Kirjoitukset avainsanalla Juha Petterson

Kuva: Katianna Ruuskanen

Monella ihmisellä on eräänlainen sisäinen tutka, jonka avulla heidän on helppo tunnistaa muiden tarpeita, toiveita ja odotuksia. Tällainen henkilö on tottunut kantamaan vastuuta ja tukemaan muita. Usein muista huolehtiminen on tullut tutuksi jo lapsuudessa. Turvallisia aikuisia ei ehkä ole ollut ympärillä, joten turvallisuuden tunne on täytynyt rakentaa itse, omaan varaan. Läheiset ihmiset ympärillä ovat tuntuneet haurailta ja avuttomilta. Tällainen ihminen on varhain oppinut, ettei muilta ihmisiltä kannata odottaa suojaa ja huolenpitoa.

Ystäväpiirissään yllä kuvatun kaltainen ihminen huomaa usein olevansa muiden uskottu ja olkapää, johon nojata. Hänelle avaudutaan elämän vaikeista asioista, koska hän osaa kuunnella ja osoittaa myötätuntoa. Ikävä kyllä hän ei halua tai koe tarvetta puolestaan avautua samalla tavalla asioistaan. Sillä on tärkeämpää, moraalisesti oikein ja velvoittavaa kuunnella muita ennemmin kuin löpistä omista huolistaan. Jos ei tue muita, saa kannettavakseen piinaavia syyllisyyden tunteita. Siksi toisia on huomioitava, vaikka omat voimavarat olisivat vähissä, on uhrauduttava.

Kun puoliso vilpittömästi kysyy, mitä uhrautuja kaipaisi, hän saa vastaukseksi närkästyneitä kommentteja: ”käytä mielikuvitustasi ja yllätä minut joskus.”

Uhrivalmis kokee, ettei hänen vastuunsa muista rajoitu vain ystäviin ja tuttaviin, ja siksi hän hakeutuu monesti hoitoalalle töihin kantamaan muiden kärsimyksiä. Muiden auttajana hän voi toteuttaa vielä paremmin ja kokonaisvaltaisemmin sisäistä kutsumustaan maailmanpelastajana. Ongelmaksi muodostuu, että apua tarvitsevien ihmisten virta on loppumaton ja työpäivät pitenevät. Uhrautujalle toisten tuska on kuitenkin tärkeämpää kuin omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. Työssä rajat tulevat usein vastaan fyysisen sairastumisen kautta, koska se on hyväksyttävä syy jättää muiden kuormat vähemmälle huomiolle.

Rakkaussuhteissaan uhrautuja pohtii, miten hän voisi tehdä puolisonsa onnelliseksi. Uhrautujalla on uskomus, että hän on merkityksellinen ja rakkauden arvoinen vain silloin, jos hän onnistuu auttamaan ja tukemaan kumppaniaan. Tällainen parisuhde ei kuitenkaan tunnu vastavuoroiselta, ja se alkaa ärsyttää uhrautujaa. Hän saattaa tuoda esille tyytymättömyyttään ja kertoa, kuinka hän jää suhteessa vaille kaipaamiansa asioita. Kun puoliso vilpittömästi kysyy, mitä uhrautuja kaipaisi, hän saa vastaukseksi närkästyneitä kommentteja: ”käytä mielikuvitustasi ja yllätä minut joskus.” Totuus on, ettei uhrautuja osaa vastata hänen tarpeitaan kartoittavaan kysymykseen. Hän on koko elämänsä niin ahkerasti keskittynyt muihin, ettei tiedä, mitä kaipaa ja odottaa.

Uhrautuja ei tiedä, mistä itse pitää ja mikä voisi tuntua hyvältä. Hän ei tiedä, miltä tuntuisi heittäytyä muiden rakkauden ja tuen varaan, koska sellainen ei vain ole kuulunut asiaan. Jotta uhrautuja voisi tutustua omiin tarpeisiinsa hänen pitäisi myöntää oma avuttomuutensa ja keskeneräisyytensä, kestää aitoa pelkoa, jopa kauhua, tuntemattoman edessä. Monesti tämä ei onnistu ja uhrautuja palaa auttamisrutiineihinsa sekä -rooleihinsa alistuneena ja tyytymättömänä.

Uhrautujan sisäinen maailma voi helpommin avautua, jos hän pohtii, minkälaisia ihmisiä hän ihailee ja mitä hänen ihailemansa ihmiset tekevät. Uhrautuja saattaa silloin huomata, että hänen arvostamansa ihmiset osaavat keskittyä itseensä vailla tunnontuskia, uppoutua harrastuksiinsa tuntikausiksi sekä vaatia muilta hemmotteluja ja rakkauden osoituksia täysin itsestään selvänä asiana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elokuvassa Castaway – Tuuliajolla Tom Hanksin esittämä Chuck haaksirikkoutuu autiolle Tyynenmeren saarelle lento-onnettomuuden jälkeen. Aika yksin saarella käy pitkäksi, ja Chuck alkaa käydä ”dialogia” löytämänsä lentopallon kanssa, jolle on piirretty ihmiskasvot ja annettu nimi Wilson. Chuckin ja Wilsonin välit ovat lämpimät, mutta ajoittain syntyy ilmiriitoja ja väittelyitä, kuinka elämä autiosaarella tulisi järjestää. Eräänkin riidan päätteeksi Wilson päätyy Chuckin raivopuuskan seurauksena mereen jäähtymään.

Päähenkilön käymät keskustelut herättävät hulluudessaan ja ymmärrettävyydessään katsojan myötätunnon ja huolen: mikä mahtaa olla miesparan mielenterveyden tila, jos hän ei pääse saarelta pakoon ja toisten ihmisten seuraan? Ilman muiden tuomaa realiteettien tsekkausta olemme taipuvaisia kadottamaan kyvyn erottaa mielensisäisen ja ulkoisen maailman eron.

Toiveemme ja pelkomme ohjaavat sitä, miten tulkitsemme puolisomme tekemisiä, miten hänen näemme.

Käymämme keskustelut parisuhteessa eroavat usein pelottavan vähän Chuckin ja Wilsonin tilanteesta. Kuinka paljon käsityksemme keskustelukumppanimme ajatuksista, motiiveista ja persoonasta on oikeastaan luomaamme kuvitelmaa? Monesti aiemmat ihmissuhteemme vaikuttavat huomaamattamme parisuhteeseen ja värittävät kokemuksiamme nykyhetkestä. Toiveemme ja pelkomme ohjaavat sitä, miten tulkitsemme puolisomme tekemisiä, miten hänen näemme. Pahimmillaan puolison kannettavaksi tulee sellaisia asioita, joista hän ei voi olla vastuussa tai mihin hän ei voi juuri vaikuttaa. Hyvä esimerkki tästä voi olla perusteeton mustasukkaisuus, jonka taustalla on monenlaisia kivuliaita ja hoitamattomia ihmissuhdetraumoja. Mustasukkainen voi alkaa vaatia puolisolta sellaisia todisteita ja takuita rakkaudesta, joita kukaan ei voi antaa.

Omassa elämässäni olen yrittänyt välttää Chuckin ja Wilsonin tilanteen muistamalla, että olen monella tavalla tuntematon myös itselleni. En todellakaan aina ymmärrä omia ajatuksiani, tunteitani ja toimintaani. Tämä tosiasia tuo nöyryyttä siihen, kuinka hyvin kuvittelen ymmärtäväni läheisteni perimmäisiä aivoituksia ja tarkoituksia. Myötätunnon ja -elämisen avulla pystymme kuitenkin vähentämään ihmissuhteisiin liittyviä väärinymmärryksiä. Voimme kysyä puolisoltamme säännöllisesti: ”Mitä sulle kuuluu?”  Ottaa kuulemamme vakavasti, yrittää ymmärtää toista hänen ehdoillaan ja uskoa puolisostamme parasta.  

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Haluaisin, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.” Moni toivoo kokevansa jotain tällaista parisuhteessaan: pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Toivomme puolisomme katsovan meitä lempein silmin, vaikka edessä seisoisi Mr. Hyde.

Tosiasioiden valossa tämä toive näyttää olevan epärealistinen. Muuten on vaikeaa selittää, miksi niin moni parisuhde päättyy eroon. Lisäksi moni parisuhteessa elävä haaveilee vähintäänkin salaa puolisonsa muuttuvan toisenlaiseksi: ”Hän voisi huomioida minua enemmän, hän voisi olla vastuuntuntoisempi kodin asioista, hän voisi olla sivistyneempi, hän voisi käyttää rahaa järkevämmin, hän voisi olla kiinnostuneempi seksistä, hän voisi liikkua enemmän, valittaa ja juoda vähemmän jne.”

Vähemmästä vastuusta yleensä seuraa, että valtaa omaan elämään tavalla tai toisella rajoitetaan.

Ruotsalainen teologi Ann Heberlein toteaa kirjassaan ”Se ei ollut minun vikani”, että toive tulla hyväksytyksi ilman varauksia pitää sisällään oletuksia, joita harvemmin tulemme ajatelleeksi. Sillä yleensä ihmiset, joiden tekemisiin suhtauduttaan hyvin sallivasti ja hyväksyvästi eivät ole täysivaltaisia aikuisia. Muun muassa lasten ja holhouksessa olevien tai syyntakeettomien täysi-ikäisten elämää arvioidaan erilaisten odotusten perusteella kuin aikuisten. Emme odota lasten kantavan samalla tavalla vastuuta tekemisistään kuin vanhempien. Tästä vähemmästä vastuusta puolestaan yleensä seuraa, että valtaa omaan elämään tavalla tai toisella rajoitetaan: kaapin paikan näyttää joku toinen (tai puoliso ihan oikeutetusti). Heberleinin kiteyttää: jos odotamme toisten hyväksyvän meidät ehdoitta, hyväksymme samalla sen, ettemme ole vapaita ja tasavertaisia aikuisia suhteessa niihin, joiden varauksetonta hyväksyntää kaipaamme.  

Heberleinin mukaan toisten toiveet ja odotukset meitä kohtaan kertovat siitä, että meihin suhtaudutaan ihmisinä vakavasti. Muut pitävät tärkeänä sitä, miten käyttäydymme ja toimimme. Parisuhteessa odotusten voisi ajatella merkitsevän sitä, että meistä välitetään aidosti. Yleensä parisuhde vetelee viimeisiään siinä vaiheessa, kun puoliso ei enää jaksa olla kiinnostunut siitä, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Aiemmin nalkuttavan puolison hiljaisuus pitäisi kuulla varoittavana hälytyssireenin äänenä.

Ruotsalaisen teologin mukaan meidän pitäisi pyyteettömän hyväksymisen toiveen sijasta painottaa suhteissamme ennemmin vastuullista vastavuoroisuutta. Emme hyväksy toisiltamme mitä tahansa käyttäytymistä. Näemme oman arvomme suhteessa, odotamme kunnioittavaa ja arvostavaa käyttäytymistä toisiltamme. Tiedostamme, ettei rakkaus aina kestä kaikkea ja, siksi huomioimme toisen odotukset ja pidämme toisistamme huolta. Rakennamme turvallista ilmapiiriä, joka mahdollistaa luottamuksen ja toiseen tukeutumisen. Emme selittele asioista parhain päin tai syytä muita parisuhteen olosuhteista. Ennen muuta tiedostamme, että meillä on suuri valta vaikuttaa tekemisillämme NYT siihen, minkälainen suhteemme ilmapiiri on tulevaisuudessa. Siihen, saammeko kasvaa yhdessä keskeneräisinä ihmisinä kohti riittävän hyvää rakkautta.    

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva Katianna Ruuskanen

”Kuka on elämäsi rakkaus?” Yllättävän monelle se on joku muu kuin nykyinen puoliso. Asiaa kysyttäessä mieleen tulee nuoruuden palava, romanttisin ja intohimoisin suhde; se tie, jota emme valinneet tai jolle emme päässeet. Vaikkei haluaisi palata elämänsä rakkauden kanssa yhteen (jos se nyt olisi edes mahdollista), silti häntä ajatellessa mieli täyttyy surumielisestä kaipauksesta ja joskus myös katumuksesta.

Luulen, että monesti ohitamme tällaiset menneiden muistelemisen esiin tuomat ajatukset ja tuntemukset liian nopeasti. Ne voivat viestiä siitä, että jotakin tärkeää nykyisessä suhteessamme on jäänyt toteutumatta. Puolisoa katsellessamme ihmettelemme, miten olemme päätyneet yhteen. Jotainhan on täytynyt olla, suurta tunnetta, jota on vain vaikeaa palauttaa mieleen. Sisimmässämme kaipaamme intohimoa ja romantiikkaa, jonka voimalla tuntisimme olevamme taas elossa kaikkien tyhjänpäiväisten arkipäiväisyyksien keskellä, jota elämä on enemmän tai vähemmän täynnä. Parhaimmillaan kaipauksemme ja katumuksemme saavat meidät toimimaan uusien mahdollisuuksien toivossa.

Menneisyyden suhde ei ole todellisuudessa koskaan päättynyt. Emme ole pystyneet suremaan ja luopumaan menneisyyden rakastetustamme, koska suhde jäi tuskallisella tavalla kesken. 

Joskus tuntemamme kaipaus ja katumus kertovat puolestaan, ettemme ole sinut menneisyytemme kanssa. Sydämemme on särkynyt tavalla, jota emme ole koskaan voineet hyväksyä. Jokin menneisyyden suhde ei ole todellisuudessa koskaan päättynyt. Emme ole pystyneet suremaan ja luopumaan menneisyyden rakastetustamme, koska suhde jäi tuskallisella tavalla kesken. 

Emme siksi valinneet nykyistä puolisoamme hänen itsensä vuoksi. Halusimme lohdusta, särkynyt sydämemme tarvitsi korjaamista, itsetuntomme kohotusta. Ero elämämme rakkaudesta oli liian sietämätöntä kestää yksin. Joskus tästä seuraa, että puolisomme tulee tietämättään aina verratuksi johonkin toiseen. Odotamme hänen paikkaavan jotain, mistä olemme joutuneet tahtomattamme luopumaan. Tällaisesta asetelmasta seuraa helposti pettymystä, toisen vähättelyä, pahimmillaan halveksuntaa ja vihaa, kun emme saa ”uudelta” puolisolta sitä hyvitystä, mikä oikeutetusti kuuluisi meille.

Menetetty rakkaus että nykyinen mahdollinen rakkaus ovat kuolleet meille tunnetasolla.

Teemmekö puolisostamme tällaisessa tilanteessa sijaiskärsijän ja syntipukin? Mielestäni jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi itsensä vuoksi ja reilun mahdollisuuden onnistua parisuhteessa. Jokainen ansaitsee kunnioituksen ja sen, ettei tarvitse olla toisen ihmisen korvike, se toiseksi paras, ”ihan OK tyyppi”. Onko niin, että läpikäymätön suru ei anna puolisollemme tilaa olla yhtä tärkeä kuin ns. ”elämämme rakkaus”.

Pahimmillaan omien menetysten kieltämisestä seuraa rakkaudeton elämä: sekä menetetty rakkaus että nykyinen mahdollinen rakkaus ovat kuolleet meille tunnetasolla. Vain vastuun ottaminen omista tunteista voi pelastaa tästä tilanteesta. Mitä joutuisin tuntemaan ja kokemaan, jos uhraisin fantasiani menneisyydestä ja asettuisin elämään tätä elämää, joka on todellinen.

Kuten eräs tuntemani ihminen sanoi viisaasti: ”Rakkauksia voi muistella, mutta muisto ei ole sama kuin rakastaminen, todellinen rakkaus toteutuu aina tässä ja nyt.”

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat