Kirjoitukset avainsanalla psyykkinen sairaus

Isosiskoni oli kaunis, hauska, älykäs ja taiteellinen. Pienenä tyttönä olin kovin ylpeä hänestä. Isosiskoni oli myös psyykkisesti sairas. Sain kuulla siitä vasta kouluikäisenä lyhyesti ja epämääräisesti. Kun siskoni oli jouluna suljetulla osastolla, minulle kerrottiin, että hän on lomalla. Kukaan ei selittänyt minulle, miksi kotona käydessään isosiskoni oli kummallisen hidas ja tolkuttoman väsynyt. Vaistosin äitini hädän ja huolen. Katsoin usein oven raosta kun äitini itki keittiön ikkunan ääressä.

Murrosikäisenä jo luulin tietäväni, mistä on kysymys. Häpesin isosiskoani, joka pukeutui kuin vanha mies ja jutteli kummallisia. Pelkäsin siskoni sairautta ja otin häneen etäisyyttä. Entä jos sairastuisin itsekin? Olin myös kateellinen hänelle vanhempieni huomiosta ja rakkaudesta. Samalla ikävöin läheistä yhteyttä ja iloa, joka syttyi välillemme kuin hän voi paremmin.

Perheen jäsenen psyykkinen sairastuminen tapahtuu harvoin äkkiä ja yllättäen. Se on hiipivä vieras. Se rantautuu ihmisen, parisuhteen ja perheen elämään pikku hiljaa. Ja juuri siksi on vaikea kuulla, kenelle kellot soivat. Aluksi sairaan läheiset yrittävät sopeutua ja tehdä korjausliikkeitä, että tilanne saadaan tasapainoon. Mutta pinnan alla kuohuu. Perheen elämäntilannetta leimaa epämääräinen tunne siitä, jokin ei ole kohdillaan. Toiseen ei saa yhteyttä, vaikka kysyisi. Toinen taas ei osaa kertoa, kun ei itsekään tiedä mikä on. Ja jos tietää, ei halua olla taakaksi ja pelkää, miten muut reagoivat. Silti perheen jäsenet saattavat kamppailla samankaltaisten ajatusten kanssa; tämä on minun syytäni, miksi tuo toinen tekee elämästäni tällaisen tai tunnen itseni hylätyksi. Vaikeat tuntee aiheuttavat syyllisyyttä. Toisaalta itseltä vaaditaan enemmän kuin mitä todellisuudessa jaksaisi.

Minulle olisi ollut tärkeää jo lapsena tietää, mikä isosiskollani on. Se olisi tuonut turvallisuutta, että hänen psyykkinen sairautensa olisi saanut mielessäni nimen ja muodon. Jokainen perheen jäsen ansaitsisi, että asioista uskalletaan kysyä ja puhua niiden oikeilla nimillä. Millainen psyykkinen sairaus on? Miten sen näkyy ja tuntuu perheen elämässä? Mikä auttaa meitä jaksamaan yhdessä ja erikseen? Tarvitseeko aina jaksaa?

Salailu ja peittely ei ole huolenpitoa. Puheeksi ottaminen ei riko tervettä, eikä sairasta. Avoimuus tekee ihmisen vahvemmaksi. Ketään ei saa jättää yksin.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katianna Ruuskanen

Isosiskoni oli kaunis, hauska, älykäs ja taiteellinen. Pienenä tyttönä olin kovin ylpeä hänestä. Isosiskoni oli myös psyykkisesti sairas. Sain kuulla siitä vasta kouluikäisenä lyhyesti ja epämääräisesti. Kun siskoni oli jouluna suljetulla osastolla, minulle kerrottiin, että hän on lomalla. Kukaan ei selittänyt minulle, miksi kotona käydessään isosiskoni oli kummallisen hidas ja tolkuttoman väsynyt. Vaistosin äitini hädän ja huolen. Katsoin usein oven raosta kun äitini itki keittiön ikkunan ääressä.

Murrosikäisenä jo luulin tietäväni, mistä on kysymys. Häpesin isosiskoani, joka pukeutui kuin vanha mies ja jutteli kummallisia. Pelkäsin siskoni sairautta ja otin häneen etäisyyttä. Entä jos sairastuisin itsekin? Olin myös kateellinen hänelle vanhempieni huomiosta ja rakkaudesta. Samalla ikävoin läheistä yhteyttä ja iloa, joka syttyi välillemme kuin hän voi paremmin.

Perheen jäsenen psyykkinen sairastuminen tapahtuu harvoin äkkiä ja yllättäen. Se on hiipivä vieras. Se rantautuu ihmisen, parisuhteen ja perheen elämään pikku hiljaa. Ja juuri siksi on vaikea kuulla, kenelle kellot soivat. Aluksi sairaan läheiset yrittävät sopeutua ja tehdä korjausliikkeitä, että tilanne saadaan tasapainoon. Mutta pinnan alla kuohuu. Perheen elämäntilannetta leimaa epämääräinen tunne siitä, jokin ei ole kohdillaan. Toiseen ei saa yhteyttä, vaikka kysyisi. Toinen taas ei osaa kertoa, kun ei itsekään tiedä mikä on. Ja jos tietää, ei halua olla taakaksi ja pelkää, miten muut reagoivat. Silti perheen jäsenet saattavat kamppailla samankaltaisten ajatusten kanssa; tämä on minun syytäni, miksi tuo toinen tekee elämästäni tällaisen tai tunnen itseni hylätyksi. Vaikeat tuntee aiheuttavat syyllisyyttä. Toisaalta itseltä vaaditaan enemmän kuin mitä todellisuudessa jaksaisi.

Minulle olisi ollut tärkeää jo lapsena tietää, mikä isosiskollani on. Se olisi tuonut turvallisuutta, että hänen psyykkinen sairautensa olisi saanut mielessäni nimen ja muodon. Jokainen perheen jäsen ansaitsisi, että asioista uskalletaan kysyä ja puhua niiden oikeilla nimillä. Millainen psyykkinen sairaus on? Miten sen näkyy ja tuntuu perheen elämässä? Mikä auttaa meitä jaksamaan yhdessä ja erikseen? Tarvitseeko aina jaksaa?

Salailu ja peittely ei ole huolenpitoa. Puheeksi ottaminen ei riko tervettä, eikä sairasta. Avoimuus tekee ihmisen vahvemmaksi. Ketään ei saa jättää yksin.

 

Terveisin Perheneuvoja Saija

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat