Kirjoitukset avainsanalla sureminen

Kuva Katianna Ruuskanen

”Kuka on elämäsi rakkaus?” Yllättävän monelle se on joku muu kuin nykyinen puoliso. Asiaa kysyttäessä mieleen tulee nuoruuden palava, romanttisin ja intohimoisin suhde; se tie, jota emme valinneet tai jolle emme päässeet. Vaikkei haluaisi palata elämänsä rakkauden kanssa yhteen (jos se nyt olisi edes mahdollista), silti häntä ajatellessa mieli täyttyy surumielisestä kaipauksesta ja joskus myös katumuksesta.

Luulen, että monesti ohitamme tällaiset menneiden muistelemisen esiin tuomat ajatukset ja tuntemukset liian nopeasti. Ne voivat viestiä siitä, että jotakin tärkeää nykyisessä suhteessamme on jäänyt toteutumatta. Puolisoa katsellessamme ihmettelemme, miten olemme päätyneet yhteen. Jotainhan on täytynyt olla, suurta tunnetta, jota on vain vaikeaa palauttaa mieleen. Sisimmässämme kaipaamme intohimoa ja romantiikkaa, jonka voimalla tuntisimme olevamme taas elossa kaikkien tyhjänpäiväisten arkipäiväisyyksien keskellä, jota elämä on enemmän tai vähemmän täynnä. Parhaimmillaan kaipauksemme ja katumuksemme saavat meidät toimimaan uusien mahdollisuuksien toivossa.

Menneisyyden suhde ei ole todellisuudessa koskaan päättynyt. Emme ole pystyneet suremaan ja luopumaan menneisyyden rakastetustamme, koska suhde jäi tuskallisella tavalla kesken. 

Joskus tuntemamme kaipaus ja katumus kertovat puolestaan, ettemme ole sinut menneisyytemme kanssa. Sydämemme on särkynyt tavalla, jota emme ole koskaan voineet hyväksyä. Jokin menneisyyden suhde ei ole todellisuudessa koskaan päättynyt. Emme ole pystyneet suremaan ja luopumaan menneisyyden rakastetustamme, koska suhde jäi tuskallisella tavalla kesken. 

Emme siksi valinneet nykyistä puolisoamme hänen itsensä vuoksi. Halusimme lohdusta, särkynyt sydämemme tarvitsi korjaamista, itsetuntomme kohotusta. Ero elämämme rakkaudesta oli liian sietämätöntä kestää yksin. Joskus tästä seuraa, että puolisomme tulee tietämättään aina verratuksi johonkin toiseen. Odotamme hänen paikkaavan jotain, mistä olemme joutuneet tahtomattamme luopumaan. Tällaisesta asetelmasta seuraa helposti pettymystä, toisen vähättelyä, pahimmillaan halveksuntaa ja vihaa, kun emme saa ”uudelta” puolisolta sitä hyvitystä, mikä oikeutetusti kuuluisi meille.

Menetetty rakkaus että nykyinen mahdollinen rakkaus ovat kuolleet meille tunnetasolla.

Teemmekö puolisostamme tällaisessa tilanteessa sijaiskärsijän ja syntipukin? Mielestäni jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi itsensä vuoksi ja reilun mahdollisuuden onnistua parisuhteessa. Jokainen ansaitsee kunnioituksen ja sen, ettei tarvitse olla toisen ihmisen korvike, se toiseksi paras, ”ihan OK tyyppi”. Onko niin, että läpikäymätön suru ei anna puolisollemme tilaa olla yhtä tärkeä kuin ns. ”elämämme rakkaus”.

Pahimmillaan omien menetysten kieltämisestä seuraa rakkaudeton elämä: sekä menetetty rakkaus että nykyinen mahdollinen rakkaus ovat kuolleet meille tunnetasolla. Vain vastuun ottaminen omista tunteista voi pelastaa tästä tilanteesta. Mitä joutuisin tuntemaan ja kokemaan, jos uhraisin fantasiani menneisyydestä ja asettuisin elämään tätä elämää, joka on todellinen.

Kuten eräs tuntemani ihminen sanoi viisaasti: ”Rakkauksia voi muistella, mutta muisto ei ole sama kuin rakastaminen, todellinen rakkaus toteutuu aina tässä ja nyt.”

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat