Kirjoitukset avainsanalla Sini Rantakari

Teini tarvitsee vanhempiaan, vaikka viestittää aivan muuta. Kuva: Sini Rantakari

Teini toivoo, että aikuiset jättäisivät hänet rauhaan. Hän saa uskoa, että ilman ärsyttäviä neuvoja, sääntöjä ja velvollisuuksia, eli aikuisia, elämä olisi silkkaa nautintoa. Onnellinen teini voi unelmoida aikuisten katoamisesta turvallisesti, ilman että niin tapahtuu.

1. Huomaa teinin kutsut kontaktiin

Teinin käytöstä on helppo tulkita väärin. Hän tarvitsee vanhempiaan, vaikka viestittää aivan muuta. Teinin viha, halveksunta ja välinpitämättömyys eivät ole yhtä selkeitä kutsuja läheisyyteen kuin pienen lapsen itku, nauru ja syliin kiipeäminen. Joku voi loukkaantua teinin tunteista tai sanoista. Joku voi luulla, että teini kuuluu jättää rauhaan, yksin aikuistumaan.

2. Älä loukkaannu, vaikka teini ottaa etäisyyttä

Todellisuudessa teini ei itsekään tiedä, mitä hän vanhemmalta tarvitsee ja milloin. Vanhemman kannattaa tarjota läsnäoloa, kiinnostusta ja kuuntelua teinille niin runsaasti, että teini voi rauhassa kohauttaa olkaansa suurimmalle osalle vanhemman tarjouksista.

On elinehto, että teinillä on joku, jolle voi kohauttaa olkaa. Joku, joka kestää sen. Vanhemman tehtävä ei ole loukkaantua tai hylätä, vaan näyttää, että teini on rakastettu. Hylkääminen ja itsenäistyminen ovat teinin tehtäviä.

3. Suostu välillä teinin ehtoihin

Teinin tarpeisiin vastaaminen vaatii nöyryyttä. Pikkulapselle vanhemman syli ja leikkiseura kelpaavat yleensä, kun vanhemmat niitä tarjoavat. Teini ei taivu enää vanhemman aikatauluihin. Hänellä on omat menot, tahto ja mieltymykset, joita pitää kunnioittaa. Hänen kanssaan pitää neuvotella ja sopia niin kuin isojen ihmisten kesken tehdään.

4. Anna aikaa

Ystäväni jäi työelämästä kotiäidiksi lastensa tullessa teini-ikään. Hän haluaa olla lastensa tavoitettavissa nyt, kun he vielä asuvat kotona. Hän ajattelee, että nyt tarjottu aika ja käydyt keskustelut vaikuttavat nuorten valintoihin ja menestykseen ihmissuhteissa ja työelämässä koko loppuelämän ajan.

Vaikka useimmat eivät jättäydy työelämästä teinin vuoksi, voisiko teinin huomioida omassa ja perheen ajankäytössä? Millaisissa olosuhteissa kohtaamisen hetket teillä syntyvät? Vaikka nuori teknisesti osaisi itse herätä, peseytyä ja ruokkia itsensä, hän tarvitsee edelleen vanhempaa, joka on läsnä ja kiinnostunut.

5. Ihmettele ja ihastele

Vanhempi on samalla tavalla uuden edessä teinin syntyessä kuin hän oli vauvan syntyessä. Lapsen tarpeisiin vastaaminen voi tuntua raskaalta. Yöunet voivat kärsiä. Syöminen voi herättää huolta. Aina ei selviä, mistä itku johtuu.

Ja taas saa olla ihmettelemässä ja ihastelemassa: Millainen lapseni on? Mistä hän on kiinnostunut? Mistä hän ei pidä? Mitä samaa ja erilaista meissä on? Millaiseksi hän mahtaa kasvaa?

Terveisin,

Sini Rantakari

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näetkö ruuhkan keskellä rakkauden? Kuva: Sini Rantakari

Kunpa voisin pysäyttää ajan juuri tähän. Saan rakkautta enemmän kuin olen osannut unelmoidakaan. Kotonani asuvat ihmiset, joita eniten haluan rakastaa.

Me olemme toisillemme tärkeitä ja siksi kosketamme toisiamme syvältä

Joka päivä saan juuri minulle tarkoitettuja hymyjä ja itkuja, kysymyksiä ja vastaväitteitä. Päivittäin saan ruokkia ja koskettaa, muistuttaa ja lohduttaa. Me olemme toisillemme tärkeitä ja siksi kosketamme toisiamme syvältä.

Kaikkea sanomaani ja tekemääni kyseenalaistetaan. ”Miksi teit pahaa ruokaa?” ” Miksi lelut pitää kerätä?” ”Miksi minä en voi, kun kaikki kaverit voivat?” Lapset huolehtivat, etten jämähdä paikoilleni. He haastavat miettimään elämän keskeisiä kysymyksiä yhä uudelleen. ”Äiti, oletko kotona, kun palaan?”

Tällainen runsaus ei ole kevyttä eikä helppoa, mutta se on vastavuoroista

Kotonani opetellaan elämän tärkeimpiä asioita: lähellä ja etäällä olemista, toisen huomioimista, omien tarpeiden puolustamista sekä anteeksipyytämistä ja -antamista. Tällainen runsaus ei ole kevyttä eikä helppoa, mutta se on vastavuoroista. Tässä perheessä en pärjää yksin, eikä minun tarvitsekaan.

Tässä perheessä en pärjää yksin, eikä minun tarvitsekaan

Me saamme tarvita toisiamme. Yksinäisenä voin ehdottaa yhteistä lukuhetkeä tai ulkoilua. Kiireessä saan usein apua. Kun on tylsää, voimme yhdessä ihmetellä, kuinka tylsää se onkaan. Silloinkin kun en ajatellut tarvitsevani mitään, syliin kiipeävä pieni tai sohvalle rojahtava iso lämmittävät päästä varpaisiin asti.

Kaikessa en onneksi ehdi auttamaan. On mahtavaa nähdä, kuinka toinen osaa itse. Kuinka itse valitut vaatteet on puettu jo päälle. Kuinka harrastaja tietää minua paremmin, mitkä varusteet pelireissulle tarvitsee. Kuinka kakku on jo uunissa.

Syliin kiipeävä pieni tai sohvalle rojahtava iso lämmittävät päästä varpaisiin asti

Kelloja ja kalentereita en pysty pysäyttämään, mutta itseni voin. Voin pysähtyä tärkeisiin kohtaamisiin. Voin ottaa vastaan sen rakkauden, mitä minulle annetaan, ja antaa sen vaikuttaa. Voin antaa vähemmän tärkeiden asioiden lipua ohi. Voin istua rauhassa keskellä rakkaudesta ruuhkaisia vuosia.

Terveisin,

Sini Rantakari

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ilo ja suru voivat kulkea käsi kädessä lapsen kasvua seuratessa. Kuva: Anu Hätinen

Äitiyteen kuuluu paljon luopumista. Surun tarkoitus on auttaa luopumisessa. Äidin tehtävä on olla riittämätön. Lapsen tehtävä on itsenäistyä. Kasvatuksen päämäärä on päästää irti. Tätä tapahtuu parhaimmillaan vuosien varrella monin eri tavoin.

Surun tarkoitus on auttaa luopumisessa

Surua voi tuntea raskauden päättymisestä, vaikka saa odotetun vauvan syliinsä. Oman ajan ja pariskunnilla kahdenkeskisen ajan väheneminen lapsen syntymän myötä voi tuntua surulliselta. Surun ei tarvitse tarkoittaa, että haluaisi peruuttaa menneeseen.

Samaan aikaan ilon ja vapauden huuman kanssa voi tuntea haikeutta siitä, kun oma lapsi pärjää hyvin toisen aikuisen hoidossa. Lapsen läheiset suhteet toisiin ihmisiin, kouluun meneminen, omat harrastukset ja lukuisat muut upeat asiat lapsen elämässä, joita äiti ei pääse jakamaan lapsen kanssa, voivat nostaa äidin tunteissa myös surun säikeitä.

Äiti voi pitää lapseen etäisyyttä, vältellä kiintymistä

Surua voi vältellä monin tavoin. Äiti voi pitää lapseen etäisyyttä, vältellä kiintymistä. Tai hän voi estää lasta luomasta muita läheisiä suhteita. Äiti voi kietoa koko elämänsä lapsen ympärille niin, että vain lapsi on mielessä läsnä joka hetki. Vastuu omasta hyvinvoinnista jää kantamatta.

Omaan lapseen voi tulla tukeutuneeksi tavalla, jossa lapsesta tulee äidin kannattelija. Tällaisen tehtävän saanut lapsi ei hylkää äitiä. Äidin ei tarvitse kohdata surua, joka lapsen itsenäistymiseen liittyisi.

Omaan lapseen voi tulla tukeutuneeksi tavalla, jossa lapsesta tulee äidin kannattelija

Luopuminen ja hylätyksi tuleminen voivat herättää myös vihan eri sävyjä. Voi suututtaa, kun jokin entinen ei enää jatku, vaikka tahtoisi. Saattaa kiukuttaa, kun joutuu kokemaan ulkopuolisuutta lapsensa elämästä. Oma olo voi tuntua epäonnistuneelta, kun lapsi ei ilahdukaan äidin huolenpidosta.

Joskus vihaa tarvitaan muutoksen moottoriksi. Silloinkin surua tarvitaan menneestä irti päästämiseen. Niin lapsen kasvattamisessa kuin pitkässä parisuhteessakin suremisesta on hyötyä. Vanhasta luopuminen on välttämätöntä, jotta syntyy tilaa uudelle.

Joskus surun jakaminen voi olla vaikeaa, koska sitä ei voi ratkaista

Raskaita tunteita on helpompi tuntea, jos ne voivat tulla aikuisten kesken jaetuksi. Joskus surun jakaminen voi olla vaikeaa, koska sitä ei voi ratkaista. Toisen suru voi herättää avuttomuuden tunnetta, jota on vaikea sietää. Riittää, että surusta saa puhua ja tulee kuulluksi.

Miten suhtautuisit surevaan lapseesi?

Ole rohkeasti surullinen silloin, kun sen aika on. Jaa suruasi heidän kanssaan, jotka sitä kunnioittavat. Miten suhtautuisit surevaan lapseesi? Onko siinä jotain sellaista hyvää, mitä voisit suoda itsellesikin?

Terveisin,

Sini Rantakari

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jokaisen erilaisuus ja samanlaisuus, yhtä aikaa totta. Kuva: Sini Rantakari

Mitä tapahtuu, kun samassa kylässä asuu, tekee työtä, käy koulua ja viettää vapaa-aikaa ihmisiä lähes sadasta eri maasta?

Please read in English below the Finnish text

Yhteisten käytöstapojen, kulttuurin, perinteiden, uskonnon ja jopa kielen puuttuessa voisi luulla väärinkäsitysten ja ristiriitojen olevan arkipäivää. Mutta ei. Juuri tällaisessa kylässä olen elänyt yhden elämäni antoisimmista vuosista.

Olimme englantilaiskylän ainoa suomalaisperhe. Olin hyvin tietoinen heikoista small talk -taidoistani. Pelkäsin, että joudun keskustelemaan koko vuoden turhanpäiväisyyksistä saadakseni edes joitain sosiaalisia kontakteja. Pelkäsin, etten saisi yhtään ystävää.

Pelkäsin, etten saisi yhtään ystävää

Jo muuttopäivänämme naapurit tulivat ovella tutustumaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Kadulla monet tervehtivät. Lapsia kouluun viedessäni ja harrastuksissa kuulumisiani kysyttiin monia kertoja päivittäin. Small talk, jonka olin pelännyt olevan minulle raskasta suorittamista, kannatteli minua päivästä toiseen.

Tässä kylässä erilaisuus ei ollut este, vaan silta toisen luo. Kun kukaan ei kuvitellutkaan tietävänsä toisesta mitään, oli luontevaa kysyä enemmän ja tutustua syvemmin. Kiinnostus toisen taustaa, tapoja ja arvoja kohtaan oli vilpitöntä, ilman samankaltaisuuden löytämisen painetta.

Tässä kylässä erilaisuus ei ollut este, vaan silta toisen luo

Jokaisen ainutlaatuisuutta ei tyydytty vain sietämään, vaan kaikkia rohkaistiin tuomaan omaa erilaisuuttaan esille. Kylässä järjestettiin lukuisia juhlia, työpajoja ja lounaskutsuja, joissa pääsimme nauttimaan toistemme lahjakkuudesta.

Meidän samanlaisuutemme paljastui, kun puolisoni joutui yllättäen sairaalaan. Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme. Pyytämättä saimme kyydityksiä sairaalaan, valmista ruokaa kotiovelle, rukousta ja paljon myötätuntoista kuuntelua. Tulin syvältä hoidetuksi.

Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme

Ehkä meidän samanlaisuutemme olikin läsnä koko ajan, alusta alkaen. Me kaikki tässä kylässä kaipasimme yhteyttä. Täällä yhteys ei perustunutkaan oletettuun samanlaisuuteen, vaan erilaisuuteen. Mutta eivätkö ne aina ole molemmat yhtä totta, samanlaisuus ja erilaisuus?

Maailma, jonka joka puolella on tällaisia ihmisiä, on hyvä paikka elää

Suomeen palattuamme olen osannut luottaa rupattelun kannattelevaan voimaan. Ystäväperheen kriisissä en jäänyt odottamaan avunpyyntöä, sillä tiesin, että he tarvitsevat läsnäoloa ja ruokaa. Vuosi tuossa kylässä vahvisti minut esiin pelkojeni takaa. Maailma, jonka joka puolella on tällaisia ihmisiä, on hyvä paikka elää.

Näin rasismin vastaisena päivänä ajattelen, että en tahdo enää vain sietää erilaisuutta. Tahdon säilyttää kiinnostukseni erilaisuutta kohtaan ja juhlia sitä aina tilaisuuden tullen, niin kuin kylän koulussa tehdään!

Terveisin,

Sini Rantakari

PS. Tällaista juhlaa voit maistaa katsomalla alla olevan videon koulun vuosittaisesta muotinäytöksestä.

 

What happens when there are people from almost hundred nationalities living and working in one small village?

Lack of common culture, tradition, religion and even language could easily be a source of daily misunderstandings and conflicts. Actually, this is the kind of village in which I have lived one of the best years of my life.

This is the kind of village in which I have lived one of the best years of my life

We were the only Finnish family around. I was quite conscious of my poor skills in having a small talk. I was afraid of being left alone without friends for the whole year because of not being able to talk according to the international social rules.

The day we moved in our neighbours came to our door to welcome us. Many people in the village greeted us. Furthermore, every time I took children to school I was asked how I was. I had never experienced such a caring atmosphere created by small talk. We Finns have a lot to learn.

I had never experienced such a caring atmosphere created by small talk

Being unique and different from others was not stopping people but helping them in communicating and making friends. It was very natural to ask more and get closer, when you really didn’t know anything about the other . There was no pressure of being similar to each other, but only sincere interest to get to know and to learn more.

Diversity was not only tolerated, but also celebrated. Everybody was encouraged to introduce their culture and show their talents in numerous get-together-parties and workshops.

Diversity was not only tolerated, but also celebrated

My husband had an accident and was hospitalized. Then I realized how similar we all are in the end. Everybody knew exactly what we needed. Without even asking we were taken to the hospital, ready meal was brought to our door, we were prayed for and listened with compassion. I was deeply touched by all the care.

Then I realized how similar we all are in the end. Everybody knew exactly what we needed.

Perhaps we were quite similar from the beginning after all? We all wanted to get connected, be accepted and make friends. This time the communion was not based on assumed similarity, but diversity. But aren’t both always there, sameness and difference?

After returning to Finland I have continued believing in the loving power of chatting. I have helped our friends in crisis without asking, because I know that they need comfort and food. The year in the village transformed my fears into self-confidence and admiration. The Earth having this kind of people all around makes it a wonderful place to live.

The Earth having this kind of people all around makes it a wonderful place to live

It is International Day for the Elimination of Racial Discrimination today. I don’t want to tolerate diversity anymore. Instead I want to keep on being interested in diversity and celebrate it like they do in the village school! You can have a taste of celebrating diversity by watching this video of the annual fashion show of the school below.

Best wishes,

Sini Rantakari

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat