Kirjoitukset avainsanalla Piia Nurhonen

Kuva: Anne-Maija Kiviniemi

Kuolemalle on olemassa kasapäin kiertoilmaisuja. Se kertonee meidän ihmisten tarpeesta yrittää kiertää kuolema kaukaa. Erityisesti kuolemalta ja sitä koskevilta keskusteluilta yritetään usein suojella lapsia ja nuoria. Joskus voi käydä niin, että kuolemasta ei puhuta lapsen kanssa edes silloin, kun kuolema on jo lähes kotiovella. Tällöin lapsi voi menettää jotakin, mihin hänellä on lähiomaisena täysi oikeus: valmistautumismahdollisuuden läheisen kuolemaan.

Lasta ei voi suojella kuolemalta. Ensimmäisten kuolemaa käsittelevien keskustelujen lapsen kanssa ei tulisi ajoittua menetystilanteisiin vaan ennakoivasti. Lapsi saa perusedellytyksiä kuoleman kohtaamiseen, kun hän saa tietoa kuolemasta ja kuolemisesta arkensa keskellä. Lapsen kanssa voi käydä hautausmaalla, hänelle voi kertoa jo kuolleiden läheisten elämästä ja kuolemasta. Lapsen voi ottaa mukaan hautajaisiin ja hänen kanssaan voi keskustella kuolemasta. Kaikki perhettä kohtaavat menetykset, vaikkapa lemmikkihiiren kuolema, ovat myös mahdollisuus auttaa lasta kohtaamaan kuolema osana elämän kiertokulkua. Pienistä menetyksistä puhuminen myös valmentaa kohtaamaan myöhempiä suurempia menetyksiä.

Ensimmäisten kuolemaa käsittelevien keskustelujen lapsen kanssa ei tulisi ajoittua menetystilanteisiin vaan ennakoivasti

Kuolemaa ei tulisi eristää pois lapsen maailmasta – toisaalta sillä ei tulisi myöskään täyttää lapsen maailmaa. Keskustelun tulee olla turvallista. Olennaista turvallisuuden rakentumisessa on se, että lapsi ei jää yksin keskustelun herättämien ajatusten, tunteiden ja kysymysten kanssa. Tarvitaan aikuisen rauhoittavaa läsnäoloa ja kärsivällisyyttä vastata lapsen kysymyksiin. Senkin aikuinen voi kertoa, ettei tiedä kaikkea; että kuolema on loppujen lopuksi mysteeri meille kaikille. Kuolemalla ei tulisi koskaan pelotella. Monella vanhemmalla on oma ajatuksensa siitä, onko elämää kuoleman jälkeen. On taito kertoa omasta näkemyksestään jättäen samalla lapselle tilaa muodostaa ajan kanssa oma näkemyksensä.

Voisiko koulu tarjota opetusta kuolemasta?

Kuolemasta puhuminen lapsen kanssa ei vaadi sellaisia erityistaitoja, että siihen pystyisi vain asiantuntija. Usein oma vanhempi tai muu tuttu ja turvallinen aikuinen on lapselle riittävän hyvä keskustelukumppani myös kuoleman kysymyksissä. Tällainen keskustelukumppanuus onnistuu, jos aikuinen on riittävän sinut itse kuolevaisuuden kanssa. Mikäli aikuisen oma suhde kuolemaan on vaikea, voi tehdä hyvää etsiä tukea itselleen asian pohtimiseen.

Joissakin maissa tarjotaan kuolemaan liittyvää kasvatusta osana kouluopetusta. Lapset saavat tietoa esimerkiksi kuolintavoista, siitä, mitä ruumiille tapahtuu kuoleman jälkeen, hautajaisista, surusta ja lohduttamisesta. Koulut, jotka tällaista opetusta tarjoavat, ovat muita parempia surevien lasten auttamisessa.  Tarvittaisiinko tällaista opetusta myös Suomessa? Koulut voisivat tukea tältä osin vanhempien kasvatustehtävää ja vahvistaa samalla kouluyhteisön valmiuksia surevan kohtaamiseen.

Mitä lapselle sitten tulisi opettaa kuolemasta? Aloittaa voi sen selittämisellä, että kaikki elävät olennot kuolevat. Esimerkkeinä voi käyttää vaikkapa hyönteisiä. On hyvä tuoda esille, että kuolema ei ole rangaistus eikä kenenkään syy.  Lapsen on opittava ymmärtämään vähintään kolme asiaa ymmärtääkseen, mitä kuolema on.  Näiden teemojen tulisi toistua lapsen kanssa käytävissä keskusteluissa lapsen kasvaessa.

1. Kuolema on universaali, kaikki elollinen kuolee hyönteisistä ihmisiin.

2. Kuolema on pysyvä ja peruuttamaton. Toivominen, hyvä käytös tai muu vastaava ei tuo kuollutta takaisin.

3. Kuolleet eivät voi tuntea enää mitään, esimerkiksi kylmää, kipua tai pelkoa.

Muistan, kuinka lapsena järjestimme hämähäkille komeat hautajaiset. Taisin toimia niissä pappina. Laskin haudan lepoon myös kuolleen sammakon, jonka haudalle askartelin muistolauseen: vain tuuli käy hänen ylitseen, eikä häntä enää ole. Harmi, että isäni ajoi epähuomiossa sen ylitse ruohonleikkurilla jo samana iltana. Kävin usein lapsena äidin kanssa hautausmaalla, varsinkin kesäisin. Vanhemmat kertoivat kuolleesta ukistani, joka oli itkenyt liikutuksesta nähdessään ensimmäisen kerran minut. He kertoivat myös siitä, millainen oli ollut ukkini viimeinen matka sairaalaan.  Olin jo varhain perheeni mukana isäni serkun hautajaisissa. En muista yksityiskohtia mutta muistan surun ilmapiirin. Kun mummini kuoli ollessani alakouluikäinen, minulla oli jo monta kosketusta kuolemaan. Ei se suojannut surulta, mutta antoi valmiuksia ymmärtää, että niin se vain on. Jokainen omalla vuorollaan.

Terveisin Piia Nurhonen

Lähde: Poijula, Soili 2016: Lapsi ja kriisi. Selviytymisen tukeminen.  Hanki e-kirjana

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Piia Nurhonen

Kun parisuhteessa laitetaan lusikat jakoon, kahden kaupan purkautumisesta uhkaa välillä tulla kolmansien korvapuusti. Monilla pareilla on yhteisiä ystäviä, joita ero puhuttaa ja tunteitakin herää. Voi nousta tarve olla jommankumman puolella, usein sen, jonka koetaan olevan heikommilla erossa.  

Saatamme ajatella välillä aika yksioikoisesti, että erossa on syyllinen ja syytön, voittaja ja häviäjä. Syyttömälle tarjotaan tukea, syyllinen jätetään omilleen tai vähintään ripitetään omien mielipiteiden pohjalta. Miten sinä kehtasit lähteä? Niin hyvä mies sinulla oli, kaunis koti ja kaikkea. Tällainen asetelma ainakin aika ajoin tulee vastaan.

On myös ulkopuolisten silmään parisuhteilta näyttäviä olosuhteita, joissa vaatimattomatkaan parisuhdeodotukset eivät ole ehkä koskaan täyttyneet.

Ennen kuin tällaisia mietteitä lausuu ääneen, voi olla viisautta harkita sanojaan. Kenenkään muun parisuhteessa ei voi olla osallisena kuin omassaan. Parisuhteen onnettomuutta tai onnellisuutta ei voi ymmärtää kuin suhteen sisältä käsin. Eron syyt saattavat pohjimmiltaan löytyä aivan muualta kuin ulkoapäin katsellessa näyttää. Unelmapuolisolta muille vaikuttava voikin olla kumppaninsa kokemana jotakin aivan muuta. On myös ulkopuolisten silmään parisuhteilta näyttäviä olosuhteita, joissa vaatimattomatkaan parisuhdeodotukset eivät ole ehkä koskaan täyttyneet.  Ja loppujen lopuksi kuinka monelle ihmiselle eroava pari on tilivelvollinen eronsa syistä? Ei kovinkaan monelle.

Voiko olla molempien puolella?

Missä ystävänä sitten voi olla osallisena? Jossitellaan hetki seuraavilla ajatuksilla. Entä jos kuitenkin on niin, että ero on molemmille, joskin eri tavalla kipeä paikka? Entä jos molemmilla on omat haavansa ja kasvuhaasteensa, erilaiset mutta ei kuitenkaan eriarvoiset? Entä jos molemmat tarvitsisivat tukea ja kokemuksen siitä, että muiden ihmissuhteiden ei tarvitse päättyä vaikka parisuhde päättyy?

Kenen kaikkien välissä sinä olet elämäsi aikana ollut ilman lupaa olla molempien puolella?

Toisen tukena olemisen ei tarvitse tarkoittaa toisen hylkäämistä oman onnensa nojaan. Mikä kaikki estää minua olemasta molempien puolella? Odottaako joku minulta sellaista puolella olemista, jossa toinen jätetään ulkopuolelle? Toisinaan asetamme odotuksen itse itsellemme.

Pienelle lapselle vanhempien ero tai vanhempien väliset haasteet ylipäätään voivat aiheuttaa syvän lojaliteettiristiriidan. Voinko rakastaa molempia? Voinko olla kummankin puolella? Vanhempien tulisi kaikin keinoin viestiä, että kyllä voit. Entä jos meissä ystävien erotessa herääkin eloon se pieni lapsi, jolle kukaan ei koskaan tätä viestinyt? Kenen kaikkien välissä sinä olet elämäsi aikana ollut ilman lupaa olla molempien puolella? Mikä kaikki sinussa herää eloon silloin, kun tilanne tai ihminen houkuttelee valitsemaan puolen?

Terveisin Piia Nurhonen

Liityn joukkoon uutena blogistina Joensuun perheasiainneuvottelukeskukselta. Minua kiinnostaa ihminen, elämä, suhteet ja näiden kaikkien rajat. Oman elämäni ihmissuhteissa olen viime aikoina pohtinut erityisesti sitä, mitä toisen kohtaamisessa saa kohdata ja joutuu kohtaamaan myös itsessään.

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat