Kirjoitukset avainsanalla Anna-Riitta Pellikka

Kuva: Anna-Riitta Pellikka

 

Iltalenkillä hupsahdin keskelle yllätystä, sillä tuttu jokivarsi oli valmistettu markkina-alueeksi. Myyjät olivat pystyttäneet kojut ja ne levittäytyivät puistoon ajattoman näköisinä. Tunsin levollisesti sulautuvani joukkoon, joka päivän matkan ja työn jälkeen lepäili alueella. Jossain ruokailtiin, mies ja poika onkivat, laiturilla soi musiikki ja kaksi taitavaa paria tanssi toisten katsellessa, penkeillä istuskeltiin hiljaa tai juteltiin. Tunsin olevani heidän kanssaan osallinen levosta ja hengähdyshetkestä. Olisin voinut olla missä tahansa kaupungissa minä vuosisatana tahansa tai keskellä hyvän tarinan suvantokohtaa. Samalla rauhalliset katseet kertoivat yhteisestä hyvästä olosta leppeässä kesäillassa. Sain virkistävän hetken ja lahjana.

Vähitellen löysin tunteelleni nimen: olin haltioitunut, niin syvälle hetki oli yltänyt ja kaivanut sisimmästäni niitä pintoja, joihin onni sai huoletta tarttua.

Jäin miettimään kokemustani. Ajattomuus tuli sisäisestä mielikuvistani satujen toreista, teltoista, omista kokemuksistani ja unelmistani. Tutun ympäristön muutos virkisti samalla tavoin kuin uusi järjestys työhuoneessa. Levon tekivät mahdollisiksi omat positiiviset ajatukseni, muistoni ja tunteeni. Vähitellen löysin tunteelleni nimen: olin haltioitunut, niin syvälle hetki oli yltänyt ja kaivanut sisimmästäni niitä pintoja, joihin onni sai huoletta tarttua.

Hyvä olo kärsii haaksirikon, kun siitä alkaa puhua tai jos yrittää vetää toisen mukaan kokemaan saman. Tällä kertaa kävi paremmin. Puoliso ymmärsi vuolaan selitykseni ja hetken merkityksen, kun sitä innokkaasti avasin. Samalla löysin itsestäni yksinäisen lenkkeilijän ilon, olin saanut ikioman hetken ja se riitti oikein hyvin.

Hyvä olo kärsii haaksirikon, kun siitä alkaa puhua tai jos yrittää vetää toisen mukaan kokemaan saman.

Kun seuraavan kerran menin tuolle markkina-alueelle, hartiat jäykisti lapsuuden tuttu tunne, etten osaa kulkea ihmisvirran mukaisesti. Myös roolit alueella olivat erilaiset: olin mahdollinen ostaja, jolle tarjottiin saippuaa, koristeita, vaatteita, ruokaa, kilpailuja. Tarjousten edessä sain pitää rajaa. Jossain syvällä oli silti yhteys: elämässä tarvitaan niin tyyniä hetkiä, pientä hymyä kuin vaikeaa vaihtoehdoista valintaa ja kieltäytymistä. Mielessäni on lapsuuden aikuisia, jotka jaksoivat ihailla kanssani elämää, värejä, muotoja, painoja, ottivat mukaan asioille, pysähtyivät vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa ja lohduttivat, kun ilmapallo karkasi. Siitä syntyi kyky innostua haltioitumiseen asti, toivottavasti myös kärsivällisyys antaa nauttimisen ja ihmettelemisen kokemus eteen päin. Me rakennamme koko ajan toisillemme tapaa kokea maailmaa. Tutut rakenteet – vaikkapa markkinat -  ja ihmiset niissä kuljettavat mukanaan pintaa syvempiä aineksia. Ilon ja yhteenkuuluvuuden varassa on helpompi kohdata arki, niin oma kuin toisen. Mitä arki on, se on oma juttunsa, mutta lepokykyä sen vaihtelevien hetkien välissä kannattaa vaalia.

 

Markkinaterveisin

perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mummi tunsi pihan sinivuokot. kuviasuomesta.fi, kuvaaja Roine Piirainen

"Otatko nämäkin mukaan? Me juodaan ne äkkiä tyhjiksi", olivat Ankkarockiin menijät huikanneet mummille. Mummi ei puhunut ympäristönsuojelusta tai ilmastonmuutoksesta mutta piti päivittäin toimimalla huolta lähiympäristöstä. Hän keräsi pullot, tölkit ja muun joutotavaran. Pihalta hän poimi roskan ja kukkapenkistä voikukan.

Mummi näki vaivaa, se herätti arvostusta ja kiitollisuutta

Kun mummi vielä pystyi liikkumaan maastossa, hän tarjosi itsepoimituista kantarelleista tehtyä kastiketta ja läpikuultavaa vadelmakiisseliä. Aurinkoisella parvekkeella kypsyivät maailman maukkaimmat tomaatit, satokalenterin parhaat vihannekset, kasvikset, juurekset ja hedelmät löytyivät kaupasta raaka-aineiksi huolella valmistettuihin ruokiin. Mummin näki vaivaa, se herätti arvostusta ja kiitollisuutta - itsestään selvää oli, ettei ruokaa voinut heittää hukkaan.

Ympäristö oli mummille monenlaisen hyvinvoinnin lähde ja hän nautti siitä kaikilla aisteillaan.

Mummi ei mennyt yli aidan matalimmasta kohdasta. Vaikka lähin kauppa oli parin sadan metrin päässä, hän käveli useamman kerran viikossa kahden kilometrin päähän leipomoon. Niin hän sai ison osan päivän liikunta-annoksesta, tuoreen leivän ja  silloin tällöin hyvänä palkkiona uudenlaisen leivoksen kahvia varten. Lenkeillään hän piti toimintakykyään yllä, seurasi vuodenaikojen vaihtelua tai vei leivänmuruja sorsille.

Ympäristö oli mummille  hyvinvoinnin lähde ja hän nautti siitä kaikilla aisteillaan: haisteli puiston puhjenneita ruusuja ja seurasi talvi-illan sinistä hetkeä. Sen hän oli varmaan oppinut jo lapsena ja tuo taito säilyi vaikka tuttu kasvuympäristö oli jäänyt rajan taakse ja muistoihin. Mummi kotiutui ympäristöönsä ja otti sen haltuunsa, kun joutui muuttamaan uuteen tai tutut paikat muuttuivat. Mummin seurassa luonnosta huomasi enemmän vielä silloinkin, kun lintuja katseltiin yhdessä sairaalan ikkunasta.

Mummin tapa elää ympäristössä oli vuorovaikutuksellista ja synnytti tarinoita.

Mummin tapa elää ympäristössä oli vuorovaikutuksellista ja synnytti tarinoita: miten runsaina sini- ja valkovuokot kukkivat, millaisten ihmisten kanssa hän oli jutellut. Hän oli aktiivinen toimija, jonka jäljiltä moni kohta jäi aiempaa parempaan kuntoon. Omalta osaltaan hän teki elinympäristön ja ilmaston hyväksi sen, minkä yksi ihminen voi tehdä arjen viisailla valinnoilla.

Kun mummin lapsenlapset olivat pieniä, he saattoivat saada panttirahat palautetuista pulloista. Aikuisina he joutuvat  pohtimaan ympäristöä ja luonnonvaroja omassa elämässään. Mummin muistaminen kutoo tähän pohjaa: luonto ilahduttaa ja virkistää eniten sitä, joka nauttii siitä paljon ja vastaa sille huolta pitämälla.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joskus on puhuttava siitä, mistä haluaisi olla hiljaa. Kuva: Katianna Ruuskanen

”Kyllä nukkua pitää saada. Käykää vaikka vuorotellen kavereiden luona nukkumassa.” Olin ottanut neuvolassa puheeksi perheemme aikuisten jaksamisen. Järkevä neuvo osui jaksamisen alla olevaan kipuuni: ei meillä ollut sellaisia ystäviä, joiden luo olisi voinut mennä nukkumaan. Sen tajuaminen hiljensi hetkessä: olin epäonnistunut luomaan läheisiä ihmissuhteita.

Tosiasioisen tajuamisen lisäksi mielessä ja vatsan pohjassa häivähti yksinäisyyden häpeä.

Olimme muuttaneet nuorina aikuisina ja tuoreena parina uudelle paikkakunnalle, tehneet työtä ja saaneet pian lapsia. Meillä oli tuttuja, juttuseuraa leikkikentällä. Oli myös ystäväksi tullut lapsenvahti tosi tärkeisiin tilanteisiin. Ne ihmiset, joille olisi voinut tarjoutua nukkumaan olivat maantieteellisesti laajalla, vähintään sadan kilometrin päässä. Kun turvaverkko on kaukana, se tuntuu yksin jäämiseltä. Tosiasioiden tajuamisen lisäksi mielessä ja vatsan pohjassa häivähti yksinäisyyden häpeä.

Yksinäisyyttä joskus kokeneelle siihen liittyy tunnekuormaa ja selviytymiskeinoja. Ulkopuolelle jäänyt vetäytyy, ettei tulisi pahemmin torjutuksi. Reipas itse selviytyjä ja keinojen keksijä nostaa helposti rimaa yhä korkeammalle, kun ei luota saavansa apua. Nämä usein lapsuudesta nousevat mallit aktivoituvat huomaamatta ja ympärille kasvaa muuri, koska voi näyttää pärjäävältä, kun tarvitsisi apua. Yksinäisyys on kuin itselleen kuoria kasvattava maatuska-nukke: sen alle jää toinen hahmo ja sitä yrittää pitää koossa uudella kuorella.

Vanhemman yksinäisyys voi laajentua koskemaan koko perhettä. Se on luonnollista, koska lapsiperhe elää symbioottista me-aikaa vuorokauden ympäri. Kun isoveli viedään esikouluun, kaksi nuorempaa otetaan mukaan. Jos taapero itkee korvakipua, myös vilkas nelivuotias on mukana lääkärissä ja apteekissa. ”Me” olemme silloin yksikkö, joka saa apua tai ei. Aikuinen  kavahtaa myös pelkoa, että lapset joutuisivat ottamaan liian suuren vastuun. Yksikön kaksi aikuista ei mitenkään voi aina olla yhdessä jakamassa arkea. Silloin toinen voi helposti kokea jäävänsä kantamaan yksin suuremman vastuun.

Vanhemman yksinäisyys voi laajentua koskemaan koko perhettä.

Perheen syntyessä on tavallista, että  parisuhteen alun ihastuttava me-aika on lähellä. Vaikka lapsen odottaminen ja syntyminen on voinut lisätä läheisyyttä ja sitoutumista, ei kahdenkeskisyyden muuttumista voi ennakoida. Pettymys voi purkautua tunteeseen, että jäin tässäkin suhteessa yksin. 

Yksinäisyys on tuhoisaa milloin ja kenelle tahansa. Vaikka puhumme enemmän lasten, nuorten ja vanhusten yksinäisyydesta, voi keskellä perhe-elämää kaivata ystäviä, perheen ulkopuolisia kontakteja tai jäädä vaille puolison tukkea. Tätä ei huma ulkoapäin. Eihän kukaan tiedä, mitä tarvitsen, ellen kerro sitä. Puhuminen on avain yhteyteen ja se kannattaa ottaa käyttöön.

Saamani ohje lääkäriltä nukkumiseen oli hyvä vaikka se ei toiminut meillä. Jouduimme etsimään tietämme itse. Samalla tulimme aktiivisiksi toisiin päin. Tosin särömme ja vaikeutemmekin näkyivät enemmän - inhimillisyytemme vuoksi me tarvitsemme apua ja yhteyttä. Muutaman näkökulman olen löytänyt matkaltamme lähemmäs toisia:

  1. Mihin voin arjessa pyytää apua? Ja keneltä? Arkea voi pilkkoa pienempiin osiin ja miettiä pieniä helpotuksia. Työkaverin perheestä saattaa löytyä lastenhoidosta kiinnostunut teini, naapurista hätäapu koiran ulkoilutukseen, lasten kavereiden vanhempien kanssa voi sopia yhteistyöstä.
  2.  Miten hoidan yhteyttä puolisoon? Puhu, miten voit itse, ja kuuntele toista. Miettikää yhdessä, mitä haluatte. Jos keskusteluista tulee helposti kilpailu, kummalla on rankempaa, etsikää keskusteluun apua.
  3. Ole ymmärtäväinen itsellesi. Puhu niistä asioista, joista ensin haluaisit vaieta. Yllättäen voit löytää myös yhteyttä.

Puhuminen on avain yhteyteen ja sitä kannattaa käyttää

Kerran olin lasten kanssa uimarannalla, lepäsin penkillä ja katsoin upeaa maisemaa. Puolituttu vanhempi nainen kysyi, saako liittyä seuraan vai halusinko olla yksin. Juttelimme lämpimässä kesäillassa tovin. Lähtiessään hän sanoi: ”Kiitos, kun sain katsoa lapsia.” Minulle se oli ollut kahden aikuisen hetki.

yhteyttä edelleen etsien perheneuvoja Anna-Riitta Pellikka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Kuin ikkunassa odottava lapsi." Kuva: Katianna Ruuskanen

Oli vaikea ymmärtää, mitä Aava sanoi. Tai paljonko kello oli. Sara huomasi tuntevansa kuin unessa pudotessa, silloin kun lähtee hätkähtäen alaspäin. Tästä ei vaan voinut herätä. Kun kukat oli laskettu isän haudalle, suru oli avannut sisälle kuilun. Se ei pelkästään vetänyt läheistä pois, vaan sekoitti ajan ja paikan, vyörytti kuvia ja tunteita koko elämän voimalla. 

Kyllä se tästä, parkkipaikka on tuolla, käännyn vasemmalle. Hän laski omaa tiheää hengitystään kuin ikkunassa odottava lapsi. Siis sekin tunne mukana: pettymyksen sekainen yksinäisyys, pöydälle levitetyt värit ja paperit iltapäivän harmaassa valossa, kun kukaan ei tullut vaikka kello mittasi jo myöhästymistä. Itku kysyi kurkussa, onko minut unohdettu.

Ristiriitaista oli ollut elämäkin, nyt yhdeltä osalta valmiiksi tullut.

Aava juoksi veljensä luo. Uittivat kukkalaitteesta irronnutta neilikkaa lätäkössä. Ja nauroivat, kutsuivat sillä hetkeksi tähän hetkeen. Ihan kuin isä ovesta tultuaan, valmiina hupsuttelemalla pyyhkimään huolet heiltä toisilta. Rakkautta ja luottamusta Sara mietti. Isänsä lapsena hän tiesi ensimmäisen olleen totta vaikka toinen joskus olikin joutunut koetukseen. Ihmekö se, jos surun kuilussa kulki monenlaista. Se kutsui kauneimpiin muistoihin ja painajaismaisiin pelkoihin:  pysytkö varmasti vieressäni? Ristiriitainen oli ollut elämäkin, nyt yhdeltä osalta valmiiksi tullut. Muistot varmaan järjestyvät uudelleen.

Juuri nyt riittää, että hengittää, että uskaltaa olla kuin unessa. Ehkä surussa on kuin unessa, ehkä se on unta enemmän kuin totta. Ajatella ehtii myöhemmin, mietti rationaalinen Sara, Nyt vielä etsin isää tästä joukosta ja palelen kummallisesti sisältä päin. Tulisi aika muistella yhteisiä kokemuksia, kuunnella toisia ja oppia elämää pintaa syvemmältä. Eikä tätä voi tietää itsen ulkopuolelta, ei edes siitä hyvästä Mari Pulkkisen tutkimuksesta, jonka Sara oli kuolemaa ennakoiden lukenut isän sairastaessa. (https://www.jalkijaa.fi/).

Ei tällaista voinut elää kuin olemalla alttiina, jossain entisen ja uuden  rajalla. "Soudatko sinä, jos minä kalastan kesällä ukin katiskalla", kysyi Aava. Tytön silmistä Sara näki yhtäaikaa kaipauksen ja tulevan kesän. "Kyllä soudan", hän lupasi. Ja ajatus teki haikean hyvää, tuttu järvi välkehti mielessä yhteyttä.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat