Kirjoitukset avainsanalla Anna-Riitta Pellikka

Hyvin päättynyt odotus luo pohjan uuteen tapaamiseen. Kuva: Pixabay

 

Vaikka aikaa ei voi nopeuttaa, sen ymmärtäminen helpottaa

Joskus tuntuu, että elämä on iso odotustila toisilleen tärkeiden ihmisten välillä. Omat muistikuvani odottamisesta alkavat nelivuotiaana, kun äiti opiskeli toisella paikkakunnalla. Mummolla oli mainio tapa auttaa ikävääni. Hän laski joka ilta  kanssani, montako yötä äidin kotiin tulemiseen oli. Viimeiseksi yön laskemiseen säästin aina pikkurillin, koska silloin oltiin jo niin lähellä. Vaikka aikaa ei voinut nopeuttaa, sitä pystyi ymmärtämään ja odottamaan seuraavaa päivää. 

Mielikuva tärkeästä ihmisestä on aina mukana

Odottaminen on helpompaa, jos voi puhua ikävästä. Minä pystyin puhumaan äidistä aina, kun halusin Muistan ajatelleeni häntä ja haaveilin, millaista olisi asua hänen kanssaan koko ajan. Tiesin, että hän on minulle tärkeä. Sen lisäksi minulla oli kokemuksesta syntynyt luottamus siihen, että kyllä hän tulee. Yhden kerran hän oli tosin väsyneenä noussut väärään bussiin ja tuli sovittua myöhemmin. Silloin auttoi ukki, joka sanoi äidin tulevan varmasti seuraavalla bussilla ja me yhdessä odotimme sitä. 

Yhteydenpito vahvistaa sidettä

Kun joku soittaa, laittaa viestin tai lähettää terveisiä, hän kertoo muistavansa. Vastaanottajan sisäinen kuva hänestä vahvistuu. Äidillä oli tapana lähettää postikortteja. Kortit talletettiin tarkkaan ja oman postin saaminen nosti itsearvoa. Silloin tällöin tuoduilla tuliaisilla oli vähän samankaltainen rooli: punainen keppihevonen ja Peppi Pitkätossu -nukke toivat leikkien lisäksi äidin mieleen.

Pidänkö itseäni arvokkaana?

Kun läheinen ihminen tulee luokseni, hän vahvistaa sen, että minä olen hänelle tärkeä. Myös hän muistaa minut ja pitää mielessä, kun olemme erossa. Tuosta kaikesta syntyy minä-kuvaan säie, että olen rakastettu. Odottaminen on kaipausta kahden tärkeän ihmisen välillä. Samalla se on odottajan puhetta itselleen: mitä sinä minulle merkitset, kuka minä sinulle olen ja miten me kuulumme yhteen.

Terveisin perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarina on jotain, mihin voi päästä sisälle. Kuva: Pexels.com

Olen kasvanut kolmessa kodissa. Viimeisintä niistä, jossa kasvoin aikuiseksi, kutsuttaisiin nykyisin uusperheeksi. Erilaiset tarinat viihdyttivät minua ja niitä kuulemalla tulin osaksi perhettä. Minulle kerrottiin tarinoita vanhoista tapahtumista ja minulle uusista paikoista. Vähitellen selvisi, keitä asui lähellä ja millainen oli kyläkauppa. Tarinat tekevät maailmaa tutuksi ja antavat paikan siinä.

Tarina liittää yhteen

Ei ole ihme, että dramaattinen tarina rakkaudesta satuna, elokuvana tai lööppinä myy hyvin. Ihastuminen ja yhteyden löytäminen ovat vahvoja sisäisiä seikkailuja. Vaikka rakastunut tuntee suurta fyysistä yhteyttä, hän rakastaa myös korvillaan ja uppoutuu kuuntelemaan toisen tarinaa. Toisen tapa kirjoittaa chatissa tempaa mukaansa, toisen jutut treffeillä naurattavat, merkityksellisistä elämän vaiheista löytyy yhteistä, myötätunto toisen hankalia kokemuksia kohtaan herää. Toinen avautuu tarinoiden kautta ja tiedän, keneen olen liittymässä.

Tarina antaa tilaa

Hyvässä tarinoinnissa on jotain samaa kuin sujuvassa leikissä. Kummassakin on oma, muusta arjesta erilainen tilansa. Tarinaa kertova on aktiivinen, mutta ottaa kuulijan kaikkine aisteineen ja mielikuvituksineen mukaan. Se tekee tilanteen yhteiseksi ja tasavertaiseksi vaikka kyse olisi aikuisten kertomasta iltasadusta. Tarinan kertominen on hyvä tie päästä toisen lähelle.

Kertominen on kaksisuuntaista. Kesken sadun voi kysyä, miten tämä jatkuikaan tai miten luulet sen jatkuvan. Tärkeää on, että jokainen saa vuorollaan myös jakaa omia ajatuksiaan, vaikka kertoa, millaisia ohjelmia on katsonut tai miten pelannut tänään. Peleissä saattaa olla yllättävän paljon samaa kuin tarinoissa niin juonen kuin vaikutuksen kannalta, ja tarkoitan nyt kaikenlaisia pelejä joukkuelajeista nettipeleihin saakka. Tarinoita on jokaisella, kun en mene määrittelemään, mitkä ovat oikeita.

Tilaa yhteiselle elämälle ja tarinalle syntyy, kun saa vuorotellen kertoa ja kuunnella. Terveellä yhteisöllä on oma tarinansa ja siihen mahtuu kaikkien jäsenten tarinat - nekin, jotka tapahtuvan muualla.

Tarina parantaa

Kun ajattelen oman lapsuuteni tarinoita, ne liittyvät siihen, että minusta on oltu kiinnostuneita. Minulle on kerrottu tarinoita pienenä ja siitä, kun olin pieni. Juttujani kuunneltiin vaikka iso osa jäi ikuisesti vilkkaaseen mielikuvitukseeni.

Tarina kehittää kykyä ymmärtää ja käsitellä asioita, myös vaikeita. Kun on suru, sitä on tarpeen kertoa, koska kertoessaan alkaa ymmärtää itseään enemmän. Sama toimii myös ilossa: kysypä joskus isovanhemmiltasi, mihin he toisissaan ihastuivat. Vaikka kuulisit tutun tarinan, se voi olla tuore ja ilahduttava.

Aikuisena ymmärrän lapsuuteni tarinoita eri tavalla. Samalla toivon itselleni kykyä kuunnella, liittyä ympärillä olevaan ja olla tekemässä sitä yhdessä.

Tarinaterveisin perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun kaksi puhuu keskenään, on kummankin mielessä oma sisäinen keskustelunsa. Kuva: Pixabay

Kun aloitin perheneuvojana, vanhempi kollega kertoi minulle tunnekeskeisestä pariterapiasta ja kielteisestä kehästä, joka toimii kahden läheisen ihmisen välissä. Hän tutustutti minut työn käytännön kautta Sue  M. Johnsonin (http://drsuejohnson.com/) ajatuksiin romanttisesta rakkaussuhteesta aikuisten kiintymyssuhteena.

Negatiivisen kehän idea osui inhimillisen provokaation ytimeen. Löysin teemaan liittyen runsaasti esimerkkejä hyvinkin läheltä.

Minulle alkoi selvitä arkisten riitojen lähde. Kun toinen sanoo, että maito on vähissä, se ei puolison korvissa ole neutraali lause. Jos hän on käynyt kaupassa, hän kuulee sen syytöksenä. Puolustautuminen alkaa automaattisesti: ”En minä voi kaikkea muistaa. Oli aika monta asiaa ja hyvä, että ehdin sinne kauppaan.

"Tähän on helppo vastata: ”Minäkö sitten olen ollut päivän jouten? On se kumma, kun et koskaan arvosta minun panostani.”

”Minäkö se olen kaiken pahan alku ja juuri? Katso itseäsi peilistä. Lapsetkin sanovat, että äiti on aina kärttyinen. Eikö se soita mitään kelloja?”

Kierros kierrokselta etäännytään tyhjenevästä maitopurkista siihen pisteeseen, että toinen poistuu paikalta. Hän pamauttaa oven perässään ja kurvaa vauhdilla kauppaan ”hakemaan nyt sitä maitoa, että olisit kerrankin tyytyväinen.”

Nopeat reaktiot ketjuuntuvat

Riita ei synny tosiasiasta, vaan siitä tulkinnasta, mikä puolison toiminnalle annetaan. Nopeat reaktiot ketjuuntuvat. On helppo siirtyä syyttelyn ja puolustautumisen kehällä seuraavalle kierrokselle. Kehän katkaiseminen on paljon vaativamp

Kehä jatkuu, vaikka kumpikin mielessään harmittelee miljoonaan kertaan samalla muotilla käytyä riitaa. Aiheena ei suinkaan ole näkyvä alkusyy, maitopurkki. Riita saa sytykkeensä siitä, että kummankin omiin herkkiin kohtiin sattuu.

Riitelijät saattavat hiljaa mielessään käydä toisenlaista keskustelua. ”Enpä selvinnyt yksinkertaisesta kauppamatkasta.” ”Olisinpa osannut alun perin pitää suuni kiinni.” ”Tyhjiinkö raukeni se, että eilen annoin rehellistä hyvää palautetta.” ”Harmittaa, että lapset joutuvat kuulemaan."

Mitä minussa tapahtui?

”Mitä tapahtui” on hyvä kysymys, kun tilanne on rauhoittunut. Se auttaa purkamaan samantapaisina toistuvia riitoja, jotka syövät yhdessä olemisen mielekkyyttä.  

Konkreettisen tilanteen läpikäynti voi haastaa omia oletuksia. Olisi hyvä, että kumpikin saa kertoa oman kuvauksensa tapahtuneesta. Toisen kuuleminen vaatii ponnistelua, koska omista tulkinnoista on vaikea luopua.

Monesti huomio on toisen tekemisissä ja tekemättä jättämisissä. Riitojen selvittelyssä on hyvä pysähtyä miettimään, mitä minussa itsessäni tapahtui. Mikä tunne kutsui puolustavat repliikkini esiin? Mitä minulle tärkeää on tuon tunteeni taustalla?

Kerimällä kehää auki voi löytää uutta ymmärrystä tapahtuneesta. Kun tilanne on rauhallinen, molemmat voivat kertoa tuntemuksistaan, jotka ovat olleet riidan aikana pinnan alla. Jos riitojen rauhallinen purkaminen ei onnistu kahdestaan, voi riitatilanteita tutkia pariterapiassa.

Perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Anna-Riitta Pellikka

 

Iltalenkillä hupsahdin keskelle yllätystä, sillä tuttu jokivarsi oli valmistettu markkina-alueeksi. Myyjät olivat pystyttäneet kojut ja ne levittäytyivät puistoon ajattoman näköisinä. Tunsin levollisesti sulautuvani joukkoon, joka päivän matkan ja työn jälkeen lepäili alueella. Jossain ruokailtiin, mies ja poika onkivat, laiturilla soi musiikki ja kaksi taitavaa paria tanssi toisten katsellessa, penkeillä istuskeltiin hiljaa tai juteltiin. Tunsin olevani heidän kanssaan osallinen levosta ja hengähdyshetkestä. Olisin voinut olla missä tahansa kaupungissa minä vuosisatana tahansa tai keskellä hyvän tarinan suvantokohtaa. Samalla rauhalliset katseet kertoivat yhteisestä hyvästä olosta leppeässä kesäillassa. Sain virkistävän hetken ja lahjana.

Vähitellen löysin tunteelleni nimen: olin haltioitunut, niin syvälle hetki oli yltänyt ja kaivanut sisimmästäni niitä pintoja, joihin onni sai huoletta tarttua.

Jäin miettimään kokemustani. Ajattomuus tuli sisäisestä mielikuvistani satujen toreista, teltoista, omista kokemuksistani ja unelmistani. Tutun ympäristön muutos virkisti samalla tavoin kuin uusi järjestys työhuoneessa. Levon tekivät mahdollisiksi omat positiiviset ajatukseni, muistoni ja tunteeni. Vähitellen löysin tunteelleni nimen: olin haltioitunut, niin syvälle hetki oli yltänyt ja kaivanut sisimmästäni niitä pintoja, joihin onni sai huoletta tarttua.

Hyvä olo kärsii haaksirikon, kun siitä alkaa puhua tai jos yrittää vetää toisen mukaan kokemaan saman. Tällä kertaa kävi paremmin. Puoliso ymmärsi vuolaan selitykseni ja hetken merkityksen, kun sitä innokkaasti avasin. Samalla löysin itsestäni yksinäisen lenkkeilijän ilon, olin saanut ikioman hetken ja se riitti oikein hyvin.

Hyvä olo kärsii haaksirikon, kun siitä alkaa puhua tai jos yrittää vetää toisen mukaan kokemaan saman.

Kun seuraavan kerran menin tuolle markkina-alueelle, hartiat jäykisti lapsuuden tuttu tunne, etten osaa kulkea ihmisvirran mukaisesti. Myös roolit alueella olivat erilaiset: olin mahdollinen ostaja, jolle tarjottiin saippuaa, koristeita, vaatteita, ruokaa, kilpailuja. Tarjousten edessä sain pitää rajaa. Jossain syvällä oli silti yhteys: elämässä tarvitaan niin tyyniä hetkiä, pientä hymyä kuin vaikeaa vaihtoehdoista valintaa ja kieltäytymistä. Mielessäni on lapsuuden aikuisia, jotka jaksoivat ihailla kanssani elämää, värejä, muotoja, painoja, ottivat mukaan asioille, pysähtyivät vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa ja lohduttivat, kun ilmapallo karkasi. Siitä syntyi kyky innostua haltioitumiseen asti, toivottavasti myös kärsivällisyys antaa nauttimisen ja ihmettelemisen kokemus eteen päin. Me rakennamme koko ajan toisillemme tapaa kokea maailmaa. Tutut rakenteet – vaikkapa markkinat -  ja ihmiset niissä kuljettavat mukanaan pintaa syvempiä aineksia. Ilon ja yhteenkuuluvuuden varassa on helpompi kohdata arki, niin oma kuin toisen. Mitä arki on, se on oma juttunsa, mutta lepokykyä sen vaihtelevien hetkien välissä kannattaa vaalia.

 

Markkinaterveisin

perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat