Kirjoitukset avainsanalla isovanhemmuus

Hyvin päättynyt odotus luo pohjan uuteen tapaamiseen. Kuva: Pixabay

 

Vaikka aikaa ei voi nopeuttaa, sen ymmärtäminen helpottaa

Joskus tuntuu, että elämä on iso odotustila toisilleen tärkeiden ihmisten välillä. Omat muistikuvani odottamisesta alkavat nelivuotiaana, kun äiti opiskeli toisella paikkakunnalla. Mummolla oli mainio tapa auttaa ikävääni. Hän laski joka ilta  kanssani, montako yötä äidin kotiin tulemiseen oli. Viimeiseksi yön laskemiseen säästin aina pikkurillin, koska silloin oltiin jo niin lähellä. Vaikka aikaa ei voinut nopeuttaa, sitä pystyi ymmärtämään ja odottamaan seuraavaa päivää. 

Mielikuva tärkeästä ihmisestä on aina mukana

Odottaminen on helpompaa, jos voi puhua ikävästä. Minä pystyin puhumaan äidistä aina, kun halusin Muistan ajatelleeni häntä ja haaveilin, millaista olisi asua hänen kanssaan koko ajan. Tiesin, että hän on minulle tärkeä. Sen lisäksi minulla oli kokemuksesta syntynyt luottamus siihen, että kyllä hän tulee. Yhden kerran hän oli tosin väsyneenä noussut väärään bussiin ja tuli sovittua myöhemmin. Silloin auttoi ukki, joka sanoi äidin tulevan varmasti seuraavalla bussilla ja me yhdessä odotimme sitä. 

Yhteydenpito vahvistaa sidettä

Kun joku soittaa, laittaa viestin tai lähettää terveisiä, hän kertoo muistavansa. Vastaanottajan sisäinen kuva hänestä vahvistuu. Äidillä oli tapana lähettää postikortteja. Kortit talletettiin tarkkaan ja oman postin saaminen nosti itsearvoa. Silloin tällöin tuoduilla tuliaisilla oli vähän samankaltainen rooli: punainen keppihevonen ja Peppi Pitkätossu -nukke toivat leikkien lisäksi äidin mieleen.

Pidänkö itseäni arvokkaana?

Kun läheinen ihminen tulee luokseni, hän vahvistaa sen, että minä olen hänelle tärkeä. Myös hän muistaa minut ja pitää mielessä, kun olemme erossa. Tuosta kaikesta syntyy minä-kuvaan säie, että olen rakastettu. Odottaminen on kaipausta kahden tärkeän ihmisen välillä. Samalla se on odottajan puhetta itselleen: mitä sinä minulle merkitset, kuka minä sinulle olen ja miten me kuulumme yhteen.

Terveisin perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mummi tunsi pihan sinivuokot. kuviasuomesta.fi, kuvaaja Roine Piirainen

"Otatko nämäkin mukaan? Me juodaan ne äkkiä tyhjiksi", olivat Ankkarockiin menijät huikanneet mummille. Mummi ei puhunut ympäristönsuojelusta tai ilmastonmuutoksesta mutta piti päivittäin toimimalla huolta lähiympäristöstä. Hän keräsi pullot, tölkit ja muun joutotavaran. Pihalta hän poimi roskan ja kukkapenkistä voikukan.

Mummi näki vaivaa, se herätti arvostusta ja kiitollisuutta

Kun mummi vielä pystyi liikkumaan maastossa, hän tarjosi itsepoimituista kantarelleista tehtyä kastiketta ja läpikuultavaa vadelmakiisseliä. Aurinkoisella parvekkeella kypsyivät maailman maukkaimmat tomaatit, satokalenterin parhaat vihannekset, kasvikset, juurekset ja hedelmät löytyivät kaupasta raaka-aineiksi huolella valmistettuihin ruokiin. Mummin näki vaivaa, se herätti arvostusta ja kiitollisuutta - itsestään selvää oli, ettei ruokaa voinut heittää hukkaan.

Ympäristö oli mummille monenlaisen hyvinvoinnin lähde ja hän nautti siitä kaikilla aisteillaan.

Mummi ei mennyt yli aidan matalimmasta kohdasta. Vaikka lähin kauppa oli parin sadan metrin päässä, hän käveli useamman kerran viikossa kahden kilometrin päähän leipomoon. Niin hän sai ison osan päivän liikunta-annoksesta, tuoreen leivän ja  silloin tällöin hyvänä palkkiona uudenlaisen leivoksen kahvia varten. Lenkeillään hän piti toimintakykyään yllä, seurasi vuodenaikojen vaihtelua tai vei leivänmuruja sorsille.

Ympäristö oli mummille  hyvinvoinnin lähde ja hän nautti siitä kaikilla aisteillaan: haisteli puiston puhjenneita ruusuja ja seurasi talvi-illan sinistä hetkeä. Sen hän oli varmaan oppinut jo lapsena ja tuo taito säilyi vaikka tuttu kasvuympäristö oli jäänyt rajan taakse ja muistoihin. Mummi kotiutui ympäristöönsä ja otti sen haltuunsa, kun joutui muuttamaan uuteen tai tutut paikat muuttuivat. Mummin seurassa luonnosta huomasi enemmän vielä silloinkin, kun lintuja katseltiin yhdessä sairaalan ikkunasta.

Mummin tapa elää ympäristössä oli vuorovaikutuksellista ja synnytti tarinoita.

Mummin tapa elää ympäristössä oli vuorovaikutuksellista ja synnytti tarinoita: miten runsaina sini- ja valkovuokot kukkivat, millaisten ihmisten kanssa hän oli jutellut. Hän oli aktiivinen toimija, jonka jäljiltä moni kohta jäi aiempaa parempaan kuntoon. Omalta osaltaan hän teki elinympäristön ja ilmaston hyväksi sen, minkä yksi ihminen voi tehdä arjen viisailla valinnoilla.

Kun mummin lapsenlapset olivat pieniä, he saattoivat saada panttirahat palautetuista pulloista. Aikuisina he joutuvat  pohtimaan ympäristöä ja luonnonvaroja omassa elämässään. Mummin muistaminen kutoo tähän pohjaa: luonto ilahduttaa ja virkistää eniten sitä, joka nauttii siitä paljon ja vastaa sille huolta pitämälla.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat