Kirjoitukset avainsanalla Anna-Riitta Pellikka

Kuva: Joona Kotilainen, kuviasuomesta.fi

Vauva kainalossa etsit sitkeästi soivaa puhelinta sohvan uumenista, minne taapero on piilottanut sen. Epäilet soittajaksi vaimoa, jonka arvelet kohta ilmestyvän kesken kauppareissun ovelle epäillen jonkin olevan pahasti vinossa. Kaikki on kuitenkin hyvin. Pohdit tosin, oliko  nelivuotiaan pallon hajottava täysosuma keskelle isoveljen legorakennelmaa vahinko vai ei. Veljekset ovat kuitenkin jo tyyntyneet syömään välipalaa. He odottavat äitiä kotiin, että pääsevät kanssasi ulos harjoittelemaan lämäreitä. Jääkaapin ovessa on kartonkisydän, neljä kämmenen kuvaa ja värikkäät kirjaimet julistamassa onnea. Kaadat itsellesi kupin kahvia ja liittyy tervetulleena eläväiseen pöytäseurueeseen. Ihan kaikkea tästä täydestä elämästä et osannut odottaa. Mikähän tässä on onnea?

Ihan kaikkea tästä täydestä elämästä et osannut odottaa.

Jere odottaa teini-ikäistään kerrostalon ulko-ovella. Tyttö vaikuttaa itkeneen. Halauksen jälkeen hän miettii, ottaako asian puheeksi vai ei. Ja sitä,  miksi isän on tällaista mietittävä. Ikäkö lapsen on tehnyt hiljaiseksi? Itsellä ei ole oikein sanoja kysyä ja miten hän kestäisi kuulla, jos tyttö ei enää vaikka haluakaan tulla hänen luokseen? Miten säilyttää onnen isänä, kun ei voi elää lapsen kanssa koko aikaa? Lopulta löytyy sanoja: "Miten menee? Mitä tehdään tänä iltana?" Tyttären ja isän hyvin samanlaiset silmät katsovat toisiinsa ja puheen tauotkin alkavat täyttyä verkkaisesti tutulla yhteydellä.

Miten säilyttää onnen isänä, kun ei voi elää lapsen kanssa koko aikaa?

Kaapo kulkee tuttuja portaita lapsuuden kotiinsa. Veeti on kivunnut hänen selkäänsä ja Emma kantaa ylpeänä kukkia vaarille. Vaari on kattanut pöydän valmiiksi. Mummin kuva on liimattu jääkaapin oveen lastenlasten magneettikuvien viereen. Tänään ei puhuta ikävästä, päätti vaari odottaessaan, mutta itkee silti ilosta ja onnesta. Niin paljon rakkautta ei vaari tiennyt olevankaan, kuin on saanut. Sitä hän kyllä ihmettelee, miten paljon aikaa piti kulua sen näyttämiseen ja kertomiseen. "Minun isäni oli niin erilainen, ei päästänyt lähelle. Onnea saa ehkä sen verran, kuin uskaltaa ottaa vastaan",

"Onnea saa ehkä sen verran, kuin uskaltaa ottaa vastaan."

Isyys on osa elämää ja toimiakseen sen toteutumisen on muututtava elämän erilaisissa tilanteissa. Ihmissuhteena isyys on yksi elämän pitkäaikaisimpia ja vaikuttavimpia mutta isänä olemisenkin onni vaihtelee. Joskus sitä suunnittelee ja odottaa, joskus se pysäyttää yllättämällä, joskus on aikaa nauttia sitä muistelemalla. Isänpäivänä onni tulee parhaimmillaan jaettuna moninkertaiseksi.

Kun onnittelen sinua tänään, haluan myös kysyä, mitä onni sinulle ja rohkaista ottamaan se vastaan. Ja tiedän onnellisten isien lasten saavan osansa tuosta onnesta.

 

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva Joona Kotilainen, kuviasuomesta.fi

- Mikä sinussa on tällä hetkellä parasta parisuhteen kannalta, kysyn aika usein työhuoneessani istuvilta puolisoilta. Vastaus alkaa yleensä hämmentyneellä hiljaisuudella tai vastakysymyksellä: - Ai jaa, siis minussako?

Hyvätkin yritykset tuntuvat riittämättömiltä: ruoka lämpenee liian vähän tai liikaa, vaikka herään yöllä viidennen kerran, tulee vielä kuudes ja seitsemäs herätys. Tuntuu, ettei minulla ole riittäviä taitoja tai ymmärrystä. Riittämättömyys luo ikävän kuvan itsestä ja riidat syventävät sitä.

Tuntuu, ettei minulla ole riittäviä taitoja tai ymmärrystä. Riittämättömyys luo ikävän kuvan itsestä ja riidat syventävät sitä.

- Minä olen niin pettynyt itseeni. Toimin juuri sillä tavalla, mitä en halunnut, sanoittaa moni kokemustaan, jonka läpi on vaikea nähdä hyvää itsessään.

Moni kokee, että olisi helpompi puhua toisen hyvistä puolista ja antaa hänelle tunnustusta ristiriitojenkin keskellä. Tunnistan tästä sekä halua antaa reilu tunnustus että suomalaista vaatimattomuutta. Samalla mietin, mikä on kohtuullista itseä kohtaan? Miksi kuva toisesta säilyy parempana kuin kuva itsestä? Miten korkealla on  vaatimustaso itseä kohtaan? Miten syvälle arvostelu voi sattua, kun on jo valmiiksi matalalla?

Miksi kuva toisesta säilyy parempana kuin kuva itsestä? 

 

Parisuhde on aikuisiän suhteista se, missä itsetuntemusta luodataan kaikkein syvimmältä. Tuntuu hyvältä huomata, miten puoliso tulee auttamaan, kun huomaa toisen hämmennyksen.

-Onhan sinussa paljon hyvää. Vaadit liikaa itseltäsi, alkaa puhe. Se voi jatkua kuvauksella, mistä toisesta arjessa iloitsee ja mikä toisessa saa hyvälle mielelle, mihin aikoinaan ihastui.

Olen miettinyt, tekeekö kysymyksen vaikeaksi sen ankkuroiminen tähän hetkeen. Olisiko helpompi kaivaa esille ihastuksen hetkiä ja niiden kuvaa itsestä ja toisesta. Tai tulevaisuutta ja mihin on matkalla. Mutta samalla ajattelen, että nyt-hetkestä voi  syventää minäkuvaa. Siitä käsin olen ihminen, joka voi selviytyä, joka löytää uutta, joka osaa nähdä toisen ja säilyttää itsensä.

Blogin kirjoittajana olen tässä joukossa ensikertalainen. Teen työtä Joensuun perheasiain neuvottelukeskuksessa. Omassa elämässäni teen paluuta kahdenkeskisyyteen puolison kanssa, kun neljä lasta ovat tulleet täysi-ikäisiksi. Erityisesti minua kiinnostaa, miten ihmisen sisällä oleva maailma, mitä hän on, ajattelee muista ja kokee elämänsä tulee näkyväksi parisuhteessa ja vuorovaikutuksessa ihmisten välillä.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2018

Kategoriat