Kirjoitukset avainsanalla Anna-Riitta Pellikka

Katse puhuu. Kuva: Pixabay

Vanhempi rauhoitteli kopassaan heräävää vauvaa. Kun kirkas ääni voimistui ja kertoi, ettei tämä riitä, hän lähti kävelemään vauva sylissä. "Vauva halusi liikkeelle", ajattelin ja samalla pysäytin itseni: alle kolmikuisen lapsen tarve on taatusti jokin muu ja  ja kävelyn keinunta rauhoittaa. Vanhemman mukana kulkeminen on tuttua kohtuajalta samoin kodin ja perheenjäsenten äänet. Mitä enemmän vanhemmat ovat olleet yhdessä ja lähellä toisiaan, on vauva tutustunut molempiin.

Vauva syntyy odotettuna tuttuun ihmissuhteeseen mutta vanhempien on opittava tulkitsemaan häntä. Pukiessa huomaa, millaisista  liikkeistä ja kosketuksista vauva nauttii, mitä hän säikähtää. Aikuinen löytää hassutteluvaihteen itsestään, muistaa loruja ja lauluja. Hän alkaa ikään kuin "puhua vauvaa": vastaa ilmeisiin, tulkitsee lapsen tarpeita ja toimii niiden mukaan. Joskus lauseet "onko sulla nälkä, kohta pääset syömään, vaihdetaanpa vaippa" ovat myös vanhemman keino rauhoittua avuttomuudesta, kun ei ymmärrä vauvaa. 

Palkitseva vuorovaikutus vauvan kanssa  tapahtuu ensisijaisesti  lasta varten vaikka se samalla luo kahden ihmisen vuorovaikutussuhdetta.

Palkitseva vuorovaikutus vauvan kanssa  tapahtuu ensisijaisesti  lasta varten vaikka se samalla luo kahden ihmisen vuorovaikutussuhdetta. Lapsi saa viesteihinsä vastaukseksi huomaamista ja huolenpitoa. Hän oppii odottamaan toistuvia asioita, vastaa ääneen ja katseeseen, ottaa otteen. Jossain vaiheessa riemastuttaa yhä uudelleen mennä piiloon ja ilmoittautua sieltä ylpeänä. Näin meistä jokainen on oppinut luottamaan ja olemaan yhteydessä toisiin.

Kun lapsi kasvaa ja opettelee uutta, on vanhempien löydettävä seuraava taso. Parivuotias ei halua tulla kohdelluksi vauvana harjoitellessaan omatoimisuutta. "Mä haluun" vaatii monta kertaa rauhallista vastausta ja "Miksi" kysymyksiä riittää.

Alakoululaisesta on noloa  (julkisesti) höpöttää äidin kanssa mutta hyvä olo tulee, kun saa näyttää, miten hienosti osaa pelata uutta peliä. Niin sanojen kuin tekojen kieli, jolla vanhempi kertoo huomaavansa lapsen ja välittävänsä tästä muuttuu vaikka sanoma säilyy samana. Tavoitteena on, että lapsi saa koko persoonallisuutensa voimavarat ja taidot käyttöön, kun aikuinen antaa lapsen kehityksen ja tavan olla yhdessä resonoida itseensä. 

Kun lapsi kasvaa ja opettelee uutta, on vanhempien löydettävä seuraava taso.

Teini haastaa tämän tehokkaasti. Siinä missä herännyt vauva tai innokas koululainen kaipaa vanhemman huomiota, hän hakeutuu omaan rauhaan ja  maailmaan. Vanhempi saa huomata taas puhuvansa enemmän itselleen tai toiselle vanhemmalle. Hän yrittää tulkita ja arvata vähän samaan tapaan kuin 15 vuotta aiemmin. Kun teini ei hyväksy tulkintoja, voi vanhempi olla tyytyväinen: nuorella itsellään on sanottavaa. Nyt riittää olla kuuntelemassa nuoren oikeat tunteet ja ajatukset arvailun sijasta. Ellei ole akuutti hätä, vanhempi voi sinnikkäästi pysyä lähellä ja odottaa oikeaa hetkeä.

Lapsen kanssa ei tarvitse olla valmis. Hänen rinnallaan saa kasvaa.

Lapsen kasvaessa moni vanhempi käy sisäistä puhetta ainakin kahteen suuntaan: miten vastaan lapselle ja entäpä, kun en osaa tai jaksa riittävän hyvin? Toinen keskustelu voi auttaa tässä: miten minun kanssani on oltu, juteltu ja toimittu lapsena? Olenko saanut vastauksen kohtalaisessa ajassa? Onko omatoimisuudelleni annettu aikaa? Kenen kanssa olen nauranut vedet silmissä, kun palikat kaatuvat ja kuka on kuunnellut minua, kun harmi on vienyt unen pois? Siitä, miten on tullut omaksi itsekseen kannattaa puhua myös ääneen, yleensä se lisää toisen ja itse ymmärtämistä. 

Lapsen kanssa ei tarvitse olla valmis. Hänen rinnallaan saa kasvaa.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä muuta voin tehdä, kun vastaan viesteihin? Kuva: Pixabay

"Äiti, tule pois tuosta tilasta. Sinuun ei saa mitään yhteyttä." Kuopus hiiltyi, kun tavoitti minut älylaitteelle syventyneenä. Yleensä syy oli työ. Kun vastasin sähköpostiin, olin sulkeutunut pois muusta vuorovaikutuksesta.

Kun vastasin sähköpostiin, olin sulkeutunut pois vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa.

Mahdollisuus tehdä työtä osittain kotona  palvelikin monessa: Muumi-jakson aikana ehtii tehdä paljon, puhumattakaan Harry Potter -elokuvasta. Saatoin olla koulupäivän jälkeen hetken kotona, kuunnella kuulumiset, kuljettaa lapsia harrastuksiin.Toinen puoli oli, että viikonloppuna ja usein iltaisinkin olin poissa kotoa, töissä.

Hyvin varhain lapset hahmottivat, milloin tein töitä. Kun työnantaja kustansi lankapuhelimemme, lapset oppivat kaksi asiaa: sujuvaa puhelinkäyttäytymistä ja sen, että äidin on mahdoton olla yhteydessä kahteen suuntaan. Isoveli kiipesi hakemaan ylähyllyltä keksejä "koska pienemmät halusivat etkä sinä voinut antaa", joku väritti itsensä kuulakärkikynällä tai järjestettiin hyppykilpailu sängyllä. 

Perheen yhdessä tekeminen ja puolisoiden yhteinen aika häviää, kun vaihdetaan läpsystä.

Puolison kanssa opimme sekä suunnittelemaan että selviytymään yllätyksistä ja lapset oppivat tukeutumaan meihin molempiin. Kalenterilla oli suuri osuus arjessamme, joka pyöri työaikataulujemme mukaan. Perheen yhdessä tekeminen ja puolisoiden yhteinen aika häviää, kun vaihdetaan läpsystä. Vanhemmuutemme jakaantui mutta meni myös välillä kahtia. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että emme osanneet riittävästi puhua hetkistä, jolloin emme olleet toisillemme läsnä. 

On tärkeää osata tulla takaisin vuorovaikutuksen tilaan.

2000-luvulla syntyneen kuopuksen osaksi tuli sanoittaa minulle se työhön uppoaminen, jossa en ole läsnä ympäristölleni. Hänen huomionsa kertoi, että osasin edelleen keskittyä tärkeään asiaan ja sulkea sitä haittaavan hälyn ulkopuolelleni. Tämä on tarpeellinen taito yhdessä sen arvioimisen kanssa, mihin milloinkin on suuntauduttava. Samoin on tärkeää osata tulla takaisin toisten yhteyteen.

Olen töissä opetellut tätä toisin päin ja sanonut lapsilleni takuuvarmasti tutun lauseen: "Odota hetki, teen ensin tämän loppuun".  Asioiden ja ajatusten virta tulvii mielessäni, ympärillä on miljoona asiaa ihmisten sisällä tai ruudun takana - minun tehtäväni on kuunnella, mihin on milloinkin tärkeintä tarttua ja pysähtyä. 

Terveisin perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hyvin päättynyt odotus luo pohjan uuteen tapaamiseen. Kuva: Pixabay

 

Vaikka aikaa ei voi nopeuttaa, sen ymmärtäminen helpottaa

Joskus tuntuu, että elämä on iso odotustila toisilleen tärkeiden ihmisten välillä. Omat muistikuvani odottamisesta alkavat nelivuotiaana, kun äiti opiskeli toisella paikkakunnalla. Mummolla oli mainio tapa auttaa ikävääni. Hän laski joka ilta  kanssani, montako yötä äidin kotiin tulemiseen oli. Viimeiseksi yön laskemiseen säästin aina pikkurillin, koska silloin oltiin jo niin lähellä. Vaikka aikaa ei voinut nopeuttaa, sitä pystyi ymmärtämään ja odottamaan seuraavaa päivää. 

Mielikuva tärkeästä ihmisestä on aina mukana

Odottaminen on helpompaa, jos voi puhua ikävästä. Minä pystyin puhumaan äidistä aina, kun halusin Muistan ajatelleeni häntä ja haaveilin, millaista olisi asua hänen kanssaan koko ajan. Tiesin, että hän on minulle tärkeä. Sen lisäksi minulla oli kokemuksesta syntynyt luottamus siihen, että kyllä hän tulee. Yhden kerran hän oli tosin väsyneenä noussut väärään bussiin ja tuli sovittua myöhemmin. Silloin auttoi ukki, joka sanoi äidin tulevan varmasti seuraavalla bussilla ja me yhdessä odotimme sitä. 

Yhteydenpito vahvistaa sidettä

Kun joku soittaa, laittaa viestin tai lähettää terveisiä, hän kertoo muistavansa. Vastaanottajan sisäinen kuva hänestä vahvistuu. Äidillä oli tapana lähettää postikortteja. Kortit talletettiin tarkkaan ja oman postin saaminen nosti itsearvoa. Silloin tällöin tuoduilla tuliaisilla oli vähän samankaltainen rooli: punainen keppihevonen ja Peppi Pitkätossu -nukke toivat leikkien lisäksi äidin mieleen.

Pidänkö itseäni arvokkaana?

Kun läheinen ihminen tulee luokseni, hän vahvistaa sen, että minä olen hänelle tärkeä. Myös hän muistaa minut ja pitää mielessä, kun olemme erossa. Tuosta kaikesta syntyy minä-kuvaan säie, että olen rakastettu. Odottaminen on kaipausta kahden tärkeän ihmisen välillä. Samalla se on odottajan puhetta itselleen: mitä sinä minulle merkitset, kuka minä sinulle olen ja miten me kuulumme yhteen.

Terveisin perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tarina on jotain, mihin voi päästä sisälle. Kuva: Pexels.com

Olen kasvanut kolmessa kodissa. Viimeisintä niistä, jossa kasvoin aikuiseksi, kutsuttaisiin nykyisin uusperheeksi. Erilaiset tarinat viihdyttivät minua ja niitä kuulemalla tulin osaksi perhettä. Minulle kerrottiin tarinoita vanhoista tapahtumista ja minulle uusista paikoista. Vähitellen selvisi, keitä asui lähellä ja millainen oli kyläkauppa. Tarinat tekevät maailmaa tutuksi ja antavat paikan siinä.

Tarina liittää yhteen

Ei ole ihme, että dramaattinen tarina rakkaudesta satuna, elokuvana tai lööppinä myy hyvin. Ihastuminen ja yhteyden löytäminen ovat vahvoja sisäisiä seikkailuja. Vaikka rakastunut tuntee suurta fyysistä yhteyttä, hän rakastaa myös korvillaan ja uppoutuu kuuntelemaan toisen tarinaa. Toisen tapa kirjoittaa chatissa tempaa mukaansa, toisen jutut treffeillä naurattavat, merkityksellisistä elämän vaiheista löytyy yhteistä, myötätunto toisen hankalia kokemuksia kohtaan herää. Toinen avautuu tarinoiden kautta ja tiedän, keneen olen liittymässä.

Tarina antaa tilaa

Hyvässä tarinoinnissa on jotain samaa kuin sujuvassa leikissä. Kummassakin on oma, muusta arjesta erilainen tilansa. Tarinaa kertova on aktiivinen, mutta ottaa kuulijan kaikkine aisteineen ja mielikuvituksineen mukaan. Se tekee tilanteen yhteiseksi ja tasavertaiseksi vaikka kyse olisi aikuisten kertomasta iltasadusta. Tarinan kertominen on hyvä tie päästä toisen lähelle.

Kertominen on kaksisuuntaista. Kesken sadun voi kysyä, miten tämä jatkuikaan tai miten luulet sen jatkuvan. Tärkeää on, että jokainen saa vuorollaan myös jakaa omia ajatuksiaan, vaikka kertoa, millaisia ohjelmia on katsonut tai miten pelannut tänään. Peleissä saattaa olla yllättävän paljon samaa kuin tarinoissa niin juonen kuin vaikutuksen kannalta, ja tarkoitan nyt kaikenlaisia pelejä joukkuelajeista nettipeleihin saakka. Tarinoita on jokaisella, kun en mene määrittelemään, mitkä ovat oikeita.

Tilaa yhteiselle elämälle ja tarinalle syntyy, kun saa vuorotellen kertoa ja kuunnella. Terveellä yhteisöllä on oma tarinansa ja siihen mahtuu kaikkien jäsenten tarinat - nekin, jotka tapahtuvan muualla.

Tarina parantaa

Kun ajattelen oman lapsuuteni tarinoita, ne liittyvät siihen, että minusta on oltu kiinnostuneita. Minulle on kerrottu tarinoita pienenä ja siitä, kun olin pieni. Juttujani kuunneltiin vaikka iso osa jäi ikuisesti vilkkaaseen mielikuvitukseeni.

Tarina kehittää kykyä ymmärtää ja käsitellä asioita, myös vaikeita. Kun on suru, sitä on tarpeen kertoa, koska kertoessaan alkaa ymmärtää itseään enemmän. Sama toimii myös ilossa: kysypä joskus isovanhemmiltasi, mihin he toisissaan ihastuivat. Vaikka kuulisit tutun tarinan, se voi olla tuore ja ilahduttava.

Aikuisena ymmärrän lapsuuteni tarinoita eri tavalla. Samalla toivon itselleni kykyä kuunnella, liittyä ympärillä olevaan ja olla tekemässä sitä yhdessä.

Tarinaterveisin perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat