Kirjoitukset avainsanalla Anna-Riitta Pellikka

"Kuin ikkunassa odottava lapsi." Kuva: Katianna Ruuskanen

Oli vaikea ymmärtää, mitä Aava sanoi. Tai paljonko kello oli. Sara huomasi tuntevansa kuin unessa pudotessa, silloin kun lähtee hätkähtäen alaspäin. Tästä ei vaan voinut herätä. Kun kukat oli laskettu isän haudalle, suru oli avannut sisälle kuilun. Se ei pelkästään vetänyt läheistä pois, vaan sekoitti ajan ja paikan, vyörytti kuvia ja tunteita koko elämän voimalla. 

Kyllä se tästä, parkkipaikka on tuolla, käännyn vasemmalle. Hän laski omaa tiheää hengitystään kuin ikkunassa odottava lapsi. Siis sekin tunne mukana: pettymyksen sekainen yksinäisyys, pöydälle levitetyt värit ja paperit iltapäivän harmaassa valossa, kun kukaan ei tullut vaikka kello mittasi jo myöhästymistä. Itku kysyi kurkussa, onko minut unohdettu.

Ristiriitaista oli ollut elämäkin, nyt yhdeltä osalta valmiiksi tullut.

Aava juoksi veljensä luo. Uittivat kukkalaitteesta irronnutta neilikkaa lätäkössä. Ja nauroivat, kutsuivat sillä hetkeksi tähän hetkeen. Ihan kuin isä ovesta tultuaan, valmiina hupsuttelemalla pyyhkimään huolet heiltä toisilta. Rakkautta ja luottamusta Sara mietti. Isänsä lapsena hän tiesi ensimmäisen olleen totta vaikka toinen joskus olikin joutunut koetukseen. Ihmekö se, jos surun kuilussa kulki monenlaista. Se kutsui kauneimpiin muistoihin ja painajaismaisiin pelkoihin:  pysytkö varmasti vieressäni? Ristiriitainen oli ollut elämäkin, nyt yhdeltä osalta valmiiksi tullut. Muistot varmaan järjestyvät uudelleen.

Juuri nyt riittää, että hengittää, että uskaltaa olla kuin unessa. Ehkä surussa on kuin unessa, ehkä se on unta enemmän kuin totta. Ajatella ehtii myöhemmin, mietti rationaalinen Sara, Nyt vielä etsin isää tästä joukosta ja palelen kummallisesti sisältä päin. Tulisi aika muistella yhteisiä kokemuksia, kuunnella toisia ja oppia elämää pintaa syvemmältä. Eikä tätä voi tietää itsen ulkopuolelta, ei edes siitä hyvästä Mari Pulkkisen tutkimuksesta, jonka Sara oli kuolemaa ennakoiden lukenut isän sairastaessa. (https://www.jalkijaa.fi/).

Ei tällaista voinut elää kuin olemalla alttiina, jossain entisen ja uuden  rajalla. "Soudatko sinä, jos minä kalastan kesällä ukin katiskalla", kysyi Aava. Tytön silmistä Sara näki yhtäaikaa kaipauksen ja tulevan kesän. "Kyllä soudan", hän lupasi. Ja ajatus teki haikean hyvää, tuttu järvi välkehti mielessä yhteyttä.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Stocksnap

Kalevalan Kullervo kuvaa jo ennen syntymää häväistyn ja poljetun ihmisen sisäistä poltetta saada takaisin oma arvonsa. Dramaattisena hahmoa Kullervo painii Oidipuksen ja Narkissoksen rinnalla, kun ikivanhat eepokset kertovat, mitä on ajateltu maailmanmenosta, ihmiskohtaloista ja mielen toiminnasta. Vaikka Kullervo pyytää: ”Ellöspä hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä luoko lasta luonnotointa, eikä aivan armotointa, isotointa alle ilman, emotointa ensinkänä, niin kuin loit minut Jumala, minun kurjaisen kuvasit, loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan”, huomaan kuulevani usein Kullervoista ja ehkä olen heitä joskus nähnytkin. Kohtalo varjostaa helposti ihmissuhteita läpi elämän.

Ehkä ensimmäisiä tapaamiani Kullervoita oli nopeasti nyrkkinsä kohottanut ala-asteen poika.

Kullervo syntyi veljesten taisteluun maista ja vesistä, kateuden maaperälle. Untamo oli hävittänyt veljensä Kalervon taloineen ja väkineen mutta ottanut hänen äitinsä ”kera vatsan vaivaloisen” orjakseen. Syntynyt poika osoittautui Kalevalan mukaan tarumaisen vahvaksi: katkaisi kapalovyönsä, särki kätkyensä ja repi riepunsa. Untamolle tämä lupasi väkevää orjaa taloon. Tällaisiin Kullervoihin olen törmännyt historian esimerkeissä: perheistään irrotetun nuoren lojaaliuden ovat tietäneet diktatuurit kautta aikojen, mutta missä määrin suojelijoiksi tekeytyvät etsivät edelleen turvaa tarvitsevista omaa etuaan?

Kullervo ei kuitenkaan unohtanut olevansa Kalervon poika. ”Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat”, hän alkoi toivoa, ja Untamalan väki suunnitella hänen surmaamistaan. Mytologian sankarina Kullervo selvisi vedestä, tulesta ja hirttämisestä, mutta yhdelläkään lapsella, jonka kasvurauhan väkivalta rikkoo, ei ole tätä mahdollisuutta. Ja vaikka ruumis kestäisi, mieli oppii olemaan varuillaan ympäristöä vastaan. Ehkä ensimmäisiä tapaamiani Kullervoita oli  nopeasti nyrkkinsä kohottanut ala-asteen poika. Hän leimautui helposti kantamaan syyllisyyden häpeää yhteisistä tekemisistämme eikä meistä juuri löytynyt puolustajia.

Varttunut Kullervo käytti järjestelmällisesti taitonsa ja voimansa talon haitaksi: hän teki käsketyn mutta samalla tuhosi. Kalevalan säkeistä kumpuaa halu etsiä oikeutta tuhoamalla ja kostamalla, kuin nykyisen vihapuheen esikuva. Hankala, vahva ja vihainen nuori mies sai lähteä häiritsemästä ja mitättömästä maksusta hänet myytiin orjaksi seppä Ilmariselle.

Häpäisemällä hallitseminen ja huijaaminen tuli häntä vastaan sielläkin, kun emäntä leipoi paimenen eväsleipään kiven. Pilkka ei jäänyt pelkäksi ilkeäksi vallannäytteeksi ja provokaatioksi, vaan osui paljon syvemmälle, koska kivi särki isältä perityn puukon. Se oli Kullervolle jäänyt konkreettinen perintö, yhdysside omiin vahvoihin juuriin, joiden puolesta kostaminen oli tullut nuoren miehen tehtäväksi. Kun on menettänyt paljon, merkitsee kämmeneen mahtuva vielä enemmän. Sen tietävät varmasti sotaa paenneet, jotka suojelevat valloitettujen ja tuhottujen kotien avaimiaan. Viha ja suru ovat vahvasti läsnä, kun omat rajat rikotaan. Rikottu veitsi laukaisi Kullervon suoraan väkivaltaan: hän usutti pedot Ilmarisen tiluksille ja kävi taistoon, joka vei emännän hengen.

Sanat eivät ehdi mukaan tapahtumien kulkuun

Vaikka hän pakomatkalla löysikin vanhempansa ja sisarensa, ei hän onnistunut heidän luonaan arkitöissä. Kun perhe lähetti Kullervon viemään verorahoja, hän kohtasi kadonneen sisarensa, ei tunnistanut tätä ja pyysi rekeensä. Matka joutui ja nuoret lähenivät toisiaan. Vasta aamun koitteessa he alkoivat puhua, keitä olivat.  Tässä draaman sisällä tapahtuvassa draamassa näkyy kahden traumatisoituneen ja erilleen jääneen ihmisen kaipuu toisen ihmisen luo: sanat eivät ehdi mukaan tapahtumien kulkuun, asiat etenevät kuin koski, johon kauhistunut sisar ryntää. Kun kahden ihmisen suhde ajautuu umpikujaan, kun siinä ei toteudu tahdottu hyvä, vaan rikkova paha, ovat sen syyt usein siellä, mitä kummallekin on aiemmin tapahtunut, mihin ei ole voinut vaikuttaa. Tällaista Kullervon tarinaa pääsen joskus kuuntelemaan, joskus synkkyys jopa alkaa selvitä.

Elkötte etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko

Kalevalan häärunojen ohjeet vaimon kurittamisesta katkaisivat suhteeeni kirjaan pitkäksi aikaa. Sallisen Kullervo-ooppera herätti taas mielenkiinnon sitä kohtaan, miten me suomalaiset olemme tienneet ja käsitelleet ihmisen sisällä ja vuorovaikutuksessa tapahtuvia asioita. Monenlaista on tapahtunut aina, meillä on asioista tietoa ja sanoja käsitellä niitä. Ikiaikainen voi olla tuoretta.

Väinämöinen virkkoi Kullervon kuolemasta kuultuaan: ” Elkötte etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko, luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän!” Tämä ja muut lainaukset ovat siis Kalevalasta, hyvää suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Joona Kotilainen, kuviasuomesta.fi

Vauva kainalossa etsit sitkeästi soivaa puhelinta sohvan uumenista, minne taapero on piilottanut sen. Epäilet soittajaksi vaimoa, jonka arvelet kohta ilmestyvän kesken kauppareissun ovelle epäillen jonkin olevan pahasti vinossa. Kaikki on kuitenkin hyvin. Pohdit tosin, oliko  nelivuotiaan pallon hajottava täysosuma keskelle isoveljen legorakennelmaa vahinko vai ei. Veljekset ovat kuitenkin jo tyyntyneet syömään välipalaa. He odottavat äitiä kotiin, että pääsevät kanssasi ulos harjoittelemaan lämäreitä. Jääkaapin ovessa on kartonkisydän, neljä kämmenen kuvaa ja värikkäät kirjaimet julistamassa onnea. Kaadat itsellesi kupin kahvia ja liittyy tervetulleena eläväiseen pöytäseurueeseen. Ihan kaikkea tästä täydestä elämästä et osannut odottaa. Mikähän tässä on onnea?

Ihan kaikkea tästä täydestä elämästä et osannut odottaa.

Jere odottaa teini-ikäistään kerrostalon ulko-ovella. Tyttö vaikuttaa itkeneen. Halauksen jälkeen hän miettii, ottaako asian puheeksi vai ei. Ja sitä,  miksi isän on tällaista mietittävä. Ikäkö lapsen on tehnyt hiljaiseksi? Itsellä ei ole oikein sanoja kysyä ja miten hän kestäisi kuulla, jos tyttö ei enää vaikka haluakaan tulla hänen luokseen? Miten säilyttää onnen isänä, kun ei voi elää lapsen kanssa koko aikaa? Lopulta löytyy sanoja: "Miten menee? Mitä tehdään tänä iltana?" Tyttären ja isän hyvin samanlaiset silmät katsovat toisiinsa ja puheen tauotkin alkavat täyttyä verkkaisesti tutulla yhteydellä.

Miten säilyttää onnen isänä, kun ei voi elää lapsen kanssa koko aikaa?

Kaapo kulkee tuttuja portaita lapsuuden kotiinsa. Veeti on kivunnut hänen selkäänsä ja Emma kantaa ylpeänä kukkia vaarille. Vaari on kattanut pöydän valmiiksi. Mummin kuva on liimattu jääkaapin oveen lastenlasten magneettikuvien viereen. Tänään ei puhuta ikävästä, päätti vaari odottaessaan, mutta itkee silti ilosta ja onnesta. Niin paljon rakkautta ei vaari tiennyt olevankaan, kuin on saanut. Sitä hän kyllä ihmettelee, miten paljon aikaa piti kulua sen näyttämiseen ja kertomiseen. "Minun isäni oli niin erilainen, ei päästänyt lähelle. Onnea saa ehkä sen verran, kuin uskaltaa ottaa vastaan",

"Onnea saa ehkä sen verran, kuin uskaltaa ottaa vastaan."

Isyys on osa elämää ja toimiakseen sen toteutumisen on muututtava elämän erilaisissa tilanteissa. Ihmissuhteena isyys on yksi elämän pitkäaikaisimpia ja vaikuttavimpia mutta isänä olemisenkin onni vaihtelee. Joskus sitä suunnittelee ja odottaa, joskus se pysäyttää yllättämällä, joskus on aikaa nauttia sitä muistelemalla. Isänpäivänä onni tulee parhaimmillaan jaettuna moninkertaiseksi.

Kun onnittelen sinua tänään, haluan myös kysyä, mitä onni sinulle ja rohkaista ottamaan se vastaan. Ja tiedän onnellisten isien lasten saavan osansa tuosta onnesta.

 

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva Joona Kotilainen, kuviasuomesta.fi

- Mikä sinussa on tällä hetkellä parasta parisuhteen kannalta, kysyn aika usein työhuoneessani istuvilta puolisoilta. Vastaus alkaa yleensä hämmentyneellä hiljaisuudella tai vastakysymyksellä: - Ai jaa, siis minussako?

Hyvätkin yritykset tuntuvat riittämättömiltä: ruoka lämpenee liian vähän tai liikaa, vaikka herään yöllä viidennen kerran, tulee vielä kuudes ja seitsemäs herätys. Tuntuu, ettei minulla ole riittäviä taitoja tai ymmärrystä. Riittämättömyys luo ikävän kuvan itsestä ja riidat syventävät sitä.

Tuntuu, ettei minulla ole riittäviä taitoja tai ymmärrystä. Riittämättömyys luo ikävän kuvan itsestä ja riidat syventävät sitä.

- Minä olen niin pettynyt itseeni. Toimin juuri sillä tavalla, mitä en halunnut, sanoittaa moni kokemustaan, jonka läpi on vaikea nähdä hyvää itsessään.

Moni kokee, että olisi helpompi puhua toisen hyvistä puolista ja antaa hänelle tunnustusta ristiriitojenkin keskellä. Tunnistan tästä sekä halua antaa reilu tunnustus että suomalaista vaatimattomuutta. Samalla mietin, mikä on kohtuullista itseä kohtaan? Miksi kuva toisesta säilyy parempana kuin kuva itsestä? Miten korkealla on  vaatimustaso itseä kohtaan? Miten syvälle arvostelu voi sattua, kun on jo valmiiksi matalalla?

Miksi kuva toisesta säilyy parempana kuin kuva itsestä? 

 

Parisuhde on aikuisiän suhteista se, missä itsetuntemusta luodataan kaikkein syvimmältä. Tuntuu hyvältä huomata, miten puoliso tulee auttamaan, kun huomaa toisen hämmennyksen.

-Onhan sinussa paljon hyvää. Vaadit liikaa itseltäsi, alkaa puhe. Se voi jatkua kuvauksella, mistä toisesta arjessa iloitsee ja mikä toisessa saa hyvälle mielelle, mihin aikoinaan ihastui.

Olen miettinyt, tekeekö kysymyksen vaikeaksi sen ankkuroiminen tähän hetkeen. Olisiko helpompi kaivaa esille ihastuksen hetkiä ja niiden kuvaa itsestä ja toisesta. Tai tulevaisuutta ja mihin on matkalla. Mutta samalla ajattelen, että nyt-hetkestä voi  syventää minäkuvaa. Siitä käsin olen ihminen, joka voi selviytyä, joka löytää uutta, joka osaa nähdä toisen ja säilyttää itsensä.

Blogin kirjoittajana olen tässä joukossa ensikertalainen. Teen työtä Joensuun perheasiain neuvottelukeskuksessa. Omassa elämässäni teen paluuta kahdenkeskisyyteen puolison kanssa, kun neljä lasta ovat tulleet täysi-ikäisiksi. Erityisesti minua kiinnostaa, miten ihmisen sisällä oleva maailma, mitä hän on, ajattelee muista ja kokee elämänsä tulee näkyväksi parisuhteessa ja vuorovaikutuksessa ihmisten välillä.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat