensa ja vaatii osaamista, että saa linssit putsattua. Ja tietenkin myös itsekriittisyyttä sen suhteen, onko oletuksessa perää.

Mutta äiti-isä-keskustelussa on sekin vaara, että se keskittyy vanhempien tasa-arvoon lapsen edun sijasta. Yksi esimerkki on esimerkiksi vuoroasumistilanteessa koulumatkakuljetuksista käyty keskustelu, jossa tasa-arvon nimissä vaaditaan kuljetusten toteutumista molemmista kodeista. Kuitenkaan samalla ei juuri keskustella siitä, kuinka tärkeää tuo kotien lähekkäisyys on lapsen kannalta. Käytännössä kotien etäisyys voi olla kymmeniä kilometrejä. Sama koskee keskustelua oikeudesta esim. kahteen päivähoito- ja koulupaikkaan. Mielestäni näissä lähdetään vähän sokeasti vanhempien tasa-arvon nimissä ajamaan näitä oikeuksia ja unohdetaan miettiä asioiden merkitystä lapsen kannalta.

Hyvä, että tekstissä nostettiin esiin, ettei lastenvalvojalla ole päätösvaltaa liittyen siihen, mitä vanhemmat sopivat. Se tuntuu olevan uskomattoman vaikea ymmärtää. Minun tehtävänäni on neuvoa, tukea ja auttaa sopimaan, ei päättää. Onneksi suurin osa vanhemmista pääseekin hyvin sopuun lastensa asioista ja ovat yhdessä vanhempina lapsilleen eronkin jälkeen. Se on äärimmäisen tärkeää lapsen kannalta.

Kiitos viisaista ääneen pohdinnoistasi, toit esiin tosi tärkeitä asioita! Keskusteluaihe on tulenarka, mutta jos kirjoittaa blogia, on sanottava jotain välttäen ympäripyöreää neutraalia tekstiä ihan omalla naamallaan :) Sanon tässä vielä, vaikka sinä sen ymmärsitkin, että tämä oli haastava ja rohkaiseva teksti syrjäänvetäytyville miehille enkä väitä että se on suurin isä-ryhmä. Halusin kirjoittaa miehille miestyypillisistä asioista erossa, mutta toki tarinoita on moneksi eikä yleistykset päde. Naisista saisin myös paljon tekstiä aikaiseksi. :)  

En ole mistään kanssasi eri mieltä, mutta toki sopimuksenteon ja terapeuttisen auttamisen näköalapaikat ovat vähän erilaiset. Sanoit, että on äärimmäisen harvinaista, että aktiiviset isät tyytyisivät joka toinen viikonloppu-tapaamisiin. Viime vuosina vuoroasumisjärjestelyt ovat yleistyneet hurjasti ja siitä on tullut jopa pääsääntö, se on toki totta. Minun näkövinkkelistäni perheneuvonnassa näen myös isiä, jotka syvässä kriisissään luopuvat käytännössä tapaamisoikeuksistaan jo ennen lastenvalvojan tapaamista. Joudun työssäni kannustamaan eron ollessa ajankohtainen myös näitä osallistuvia isiä siihen, että lähde neuvottelemaan tasavertaisena vanhempana ja sanomaan heille, että lapset eivät aina jää äidille tai sinä et tule olemaan vain vkl-isä. Näen myös eroperheitä, jotka eivät ole sopineet virallisesti asioista. Ja kuten jo tekstissä kirjoitin aina sovittu vuoroasuminen ei toteudu ja käytännöt muuntuvat. 

Väitän, että on olemassa suuri joukko eronneita miehiä, jotka putoavat tukijärjestelmistämme kriisissään. He eivät ole niitä, jotka jaksavat pitää kiinni tapaamisista, vaativat oikeuksiaan teillä tai oikeudessa ja hakevat apua itselleen. He käyvät kerran teillä sopimassa asiat ja olettavat, että tähän on suostuttava. He lopettavat pariterapian eroon eivätkä ota vastaan tukea eroon tai lähde sovitteluun. Ja toki myös naiset voivat toimia näin, kriisi ikään kuin lamauttaa toiminnan.    

Erittäin tärkeä pointti on mainitsemasi lasten näkökulmasta katsominen tilanteissa, ei ensisijaisesti vanhempien. Voi kun siihen joskus pääsisimme! Vaikean eron ja ison riidan jälkeen ihmiset onneksi myös järkiintyvät omasta kriisistä selvitessään, se luo toivoa! Jaksamista sinulle tärkeässä työssäsi!   

Nina Kauppinen

Nina Kauppinen
Liittynyt4.1.2018
12/14 | 

PetriKolmonen kirjoitti:
Olen Isät lasten asialla yhdistyksen puheenjohtaja. Yhdistyksemme tavoitteita on muuttaa yhteiskuntaamme suuntaan, jossa molempia vanhempia kohdellaan tasaveroisesti. Näin ei kuitenkaan ole vaikka tutkimustiedon mukaisesti vuoroasuminen on paras vaihtoehto heti ydinperheen jälkeen. MJKL teki tutkimuksen isille jonka tuloksena 82% isistä valittaa lapsen luonaolon vähyyttä. Lapsella on lastenoikeuksiensopimuksen mukaisesti oikeus molempiin vanhempiin. Tutkimustiedon mukaisesti (yli 60 kansainvälistä tutkimusta) jossa yhdessä tutkimuksessa haastateltiin 170.000 vuoroasumisessa olevaa lasta jonka mukaisesti vanhempien riitaisuus ei ole esteenä vuoroasumiselle. Kyllähän monet isät haluaisivat rakastaa ja huolehtia omista lapsistaan, jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Isille tarjotaan vain tapaamisoikeutta. Kun olet vain etävanhempi niin sinua kohdellaan vähemmän tärkeänä vanhempana, kun tulisi puhua luonaolosta. Belgiassa on ollut vuodesta 2006 laki jonka mukaisesti lähtökohtana eron jälkeen on vuoroasuminen. Tutkimustiedon mukaisesti jopa 15% lapsista kohtaa toisen vanhemman kohdistamaa henkistä väkivaltaa vieraannuttamisen muodossa. 30% lapsista vieraantuu etävanhemmasta eron jälkeen ja luku nousee 37%, jos lähivanhempi on uusperheellinen. Luvut ovat karua kertomaa johon voidaan puuttua vain lain tuomalla turvalla ja sen tulkinnalla. Jos asia kiinnostaa niin suosittelisin vierailemaan yhdistyksemme sivuilla vaikka Facebookissa. Perustamme näkemyksemme luotettavaan ja kattavaan kansainväliseen tutkimustietoon emmekä vaikkapa THL käyttämään 20 vuoroasumislapsen haastatteluun. On aika lopettaa vanhempien ja lasten kiusaaminen.

Kiitos kommenteistasi ja kutsusta vierailla fb-sivuillanne! Teen sen, tutkimukset kuulostavat mielenkiintoisilta. Perheneuvojana kuitenkin ajattelen, että enemmän kuin yleinen tutkimustieto, jokainen hyvinvoiva vanhempi on paras arvioimaan oman lapsensa parasta eronjälkeisen asumisen suhteen. Kaikille lapsille vuoroasuminen ei sovi eivätkä kaikki vanhemmat ole kykeneviä tasaisesti jaettuun vanhemmuuteen sukupuolesta riippumatta. Kuten lastenvalvoja edellisessä kirjoituksessa totesi, vastakkainasettelu miesten ja naisten välillä on valitettavaa. Meitä vanhempia on monenlaisia, jokainen tarina on erilainen. Isien oikeuksien puolustaminen on hyvä asia, mutta äitien tai viranomaisten syyllistäminen ei ole toimiva keino. Miehille ei tarjota vain tapaamisoikeutta, kukaan viranomainen ei tee päätöksiä vanhempien puolesta muuta kuin oikeudessa, asia on vanhempien välinen sopimusasia.     

Nina Kauppinen

Vierailija
13/14 | 

Joskus motiivi vuoroasumiselle on ainoastaan se, ettei elatusmaksuja tarvitsisi maksaa. Se ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta toimivaan vuoroasumiseen. Lasten tarpeista täytyy huolehtia, eikä aina valita ratkaisuja sillä perusteella miten selviää asiasta halvimmalla.

Nina Kauppinen
Liittynyt4.1.2018
14/14 | 

Vierailija kirjoitti:
Joskus motiivi vuoroasumiselle on ainoastaan se, ettei elatusmaksuja tarvitsisi maksaa. Se ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta toimivaan vuoroasumiseen. Lasten tarpeista täytyy huolehtia, eikä aina valita ratkaisuja sillä perusteella miten selviää asiasta halvimmalla.

Joskus tosiaan voi olla myös näin. Joskus ko. tapauksissa käy niin, että vuoroviikkoasumisesta luovutaan jossain kohtaa, jos toinen ei pysty kantamaan vastuutaan.

Kaikki eivät myöskään tiedä, että pienituloisemmalla on oikeus vaatia elatusmaksua myös vuoroviikkosysteemissä, jotta lasten elintaso pysyisi samana molemmissa paikoissa.

Nina Kauppinen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat