Kirjoitukset avainsanalla Juha Petterson

Kuva: Katianna Ruuskanen

Miltä tuntuisi mennä punttisalille jos sinut ohjattaisiin INVA-vessaan vaihtamaan treenikamoja, koska sinun kaltaisillesi ei olisi käytössä pukukoppeja? Tai miltä tuntuisi jatkuvasti pelätä muiden ihmisten reaktioita – olit sitten opiskelemassa, töissä tai lääkärin vastaanotolla? Elämäkokemuksesi olisi opettanut sinut varovaiseksi ja pelokkaaksi ja miettisit usein, mihin uskaltaisit mennä, jottet joutuisi kokemaan asiatonta huutelua, kiusaa tai suoranaista pahoinpitelyä. Sattuisit myös kuulumaan ihmisryhmään, jonka odotettavissa oleva elinikä USA:ssa on 34 vuotta! Tämä siitä syystä, että riski itsemurhaan sekä tappavan väkivallan uhriksi joutumiselle olisi sinulle selvästi muita ihmisiä suurempi. Kohonnut itsemurhariskisi olisi sikäli ymmärrettävissä, koska joutuisit monessa tilanteessa piilottamaan todellisen identiteettisi ja muiden ennakkoluulot ajaisivat sinua kohti yhteiskunnan marginaalia.

Yllä olevat kokemukset ja tiedot kuulin terapeuteille järjestetyssä koulutuksessa, jonka aiheena oli seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaiset ilmenemismuodot. Oma reaktioni kuulemaani oli surunsekainen tyrmistys. Tyrmistys siitä, kuinka autuaan tietämätön olen ollut omassa kuplassani kaikista niistä vaikeuksista, syrjinnästä ja väkivallasta, jota transsukupuoliset ihmiset joutuvat elämässään kokemaan. Luulen, että monet kollegani kokivat kuulemansa samalla tavalla. Koulutuksessa olevien terapeuttien monissa puheenvuoroissa kaivattiin yhteiskunnallista muutosta kohti hyväksyvämpää ilmapiiriä: toivoimme transihmisille sekä muille sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille kaikkea hyvää.

Miten oikeastaan itse osaisimme käsitellä lapsen erilaisuutta? Kun katsoo asioista etäältä voi pitää välimatkaa omiin pelkoihin, ennakkoluuloihin ja vierauden tunteisiin, joita toisten normista poikkeaminen voi herättää.

Eräs koulutukseen osallistunut kollega nosti esille kysymyksen siitä, miksi käymäämme keskustelua leimaa jokin kummallinen etäisyys ja ulkopuolisuus suhteessa käsiteltävään asiaan. Ikään kuin kysymykset sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä eivät koskisi meitä henkilökohtaisesti lainkaan. Kun jatkoimme asian pohtimista ryhmässä, tuli esille pelkoa ja huolta muun muassa siitä, mitä oikeastaan tarkoittaisi, jos joku läheinen, kuten oma lapsi kuuluisi johonkin vähemmistöön? Miten oikeastaan itse osaisimme käsitellä lapsen erilaisuutta? Kun katsoo asioita etäältä voi pitää välimatkaa omiin pelkoihin, ennakkoluuloihin ja vierauden tunteisiin, joita toisten normista poikkeaminen voi herättää. Yleensä niin avarakatseiset terapeutit joutuivat tunnustamaan ja tunnistamaan myös itsessään olevan vahvan kaipuun ”normaaliin” elämään, jossa ei syntysi jännitteitä ympäröivän yhteiskunnan asenteiden kanssa.

Koulutuspäivien aikana syntyi kokemus siitä, ettei maailma ole vielä läheskään valmis ja paljon on tehtävä sen eteen, että inhimillinen kokemus kaikessa moninaisuudessaan tulisi minimissään suvaituksi Suomessa. Vastuuta muutoksesta ei voi ulkoistaa muille, mutta mitä pitäisi tehdä? Epäilemättä pienten lasten vanhemmilla on suuri vastuu ja vaikutus siihen, minkälaisia asenteita ja käyttäytymismalleja rohkaistaan tai pyritään kitkemään pois.

Lapsille voi välittää kunnioittavaa uteliaisuutta ja aitoa kiinnostusta ihmisten sukupuolen ja seksuaalisuuden rikkaalle kokemiselle.

Inhimillisen kokemuksen moninaisuuden esille tuominen ja siitä rakentavassa ilmapiirissä kertominen lapsille on vaikeaa, koska se on monesti hämmentävää. Kuinka olla avoin sellaiselle, mitä ei itse täysin ymmärrä tai mihin on vaikeaa samastua? Miten puhua lapselle, jos suhde omaan seksuaalisuuteen ja identiteettiin on epäselvä ja ristiriitainen? Lopulta tärkeintä on tutustua omaan sisimpään avoimin mielin ja kysyä: miten osaan arvostaa, hyväksyä ja iloita omasta seksuaalisuudestani ja suhtautua siihen myötätuntoisesti ja ymmärryksellä. 

Luulen, että kaikista haasteista huolimatta lapsille voi välittää kunnioittavaa uteliaisuutta ja aitoa kiinnostusta ihmisten sukupuolen ja seksuaalisuuden rikkaalle kokemiselle. Jos pohtii omaa motivaatiota kasvattajana, on ehkä hyvä lukea tämän kirjoituksen ensimmäinen kappale uudestaan ja miettiä, kuinka voimme helpottaa niiden lasten elämää, jotka tunnistavat oman erilaisuutensa ja kokevat jäävänsä kokemustensa kanssa hyvin yksin. 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Katianna Ruuskanen

Monella ihmisellä on eräänlainen sisäinen tutka, jonka avulla heidän on helppo tunnistaa muiden tarpeita, toiveita ja odotuksia. Tällainen henkilö on tottunut kantamaan vastuuta ja tukemaan muita. Usein muista huolehtiminen on tullut tutuksi jo lapsuudessa. Turvallisia aikuisia ei ehkä ole ollut ympärillä, joten turvallisuuden tunne on täytynyt rakentaa itse, omaan varaan. Läheiset ihmiset ympärillä ovat tuntuneet haurailta ja avuttomilta. Tällainen ihminen on varhain oppinut, ettei muilta ihmisiltä kannata odottaa suojaa ja huolenpitoa.

Ystäväpiirissään yllä kuvatun kaltainen ihminen huomaa usein olevansa muiden uskottu ja olkapää, johon nojata. Hänelle avaudutaan elämän vaikeista asioista, koska hän osaa kuunnella ja osoittaa myötätuntoa. Ikävä kyllä hän ei halua tai koe tarvetta puolestaan avautua samalla tavalla asioistaan. Sillä on tärkeämpää, moraalisesti oikein ja velvoittavaa kuunnella muita ennemmin kuin löpistä omista huolistaan. Jos ei tue muita, saa kannettavakseen piinaavia syyllisyyden tunteita. Siksi toisia on huomioitava, vaikka omat voimavarat olisivat vähissä, on uhrauduttava.

Kun puoliso vilpittömästi kysyy, mitä uhrautuja kaipaisi, hän saa vastaukseksi närkästyneitä kommentteja: ”käytä mielikuvitustasi ja yllätä minut joskus.”

Uhrivalmis kokee, ettei hänen vastuunsa muista rajoitu vain ystäviin ja tuttaviin, ja siksi hän hakeutuu monesti hoitoalalle töihin kantamaan muiden kärsimyksiä. Muiden auttajana hän voi toteuttaa vielä paremmin ja kokonaisvaltaisemmin sisäistä kutsumustaan maailmanpelastajana. Ongelmaksi muodostuu, että apua tarvitsevien ihmisten virta on loppumaton ja työpäivät pitenevät. Uhrautujalle toisten tuska on kuitenkin tärkeämpää kuin omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. Työssä rajat tulevat usein vastaan fyysisen sairastumisen kautta, koska se on hyväksyttävä syy jättää muiden kuormat vähemmälle huomiolle.

Rakkaussuhteissaan uhrautuja pohtii, miten hän voisi tehdä puolisonsa onnelliseksi. Uhrautujalla on uskomus, että hän on merkityksellinen ja rakkauden arvoinen vain silloin, jos hän onnistuu auttamaan ja tukemaan kumppaniaan. Tällainen parisuhde ei kuitenkaan tunnu vastavuoroiselta, ja se alkaa ärsyttää uhrautujaa. Hän saattaa tuoda esille tyytymättömyyttään ja kertoa, kuinka hän jää suhteessa vaille kaipaamiansa asioita. Kun puoliso vilpittömästi kysyy, mitä uhrautuja kaipaisi, hän saa vastaukseksi närkästyneitä kommentteja: ”käytä mielikuvitustasi ja yllätä minut joskus.” Totuus on, ettei uhrautuja osaa vastata hänen tarpeitaan kartoittavaan kysymykseen. Hän on koko elämänsä niin ahkerasti keskittynyt muihin, ettei tiedä, mitä kaipaa ja odottaa.

Uhrautuja ei tiedä, mistä itse pitää ja mikä voisi tuntua hyvältä. Hän ei tiedä, miltä tuntuisi heittäytyä muiden rakkauden ja tuen varaan, koska sellainen ei vain ole kuulunut asiaan. Jotta uhrautuja voisi tutustua omiin tarpeisiinsa hänen pitäisi myöntää oma avuttomuutensa ja keskeneräisyytensä, kestää aitoa pelkoa, jopa kauhua, tuntemattoman edessä. Monesti tämä ei onnistu ja uhrautuja palaa auttamisrutiineihinsa sekä -rooleihinsa alistuneena ja tyytymättömänä.

Uhrautujan sisäinen maailma voi helpommin avautua, jos hän pohtii, minkälaisia ihmisiä hän ihailee ja mitä hänen ihailemansa ihmiset tekevät. Uhrautuja saattaa silloin huomata, että hänen arvostamansa ihmiset osaavat keskittyä itseensä vailla tunnontuskia, uppoutua harrastuksiinsa tuntikausiksi sekä vaatia muilta hemmotteluja ja rakkauden osoituksia täysin itsestään selvänä asiana.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Elokuvassa Castaway – Tuuliajolla Tom Hanksin esittämä Chuck haaksirikkoutuu autiolle Tyynenmeren saarelle lento-onnettomuuden jälkeen. Aika yksin saarella käy pitkäksi, ja Chuck alkaa käydä ”dialogia” löytämänsä lentopallon kanssa, jolle on piirretty ihmiskasvot ja annettu nimi Wilson. Chuckin ja Wilsonin välit ovat lämpimät, mutta ajoittain syntyy ilmiriitoja ja väittelyitä, kuinka elämä autiosaarella tulisi järjestää. Eräänkin riidan päätteeksi Wilson päätyy Chuckin raivopuuskan seurauksena mereen jäähtymään.

Päähenkilön käymät keskustelut herättävät hulluudessaan ja ymmärrettävyydessään katsojan myötätunnon ja huolen: mikä mahtaa olla miesparan mielenterveyden tila, jos hän ei pääse saarelta pakoon ja toisten ihmisten seuraan? Ilman muiden tuomaa realiteettien tsekkausta olemme taipuvaisia kadottamaan kyvyn erottaa mielensisäisen ja ulkoisen maailman eron.

Toiveemme ja pelkomme ohjaavat sitä, miten tulkitsemme puolisomme tekemisiä, miten hänen näemme.

Käymämme keskustelut parisuhteessa eroavat usein pelottavan vähän Chuckin ja Wilsonin tilanteesta. Kuinka paljon käsityksemme keskustelukumppanimme ajatuksista, motiiveista ja persoonasta on oikeastaan luomaamme kuvitelmaa? Monesti aiemmat ihmissuhteemme vaikuttavat huomaamattamme parisuhteeseen ja värittävät kokemuksiamme nykyhetkestä. Toiveemme ja pelkomme ohjaavat sitä, miten tulkitsemme puolisomme tekemisiä, miten hänen näemme. Pahimmillaan puolison kannettavaksi tulee sellaisia asioita, joista hän ei voi olla vastuussa tai mihin hän ei voi juuri vaikuttaa. Hyvä esimerkki tästä voi olla perusteeton mustasukkaisuus, jonka taustalla on monenlaisia kivuliaita ja hoitamattomia ihmissuhdetraumoja. Mustasukkainen voi alkaa vaatia puolisolta sellaisia todisteita ja takuita rakkaudesta, joita kukaan ei voi antaa.

Omassa elämässäni olen yrittänyt välttää Chuckin ja Wilsonin tilanteen muistamalla, että olen monella tavalla tuntematon myös itselleni. En todellakaan aina ymmärrä omia ajatuksiani, tunteitani ja toimintaani. Tämä tosiasia tuo nöyryyttä siihen, kuinka hyvin kuvittelen ymmärtäväni läheisteni perimmäisiä aivoituksia ja tarkoituksia. Myötätunnon ja -elämisen avulla pystymme kuitenkin vähentämään ihmissuhteisiin liittyviä väärinymmärryksiä. Voimme kysyä puolisoltamme säännöllisesti: ”Mitä sulle kuuluu?”  Ottaa kuulemamme vakavasti, yrittää ymmärtää toista hänen ehdoillaan ja uskoa puolisostamme parasta.  

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Haluaisin, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.” Moni toivoo kokevansa jotain tällaista parisuhteessaan: pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Toivomme puolisomme katsovan meitä lempein silmin, vaikka edessä seisoisi Mr. Hyde.

Tosiasioiden valossa tämä toive näyttää olevan epärealistinen. Muuten on vaikeaa selittää, miksi niin moni parisuhde päättyy eroon. Lisäksi moni parisuhteessa elävä haaveilee vähintäänkin salaa puolisonsa muuttuvan toisenlaiseksi: ”Hän voisi huomioida minua enemmän, hän voisi olla vastuuntuntoisempi kodin asioista, hän voisi olla sivistyneempi, hän voisi käyttää rahaa järkevämmin, hän voisi olla kiinnostuneempi seksistä, hän voisi liikkua enemmän, valittaa ja juoda vähemmän jne.”

Vähemmästä vastuusta yleensä seuraa, että valtaa omaan elämään tavalla tai toisella rajoitetaan.

Ruotsalainen teologi Ann Heberlein toteaa kirjassaan ”Se ei ollut minun vikani”, että toive tulla hyväksytyksi ilman varauksia pitää sisällään oletuksia, joita harvemmin tulemme ajatelleeksi. Sillä yleensä ihmiset, joiden tekemisiin suhtauduttaan hyvin sallivasti ja hyväksyvästi eivät ole täysivaltaisia aikuisia. Muun muassa lasten ja holhouksessa olevien tai syyntakeettomien täysi-ikäisten elämää arvioidaan erilaisten odotusten perusteella kuin aikuisten. Emme odota lasten kantavan samalla tavalla vastuuta tekemisistään kuin vanhempien. Tästä vähemmästä vastuusta puolestaan yleensä seuraa, että valtaa omaan elämään tavalla tai toisella rajoitetaan: kaapin paikan näyttää joku toinen (tai puoliso ihan oikeutetusti). Heberleinin kiteyttää: jos odotamme toisten hyväksyvän meidät ehdoitta, hyväksymme samalla sen, ettemme ole vapaita ja tasavertaisia aikuisia suhteessa niihin, joiden varauksetonta hyväksyntää kaipaamme.  

Heberleinin mukaan toisten toiveet ja odotukset meitä kohtaan kertovat siitä, että meihin suhtaudutaan ihmisinä vakavasti. Muut pitävät tärkeänä sitä, miten käyttäydymme ja toimimme. Parisuhteessa odotusten voisi ajatella merkitsevän sitä, että meistä välitetään aidosti. Yleensä parisuhde vetelee viimeisiään siinä vaiheessa, kun puoliso ei enää jaksa olla kiinnostunut siitä, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Aiemmin nalkuttavan puolison hiljaisuus pitäisi kuulla varoittavana hälytyssireenin äänenä.

Ruotsalaisen teologin mukaan meidän pitäisi pyyteettömän hyväksymisen toiveen sijasta painottaa suhteissamme ennemmin vastuullista vastavuoroisuutta. Emme hyväksy toisiltamme mitä tahansa käyttäytymistä. Näemme oman arvomme suhteessa, odotamme kunnioittavaa ja arvostavaa käyttäytymistä toisiltamme. Tiedostamme, ettei rakkaus aina kestä kaikkea ja, siksi huomioimme toisen odotukset ja pidämme toisistamme huolta. Rakennamme turvallista ilmapiiriä, joka mahdollistaa luottamuksen ja toiseen tukeutumisen. Emme selittele asioista parhain päin tai syytä muita parisuhteen olosuhteista. Ennen muuta tiedostamme, että meillä on suuri valta vaikuttaa tekemisillämme NYT siihen, minkälainen suhteemme ilmapiiri on tulevaisuudessa. Siihen, saammeko kasvaa yhdessä keskeneräisinä ihmisinä kohti riittävän hyvää rakkautta.    

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat